Alku pitkälle sairaalakierteelle

Tässä taas jatkoa sairauskertomukseni viimeisimmälle tekstilleni "Takaisin ahdinkoni lähteille" . Vaikka kuvittelin pahimman olleen jo takana, en todellakaan tiennyt, mitä elämä osastohoidossa tulisi olemaan, saatika osannut arvata, kuinka pitkä ja kivinen tie tulisi olemaan.


"Kun matka lentokentältä kohti Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiapua alkoi, aloin olla todella tuskissani. En ollut syönyt koko päivänä kuin omenan ja oloni oli kamala. Setäni vaimo oli tehnyt minulle lähetteen, joten pääsin suoraan hoitoon ensiapupolille. Minulta otettiin sydänkäyrät ja minut laitettiin tiputukseen. Lääkäri totesi tilanteen olevan melko paha - sanoihan hän isälleni että tämä tapaaminen ei jäisi viimeiseksi. Muistan sen kivun, joka kärvisti koko vartaloani. Pahimpana kylmä neste, joka virtasi jo muutenkin jääkylmän käteni suonissa. Sydänmonitori hälytti vähän väliä vaikean bradykardian seurauksena. Kun isä vihdoin lähti kotiin, iski koti-ikäväni pahempana kuin kertaakaan viime kuukausien aikana, vaikka olinhan juuri viettänyt kuukauden Ruotsissa. Tunsin olevani niin yksin.

Ensiavusta minut siirrettiinkin pian sisätautiosastolle. Siellä vietinkin reilun viikon, jotta fyysinen vointini kohenisi ennen psykiatriselle osastolle siirtämistä. Osastolla oleminen oli tuskallista. En saanut lainkaan psyykkistä tukea, jolloin syöminenkin oli mahdotonta. Vältin nenämahaletkun uskottelemalla lääkärille syöväni kyllä. Todellisuudesssa ruoat päätyivät Wc-pönttöön - kyllähän sitä hädässä keinot keksii. Oloni oli kamala. Kroppani huusi ravintoa, se janosi ruokaa, mutta en sitä itselleni voinut sallia. Painoni putosi muutamassa päivässä kuutisen kiloa, sillä turvotukset olivat niin kamalat.

Kun vihdoin pääsin psykiatrian osastolle sain luvan syödä. Annoin itselleni luvan syödä, sillä hoitajathan minut siihen "pakotti". Näin pystyin perustelemaan asian itselleni. Minulle tehtiin heti ruokailusuunnitelma, jota tulisi noudattaa. Hoitaja keräisi ruoat, voitelisi leivät ja vahtisi vieressäni niin kauan kunnes kaikki olisi syöty viimeistä murua myöten. Parhaiten minulle on jäänyt mieleen vappu, jonka osastolla tuolloin vietin. Olin ainoa potilas, joka ei kotilomille päässyt. Edessäni oli lounaalla herkullisen näköinen itsetehty munkki, jota mieleni hiemoitsi, mutta samalla kielsi. Itkin ja raivosin, en pystyisi siihen. Hoitajat eivät kuitenkaan antaneet periksi vaan kaikki tuli syödä.


Aluksi olin täysin sisähoidossa. En päässyt ulos yli kuukauteen, en edes pyörätuolissa. Liikkumattomuus ahdisti niin, että yritin epätoivoissani jumpata salaa huoneessani. Mutta eihän siitä todellisuudessa mitään hyötyä ollut. Tein vain hallaa itselleni. Ateriasuunnitelmaa muokattiin painonnousun mukaan. Pian pienin annoskokoni olikin jo nostettu suurimpaan. Vaikka sitä kuvitteleekin sairaimmillaan lihoavansa yhdestä ylimääräisestä kurkkuviipaleesta, on painon nostaminen todellisuudessa työlästä. Söin valtavia määriä, jotta painoni nousisi. Minuun sattui, ahdisti, pelotti, mutta söin kuin söinkin. Aluksi painoni vaan laski, mikä sai hoitajat epäilemään kaikenlaista: "näytä taskusi" - he sanoivat epäillessään piilottaneeni ruokia. He epäilivät myös oksentelua, joten vietin puoli tuntia hoitajien valvovien silmien alla jokaisen ruokailu jälkeen. En kuitenkaan tehnyt mitään vilpillistä, tuota pientä epätoivoista huonejumppaa lukuunottamatta, joten painon laskulle sekä hitaalle nousulle en itsekään syitä keksinyt.


Ahdistuis oli läsnä hetkittäin. Minun oli vaikea keskittyä mihinkään, kun päässäni pyörivät vain ruoka, syöminen ja lihoaminen. Ainoa, mihin pystyin pakenemaan ahdistustani oli lukeminen. En tehnyt muuta kuin luin. Äitini kantoi minulle kassi kaupalla kirjastosta kirjoja, ja minä luin kuin viimeistä päivää. Se oli ainoa keino vangita ahdistavat ajatukset hetkeksi toisaalle. Edes tv:tä en voinut pelkästään katsoa, vaan minun tuli silloinkin lukea samalla. Tarvitsin monta aktiviteeettia, jotta keskittymiseni olisi suunnattu täysin pois ruoan ja ahdistuksen ajattelusta.


Vihdoin painoni lähti nousuun. Muistan sen tunteen aina, kun vaaka näytti enempää kuin aiemmin. Minuun iski paniikki, miten selviäisin? Miten saisin enää syödä? Mitä kamalaa minulle nyt tapahtuu? Tunteet myllersivät, olin ahdistunut. Sitä se oli - elämäni vielä pitkään osastolla. Minut herätettiin punnitusta varten aina aamu kuudelta. Nousin vaa´alle alushoususillani pelon sekaisin tuntein. Rukoilin lukeman näyttävän matalempaa, korkeintaan samaa kuin edellisellä kerralla. 


Elin ruokalusta ruokailuun. Niiden välillä pelkäsin tulevaa ruokailua, mutta samalla pelkäsin tulevaa nälkää - en enää koskaan haluaisi kokea nälkää. Aika oli muutenkin kaoottista, joten muistikuvani siitä ovat hieman heikot. Päällimmäisenä kuitenkin muistan sen heittelevien tunteiden valtavan laajan skaalan. Purin tuntojani niin hoitajille kuin läheisillenikin. Aina kun paino oli noussut tai vaikea ruokailu oli takana, sai äiti ensimmäisenä paniikkipuhelun, jossa huusin ja raivosin epätoivon vallassa."


Laura