Hoitopolkuni yleispsykiatriassa

Ennen kuin siirryn kertomuksessani siihen, millaista hoitoa sain Helsingin syömishäiriöyksikössä, ajattelin hieman yleisesti käydä läpi sitä, millaista hoitoa olen saanut yleispsykiatrian puolelta. Itse kuulun siis Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin pariin. Keskussairaala sijaitsee Hämeenlinnassa, mutta myös Riihimäellä jossa asun, on sairaalan yksikkö.

Sairastuessani asuin kuitenkin Lahdessa, jossa opiskelin. Olin kuitenkin kirjoilla tällöin Riihimäellä, jonka vuoksi en ollut varsinaisesti hoidossa Lahdessa missään vaiheessa. Tämä oli silloin suuren suuri helpotus, sillä en olisi ikinä suostunut sairaalahoitoon, mikäli vaarana olisi ollut se, että olisin joutunut osastolle, jossa olisi ollut opiskelukavereitani joko harjoittelujaksolla tai töissä. Tämä olisi ollut suurena esteenä hoidolleni. Lahdessa sain kuitenkin apua ensin ihan kouluterveyshuollosta, jossa tapasin sekä terveydenhoitajaa että lääkäriä. Myös koulupsykologin tapaaminen olisi järjestynyt, mikäli itse olisin halunnut. Ravitsemusterapeutin tapaamisen järjesti kouluterveydenhoitaja tekemällä lähetteen Lahden kaupungin julkisen terveydenhuollon ravitsemusterapeutille.

Varsinainen hoitoni alkoi kuitenkin keskussairaalassa. Kun jouduin ensimmäisen kerran hoitoon, vei isä minut keskussairaalan päivystykseen. Minulla oli valmiiksi tehty lähete hoitoon sisätautipuolelle, mutta olisin päässyt ilman muuta hoitoon ilman lähetettäkin. Päivystävänä lääkärinä sattui tällöin olemaan kokenut sisätautilääkäri, jolla oli vankka kokemus myös syömishäiriöiden hoidosta. Tämän vuoksi pääsin heti asiantunteviin käsiin. Kyseisellä lääkärillä oli heti langat käsissään ja alkututkimusten ja terveydentilani kartoittamisen jälkeen minut siirrettiin sisätautiosastolle hoitoon. Sisätautiosastolla ravitsemustilani korjaus aloitettiin heti sekä suonensisäisellä nesteytyksellä että pienimmällä annoskoolla normaalia ruokaa. Ruoka-annokset aloitettiin pieninä, jotta kroppa tottuisi taas ravintoon. Minulle järjestettiin heti tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa, joka kävi läpi kanssani ateriasuunnitelmaani ja sitä, kuinka sitä tultaisiin jatkossa muokkaamaan aina tilanteen mukaan. Ainoa miinuspuoli sisätautiosastolla ollessa oli, että en saanut minkäänlaista psyykkistä tukea ruokailuihini, eivätkä ne siksi onnistuneetkaan. Hoitajat eivät osanneet tukea minua millään tavalla eivätkä selvästikään ymmärtäneet taudinkuvaa. Kerran sain jutella psykiatrian puolen lääkärin kanssa koko siasätautiosastolla oloni aikana, muuten jouduin selviämään yksin. Siksi odotinkin kuin hengenhädässä pääsyä psykiatrian osastolle.

                                      

Kun oltiin varmistuttu siitä, ettei akuuttia hengenhätää enää ole, siirrettiin minut psykiatrian osastolle. Osastosta kerrottiin minulle, että se on tietynlainen elämänkriisiosasto, jossa hoidetaan lähinnä masennuksesta kärsiviä potilaita. Tällä kyseisellä osastolla olenkin ollut sitten hoidossa useampaan otteeseen. Yleisesti ottaen hoito syömishäiriöisen näkökulmasta on ollut hyvää, vaikka kyseessä onkin yleispsykiatrinen osasto. Hoitolinjat ovat hieman vaihdelleet lääkäristä riippuen, mutta päätavoite on ollut kaikilla sama: painnon normalisoiminen. Painoa onkin joka kerta alettu aktiivisesti nostamaan, ja annoskokoja ja välipaloja on kasvatettu aina, kun painonkehitys on keskeytynyt. Ulkoiluille, lomille sekä kotiutukselle on asetettu aina selkeät painorajat. Rajat ovat paljon riippuneet hoitavasta lääkäristä, sillä osa on tuijottanut painolukemia hyvinkin tiukasti, kun osa taas on antanut enemmän painoarvoa psyykkeen kehitykselle. Ensimmäisellä kerralla hoitoni aloitettiin täysin sisähoitona, mutta tämän jälkeen olen saanut edes lyhyen ulkoiluluvan heti hoidon alettua. Vastuuta esimerkiksi ruokailujen suhteen on aina annettu tilanteen mukaan. Aluksi hoitajat ovat saattaneet koota sekä aamu- ja iltapalat sekä voidella leivät aterioille, mutta kun olen ollut siihen valmis, olen saanut itse enemmän vastuuta. Ruokailuja on valvottu aina tiukasti, ja pääperiaatteena on ollut, että kaikki tulee syödä. Minulla on jokaisella osastojaksollani ollut kaksi omahoitajaa, joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan aina tarpeen tullen.

Tottakai hoitoon vaikuttaa paljon se, että kyseessä on yleispsykiatrian osasto eikä syömishäiriöiden hoitoon erikoistunut yksikkö. Esimerkiksi ravitsemusterapeuttia olen tavannut todella harvoin, sillä koko keskussairaalassa on ainoastaan yksi ravitsemusterapeutti. En myöskään tällä osastolla ole koskaan päässyt harjoittelemaan annostelua, sillä ruoat ovat aina tulleet keittiöltä suoraan tarjottimilla. Tuen saaminen hoitajilta on riippunut täysin hoitajasta. Osa ymmärtää sairautta melko hyvin, mutta myös sellaisia hoitajia löytyy, joilta esimerkiksi tukea syömiseen ei juuri saa. Oikeastaan aina osastolla ollessani olen kuitenkin huomannut sen, kuinka me syömishäiriötä sairastavat olemme saaneet suurimman huomion hoitajilta. Joku muu on varmasti kokenut myös sen niin, että olemme vieneet kaiken hoitajien huomion. Ruokailujen ja ruokailujen jälkeisen ajan valvonnat sitovat aina hoitajia niin, että se on monesti muilta pois. Joskus osastolla on ollut ihan vierihoitoa tarvitsevia syömishäiriöpotilaita, mikä sitoo aina yhden hoitajan täysin.

Kotona ollessa minulla on ollut jatkuva hoitokontakti avopuolelle. Kotiutuessani ensimmäisen kerran osastolta, järjestettiin minulle heti hoitokontakti psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ensimmäisestä kotiutuksesta lähtien olen käynyt aina kotona ollessani psykiatrian poliklinikalla tapaamisissa, tilanteesta riippuen joko kerran tai pari viikossa. Tämän lisäksi minulla on ollut jatkuva kontakti sisätautipuolelle. Hoitohenkilökunta halusi varmistua, että punnitukset tapahtuisivat aina sisätautipuolella, jotta he ovat koko ajan ajantasalla fyysisestä voinnistani. Silloin liian suuri vastuu ei jäisi pelkästään psykiatrian puolen hoitajani harteille. Kävinkin ensimmäisten osastojaksojeni jälkeen aina kerran viikossa punnituksessa diabeteshoitajalla sekä säännöllisesti myös sisätautilääkärillä. Sisätautilääkäri oli niin huolehtivainen ja huolissaan aina tilanteeni pahetessa, että hän nappasi minut vastaanotolle usein, vaikka minulla ei olisi hänelle aikaa ollutkaan. Näin ollen sain aina kunnon muistutuspuheen siitä, kuinka vaarallista painoni putoaminen on terveydelleni. Sisätautipuolen kontaktin kautta pääsin käymään aina säännöllisin väliajoin myös kontrollilabroissa sekä EKG:ssa. Nyt myöhemmin kontakti sisätautipuolelle on kuitenkin jäänyt, sillä kotiuduin Helsingistä sen verran hyvässä fyysisessä kunnossa, että kontrolleille ei katsottu olevan tarvetta. Sen jälkeen en olekaan ollut erikseen sisätautipuolella avohoidossa.

Mutta ensisijaisen arvokkaita minulle ovat olleet käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla. Minulla kävi tuuri ja sain aivan ihanan hoitajan itselleni. Hän on ymmärtänyt minua alusta asti todella hyvin ja hän on monesti kannatellut minua pinnalla vaikeimpina hetkinäni. Hänelle olen saattanut purkaa tuntojani avoimesti ja rehellisesti. Näin ollen läheiseni eivät ole saaneet kaikkia huoliani niskaansa ja joutuneet kantamaan niitä yksin harteillaan. Hoitajani on ollut aina ymmärtäväinen, mutta pysynyt tarpeen tullen tiukkanakin. Hän on ollut aina aidosti huolissaan voinnistani ja saanut minut suostuteltua sairaalahoitoon kerta toisensa jälkeen. Ja joka kerta, kun hän on saanut minut ymmäärtämään etten selviä kotona, olen saanut lopulta huokaista helpotuksesta. Hän on aina ollut siinä oikeassa, että olen ihan murtumispisteessä. Hän näki myös suuren vaivan ottaessaan selvää syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneista paikoista ja järjestäessään lääkäriltä lähetteen ja sitä kautta maksusitoomuksen minulle Helsinkiin syömishäiriöyksikköön. Hän koki, että yleispsykiatria on tehnyt nyt voitavansa ja halusi meidän kokeilevan nyt jotain muuta. Hän sai jälleen kerran minut näkemään, mikä on oikea ratkaisu tilanteeseen. Hoitajani on myös käynyt hoitoneuvotteluissani niin Helsingissä asti kuin Hämeenlinnassakin.

Psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisten ja sisätautipuolen hoitokontaktin lisäksi olen käynyt ensimmäisen kotiutukseni jälkeen säännöllisesti myös fysioterapeutilla. Fysioterapeutin tarkoituksena on ollut auttaa minua kehonkuvan hahmotuksessa sekä erilaisten rentoutumismenetelmien opettelussa. Aluksi kävin Riihimäellä sairaalassa kerran viikossa psykiatriaan erikoistuneella fysioterapeutilla, jonka kanssa teimme lähinnä erilaisia rentoutusharjoituksia. Niiden tarkoituksena oli, että oppisin rentoutumaan ja pääsemään jännittämisestä sekä suorituskeskeisyydestä pois. Myös univaikeuksiin fysioterapeutti uskoi niistä olevan apua. Kyseisen fysioterapeutin jäätyä eläkkeelle olen osastojaksoillani tavannut kerran viikossa fysioterapeuttia täällä Hämeenlinnassa. Viime aikoina hän on myös käynyt kerran viikossa Riihimäellä, joten käynnit ovat saattaneet jatkua myös osastojaksojen ulkopuolella. Hänen kanssaan olemme keskittyneet lähinnä liikunnasta ja kehonkuvasta keskustelemiseen sekä tehneet joitakin rentoutusharjoituksia. Hän on myös auttanut minua hieromalla niska-hartia -seudun kipujen ollessa pahimmillaan. Myös tämä fysioterapeutti on erikoistunut psykiatrian puolelle ja nimenomaan syömishäiriöpotilaiden hoitoon.

Yleisesti ottaen olen saanut mielestäni todella hyvää hoitoa ihan yleispsykiatrian puolella ja minusta on pidetty oikeasti hyvää huolta. Aluksi muistan pelänneeni, että saankohan edes apua, olenko tarpeeksi sairas ja jääkö hoito lyhyeksi resurssipulan vuoksi. Kuvittelin saavani maksimissaan parin viikon ajan hoitoa osastolla, jonka jälkeen minut lähetettäisiin kotiin. Sen sijaan alusta asti oli selvää, että hoitoni kyllä suoritettaisiin loppuun asti, eikä minua kotiuteta ennen kuin olen itse siihen valmis. Joka kerta onkin lopulta käynyt niin, että olen itse halunnut kotiin, ennen kuin lääkäri olisi edes ollut minua vielä valmis kotiuttamaan. Kotiutusten yhteydessä onkin aina sitten huolehdittu, että avohoito on riittävää, ja että kaikki mahdolliset tukitoimet ovat käytössä.

Syy miksi tästä kaikesta aloin kirjoittaa on oikeastaan se, että haluaisin rohkaista kaikkia syömishäiriöön sairastuneita hakeutumaan avun piiriin. Apua on oikeasti saatavilla. Luonnollisesti hoito riippuu paljon asuinpaikkakunnasta, mutta luulisin, että kaikkialla hoito etenee aika samoja polkuja. Mikäli kokee tarvitsevansa apua, mutta oikea paikka ei ole vielä suoraan päivystykseen meno, kannattaa hakeutua ihan julkisen puolen terveydenhuoltoon. Sieltä käsin on mahdollista saada lähete erikoissairaanhoidon puolelle. Myös koulu- tai opiskelijaterveydenhuolto on hyvä vaihtoehto. Useilla isommilla paikkakunnilla on myös niin sanottuja matalan kynnyksen paikkoja, johon nuoret voivat mennä oli avuntarve millainen tahansa. Eli apua on saatavilla, kun vaan on itse valmis ottamaan sen isoimman askeleen ja uskaltautuu hakeutumaan hoitoon.

Laura