Minulla on viha-rakkaus -suhde liikuntaan tällä hetekellä - tai oikeastaan on aina ollut. Aloitan sepustukseni nyt kaukaa menneisyydestä, mutta se kaikki juontaa juurensa näihin vuosiin, jolloin liikunnasta tuli minulle ongelma.
Olen liikkunut runsaasti koko ikäni. Jo pienestä pitäen minua on viety mitä erilaisempiin urheiluharrastuksiin. "Urheilu-urani" alkoi jo perheemme asuessa Haapavedellä hiihdon muodossa, kun kolmivuotias Laura nostettiin suksille ja laitettiin hiihtämään isosiskon perässä mummolan pihalle tehtyä latua pitkin. Pian lajikirjo laajeni, kun muutimme Seinäjoelle isäni työn perässä. Minut ja siskoni vietiin heti sopivan joukkueen löydyttyä ringette-harjoituksiin sekä satubalettiin, ja koulun alettua tuli mukaan vielä koulun jumpparyhmäkin.
Muutimme jälleen isäni työn perässä ollessani seitsemän, tällä kertaa Riihimäelle. Heti liityimme siskoni kanssa paikalliseen ringettejoukkueeseen ja kesän koittaessa ilmoitettiin minut ja sisarukseni paikalliseen junnuille tarkoitettuun jalkapallosarjaan. Tässä vaiheessa aloin selvästi erottumaan sisaruksistani, mitä liikunnallisuuteen tuli. Kun siaruksiltani löytyi luontaista intoa ja halua, ihmettelin minä, miksi juosta, kun siinä tulee vaan hiki :D Esimerkkinä tästä käytän usein myös taitoa heittää palloa; he heittivät hyvin ja pitkälle, kun taas minun heittämäni pallo mätkähti parin metrin päähän, heitto alaspäin suunnattuna. Että se siitä urheilullisuudesta :D
Mutta harrastukset jatkuivat ja minäkin aloin pysyä muiden perässä. En vieläkään kokenut sitä suurta paloa liikkumiseen, mutta menin kun vietiin ja pärjäsin "alkukankeuteen" nähden hyvin. Aloin kehittyä mitä liikunnallisuuteen tuli, mutta ujous, epävarmuus ja epäonnistumisen pelko iskivät minuun ja kovaa. En luottanut itseeni yhtään ja aloin suorastaan pelkäämään harjoituksia ja pelejä. Kun minua pyydettiin ringetessä vuotta vanhempien joukkueeseen peräännyin, en uskaltanut. Nyt jälkeenpäin harmittaa, sillä mahdollisuudet kehittyä vanhempien joukkueessa olisivat olleet huimat. Sinnikkäästi kävin harjoituksissa, joita saattoi sattua samalle päivälle kahdetkin, viikolle useat. Lisäksi meitä vietiin hiihtämään, tennistä pelaamaan, yleisurheilukentille - lajikirjo oli valtaisa. En nauttinut harrastamisesta sen mukanaan tuoman kilpailun vuoksi niin kuin olisi pitänyt. Harrastukset olivat minulle suoritusta, velvollisuus.
Oikeasti rakastin urheilua, liikuntatunnit olivat parhaita ja penkkiurheiluun olin aivan hurahtanut. Mutta minussa ei ollut uskallusta kilpailla, pelkäsin epäonnistuvani, pelkäsin häviäväni. Yläasteella menin opettajan pakottamana koulujen välisiin hiihtokilpailuihin - itkun kera. Pelkäsin nolaavani itseni, jos en pärjäisinkään. Pärjäsin kuitenkin ja pääsin mitaleille joka vuosi - silti kisoihin lähdin aina peläten epäonnistumista.
Muistan ikuisesti viimeiset ringetteharjoitukseni. Minussa eli niin suuri epävarmuus, että minua ihan kauhistutti ajatus mennä harjoituksiin. Miksi? Sitä en tiedä. En ollut ehkä paras, mutten huonoinkaan, olin vain epävarma. Kun sain tehtyä päätöksen harrastuksen lopettamisesta olin valtavan helpottunut. Kuin suuri taakka olisi pudonnut harteiltani. Taakse jäivät kymmenen pitkää vuotta ringeten pelaamista.
Jatkoin yhä jalkapallon pelaamista, josta aloin oikeasti vähitellen nauttia. Valmentajani luotti minuun ja sain peliaikaa, mikä valoi uskoa minuun itseeni. Tällöin saatoin rehellisesti sanoa nauttivani pelaamisesta, se oli mahtava tunne. Jalkapallon lopetin 18-vuotiaana, kun halusin lisää vapaa-aikaa koulun ja pianon soiton ohelle. Kun lopulta olin lopettanut kaikki säännölliset urheiluharrastukseni tunsin vapautta. Ensimmäistä kertaa elämässäni minun ei tarvinnut olla tietyssä harrastuksessa tiettyyn aikaan. Aloin nauttia liikunnasta aivan uudella tavalla. Löysin liikunnan riemun. Se ei enää ollut suorittamista, kilpailua, vaan jotain, mistä minulle tuli hyvä olo :)
Lahteen muutettuani opiskelemaan rajoittuikin liikunta pitkään koulumatkapyöräilyyn, sekä viikonloppu-urheiluihin kotona vanhempien luona. Kun vihdoin päätin, että urheilun tulisi tulla taas vahvemmin mukaan elämääni, päätin ottaa jäsenyyden kuntosalille, jossa sai käyttää kuntosalia sekä erilaisia ryhmäliikuntatunteja rajattomasti. Olin vihdoin alkanut nauttia liikkumisesta, siitä että sain liikkua omilla ehdoillani. Nautin, kun sain urheilla jos huvitti, ja jos ei huvittanut, silloin en urheillut. Kävin ryhmäliikuntatunneilla ahkerasti ja tunsin olevani elämäni kunnossa.
Valitettavan pian jäsenyyden ottamisen jälkeen alkoi syömishäiriöoireiluni astua mukaan kuvaan. Oireiluni alkoi ortoreksiana eli pyrkimyksenä täydelliseen terveellisyyteen, jonka vuoksi oireiluni heijastui välittömästi myös urheilutottumuksiini. Aloin kulkea kuuden kilometrin koulumatkani edestakaisin poikkeuksetta pyörällä tai kävellen, oli keli millainen tahansa. Tämän jälkeen salillakäynti ja ryhmäliikuntatunnit olivat pakollisia, vaikka kroppa olisi ollut kuinka uupunut. Pakotin itseni, vaikka en olisi halunnut. Otin aikaa, kirjasin liikuntamäärät ylös ja seurasin, ettei liikuntamäärät varmasti jäisi edellispäivää pienemmiksi. Heräsin salille aamuviideltä, jotta ehtisin sinne ennen koulun alkua. En voinut kävellä salille enää suorinta tietä, vaan oli kierrettävä kauempaa, jotta energiankulutus kasvaisi. Elämäni oli syömisoireiluni lisäksi pelkkää liikkumista, suorittamista, kaloreiden kulutusta. Vasta personal trainerin puututtua asiaan, saatoin luovuttaa - minun ei enää tarvitsisi jaksaa. Tässä vaiheessa olin jo ihan loppu, kun liikkuminen oli valtaisaa niukkaan syömiseen nähden. Sain hetkeksi rauhan, annoin itselleni luvan levätä. Onnistuinkin rajoittamaan liikunnan pelkkään pakolliseen hyötyliikuntaan.
Sairaalaan joutuessani ensimmäisen kerran olin sisähoidossa yli kuukauden. Vähitellen sain ulkoiluluvan ja lupia nostettiin painonnousun myötä. Koin rajoitukset turvallisiksi, vaikka liikkumattomuus ahdistikin valtavasti. Tämä ajoi minut ajoittain epätoivoiseen pakkoliikuntaan huoneessani. Sairaalajaksojen välissä pyrin noudattamaan lääkäreiden antamia liikuntarajoituksia. Koin tarvitsevani luvan olla liikkumatta liikaa. Minusta kuitenkin tuntui, että jos sain esimerkiksi tunnin ulkoiluluvan, tarkoitti tämä, että minun oli pakko liikkua koko tunti. Ei puhettakaan siitä, että olisin käyttänyt ajan vaikka kirjan lukemiseen ulkosalla. Ulkoilut olivat suoritettava mahdollisimman tehokkaasti.
Ensimmäisen kerran löysin liikunnan riemun sairastumiseni jälkeen Helsingin syömishäiriöyksikössä ollessani hoidossa, kun sain painoa lisää. Aluksi ulkoiluni oli sielläkin rehkimistä ja sorruin jopa luvatta juoksemaan. Pikku hiljaa pääsin kuitenkin tästä pakkotunteesta eroon ja pystyin rauhoittamaan ulkoiluni. Saimme aloittaa siellä kevyen lihaskuntoharjoittelun BMI:n ollessa 16,5 ja painon normalisoiduttua, sain luvan käydä kuntosalilla. Kotiuduttuani jatkoin liikuntaa kohtuuden rajoissa ja pystyin taas nauttimaan liikkumisesta. Valitettavasti töiden alettua lähti painoni jälleen laskuun, jolloin jouduin lopettamaan salikäynnit. Siitä huolimatta kulutukseni oli syömisiini nähden hurjaa, sillä työni oli fyysisesti raskasta ja poljin töihin poikkeuksetta pyörällä. Menin sisulla eteenpäin, vaikka voimia minulla ei enää ollut. Edessä olikin jälleen sairaalareissu.
Tällä hetkellä minulla on lupa kahteen puolen tunnin ulkoiluun. En voi vieläkään kuvitellakaan, ettenkö molempia päivittäin käyttäisi, mutta en tunne muuten pakkoajatuksia liikuntaan liittyen. Jo nyt minussa on heräämässä taas halu liikkumiseen. Odotan painoni normalisoitumista, jotta pääsen taas hiihtämään, luistelemaan ja kokeilemaan vaikkapa lasketteluakin. Haaveissani on myös jokin ihana vaellusmatka Lapissa. Tällä hetkellä en halua mitään niin paljon, kuin löytää taas tasapainon, mitä liikuntaan tulee. En halua liikkua siksi, että niin kuuluu tehdä ja että se kuluttaa kaloreita, vaan siksi, että siitä tulee minulle hyvä olo. Haluan löytää lajin, josta todella nautin. En halua kokea velvollisuudekseni ryhtyä juoksemaan vain siksi, että juoksu harrastuksena kuulostaa hienolta. Haaveenani olisi aloittaa vaikkapa jooga, aikuisbaletti tai jokin muu tanssi. Uskon näillä lajeilla olevan positiivinen vaikutus mitä oman kehon tuntemiseen ja hyväksymiseen tulee.
Syy miksi päätin tehdä postauksen erikseen liikuntahistoriastani, on sen valtava vaikutus koko elämääni. Enkä tarkoita nyt pelkkää sairausaikani historiaa, vaan koko urheilutaustani vaikutusta itsetuntooni, epävarmuuden kokemuksiini ja itseluottamukseeni. Koska koen huonon itseluottamukseni olleen yksi iso tekijä sairastumisessani, löytyy urheilutaustastani varmasti paljon yhtymäkohtia ja selityksiä siihen. Olivatko harrastukset syy itsetunnon heikkenemiseen, vai olisinko entistä epävarmempi, mikäli en koskaan olisi harrastanut ryhmäliikuntaa? Sitä en voi tietää. Uskon kuitenkin, että vaikka olin niin epävarma, olisin ilman niitä harrastuksia varmasti vielä epävarmempi ja ujompi. Niiden myötä minun oli pakko oppia rohkeammaksi ja opin valtavasti myös itsestäni ihmisenä. Olen kiitollinen vanhemmilleni, että minua vietiin harrastuksiini, sillä olen niiden myötä nyt montaa taitoa ja kokemusta rikkaampi. Näin vanhempana osaan todella arvostaa sitä.
Laura
Paljon tuttuja ajatuksia ja tuntemuksia. Mullakin ongelmallinen suhde syömiseen on väistämättä ollut samalla ongelmallinen suhde liikuntaan. Ja se vapaus kun lopulta lopetin jalkapallon pelaamisen! Toisaalta myös kriisi, enää mun identiteettiä ei määrittänykään se, et pelasin jalkapalloa ja oli yllättävän vaikea hahmottaa, et kuka mä sit oon.
VastaaPoistaSe oli kyllä itsellekin niin ristiriitaista tuo harrastusten lopettaminen, kun samaan aikaan tunsi tavallaan surua melkein koko lapsuuden ja nuoruuden kestäneen harrastuksen loppumisesta ja samalla taas valtaisa taakka putosi harteilta. Ja samalla tunsi vielä syyllisyyttä tuosta helpotuksen tunteesta!
Poista