Joka kerta on kuitenkin koittanut se hetki, kun halu päästä kotiin, edes päivälomalle, nousee pintaan. Painon ollessa alhainen, olen monesti joutunut odottamaan ensimmäisiä kotilomia hyvinkin pitkiä aikoja. Tällöinkin lomat ovat aluksi olleet parin tunnin päivälomia niin, että olen vain välipalan joutunut huolehtimaan lomalla yksin. Aluksi olen aina todella tyytynyt vain päivälomiin, enkä edes ole uskaltanut kokeilla pidempiä lomia, sillä vastuun ottaminen ruokailuista on aina pelottanut kovasti. Päivä päivältä, viikko viikolta, koti-ikävä kuitenkin on joka osastojaksolla kasvanut, ja silloin olen tiennyt olevani valmis lomille. Monesti olen joutunut taistelemaan lomalupia saadakseni, sillä itse olen kokenut olevani jo valmis, mutta lääkäri on saattanut vedota usein liian alhaiseen painoindeksiin. Usein lomaluvat ovatkin minulla olleet sidottuna painoindeksiin. Tällöin muistan joka kerta huomanneeni jollain ristiriitaisella tavalla jopa toivoneeni painonnousua - ensimmäistä kertaa. Halu päästä kotiin on voittanut sen valtavan pelon, mitä painonnousuun tulee.
Osastohoidon loppuvaiheessa muistan koti-ikävän olleen aina niin valtaisaa, että ahdistus ikävästä läheisiä kohtaan on noussut ruokaa liittyvän ahdistuksen ohi. Osastolla olo ahdistaa, hoitajat tuntuvat inhottavilta ja yksityisyyden puuttuminen tuntuu tukalalta. Tällöin olen tiennyt aina olevani valmis kotiin: elän koko viikon vain viikonloppua odottaen ja lasken minuutteja siihen, kun joku tulee hakemaan minut osastolta kotiin. Lopulta, kun lopullinen kotiutumispäivä selviää, en millään malta odottaa. Se on niin mahtava tunne!
Tämä osastohoitojakso poikkeaa kuitenkin aiemmista. Tällä kertaa osastolle tullessani olin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin kertaakaan aiemmin, mutta mielialani oli maassa ja ahdistus vastuun ottamisesta ruokailuista kotona oli noussut liian isoksi. Mielialani on kuitenkin noussut päivä päivältä, ja olen jälleen saanut hyvää muistutusta siitä, kuinka paljon oikeasti ravintoa tarvitsen. Jo nämä kuluneet reilu pari viikkoa ovat tehneet ihmeitä minulle. Jo tänne tullessani minulla oli ikävä kotiin. Heti osastolle astuessani tunsin valtavaa ikävää poikaystävääni kohtaan ja tunteeni olivat hyvin ristiriitaiset. Kotonaolo tuntui mahdottomalta sillä hetkellä, mutta samaan aikaan ikävä oli ensihetkestä asti kova. Ikävä kotiin on auttanut minua taistelemaan jokainen ruokailu kunnialla läpi, ja mielialan kohetessa pelko kotonaoloa kohtaan on lähes kadonnut. Haluan kotiin!
Laura
P.s. Kuvat jälleen weheartit.com -sivustolta :)
Koti-ikävä on kauhea asia... Mulla ei oo oikein koskaan ollut koti-ikävä, paitsi sitten silloin siellä Englannissa... Tosi hienoa jos pääset viikonlopuksi kotiin! Saat varmasti uutta virtaa ja tsemppiä osastollaoloon ja parantumiseen :)
VastaaPoistaTäällä sen joo tosiaan ymmärtää, mitä se todella on! On tavallaan lähellä kotia, mutta kuitenkin se on niin ulottamattomissa.. Ja on koko ajan muiden armoilla, että milloin kukin kerkiää tulla vierailemaan jne. :( Mutta kivaa päästä kotiin lomalle, ainakin sitten yhdeksi yöksi edes! :) Sitten varmaan treffataan siellä synttärikahveillakin :)
VastaaPoistaHei Laura, sait juuri uuden lukijan! Aloitin lukemaan tarinaasi, mutta oli pakko tulla kommentoimaan välissä! Vaikutat aivan mielettömän ihanalta ja vahvalta ihmiseltä ja toivon että sinulla on voimia onnistua tavoitteessasi tervehtyä :---) toivotankin paljon tsemppiä ja voimia sinne suuntaan!
VastaaPoistaKiitos valtavasti, ihana kuulla! :) Kiitos myös tsempeistä, sitä tarvitaan! On aina mukavaa, kun joku saa teksteistäni jotakin myös itselleen :) Liity ihmeessä ihan jäseneksikin kirjautumalla, jos vaan yhtään kiinnostaa:)
PoistaKoti-ikävä osastolla on aivan omaa luokkaansa. Muistan sen kuin omat taskuni. Kun se iskee, sehän iskee. Silloin iskee vastustus hoitohenkilökuntaa kohtaan ja tulee pakottava tarve uhmata jokaista sääntöä ja ohjetta mitä ulkoapäin asetetaan. Itse kirjasin itseni ulos juuri tuollaisten tunnemyrskyjen keskellä, mutta älä sinä tee samoin. Kuten lääkäri sanoi: "Nyt viette homman loppuun asti." Kyllä sen itse tietää syvällä sisimmässään, että jos lähtee(=pakenee) osastolta ennen aikojaan koti-ikävän(=ja ehkä alitajuisen lihomisenpelon) ajamana, ei kotonakaan pysty parantumaan sen paremmin. Oma mieli se on jota täytyy työstää, ja mielen työstäminen kotona yksin itsensä kanssa on yhtä hyödyllistä kuin pään takominen seinään. Mustelmia siinä vaan tulee.
VastaaPoistaJohtuisiko tavallista suurempi koti-ikävä nyt juuri poikaystävästäsi ja hauvelista? Sinulla on siellä tosiaan mies ja koira odottamassa teidän yhteisessä omassa kodissanne, joten voin vaan kuvitella miten suunnaton onkaan ikävä silloin. Vaikka toki ikävöimme äidinkin luokse (:)), mutta uskoisinpa että ikävä poikaystävän kainaloon omalle kotisohvalle, omaan asuntoon on tuplasti raastavampaa. :/ Ole onnellinen kuitenkin siitä, että hän odottaa, kärsivällisenä ja luottavaisena. Ajattele mikä luottamus! :) Hän uskoo että sinä paranet ja tulet kotiin entistä ehompana ja laitatte "vaatekaapin kokonaan uusiksi" kuten hän asian fiksusti ilmaisi. Tavallisessa arjessa, teidän tulevassa yhteiselämässä on itsessään niin paljon mitä odottaa ja mihin tarttua kiinni, että se vie sinut kokonaan mukanaan kun vaan annat sen ottaa sinut mukaansa! Anna elämän viedä ja päästä irti siitä mikä pitelee <3 Halaus.
Voi Laura ja Maama miten viisasta tekstiä! Miten voittekaan olla noin vahvoja:) On ihan huippua lukea teidän ajatuksia ja saafa niistä itselle voimaa jaksaa taistelua eteenpäin:) Olette huippuja!
PoistaJa Laura, mä en epäile hetkeäkään, ettetkö pian olisi kotona. Tajusithan jo itse kotona tarvitsevasi tukea syömiseen ja hakeuduit osastolle. Sairas mieli ei olisi niin tehnyt! Viikonloppukin on jo ihan kohta ja saat siitä vaan lisää tsemppausta seuraavaan viikkoon. Melkein tekisi mieli tulla Hämeenlinnaan sua moikkaamaan. Niin mahtavan vahva ihminen oot, että olisi hienoa joskus tavata :)
Iso iso rutistus ja paljon hymyä ja kirkasta mieltä!
Kiitos Maama ja Mira! :)
PoistaMaama: Se vaara on tietenkin aina olemassa, että lähtee liian aikaisin kotiin pelkästään koti-ikävän vuoksi. Kova hinku tässä kotiin tosiaan on ja totta puhut -kyllähän sitä ennenkin ikävä kotiin oli, mutta kyllähän ikävä poikaystävän ja mun yhteiseen kotiin varmasti tuplaa ikävän! Mutta olen kyllä vielä sen verran realisti, että lopullisesti en kotiin ihan vielä valmis ole, pelkästään jo tuon painonkin takia, vaikka nousussa onkin.. Sain taas eilen sellaisen tsemppipuuskan voittaa tämä sairaus liittyen yhteen juttuun, mistä poikaystävän kanssa puhuttiin, että nyt vaan paino vauhdilla ylös! :) Jokainen ruokailu on yhä taistelu täälläkin, mutta aion ne kunnialla taistella, sillä jokainen lipsuminen on lipumista kauemmaksi kotoa. Painon on PAKKO nousta, vaikka kuinka pahalta tuntuisi!
Mira: Oot aivan ihana, kiitos! Varmasti onnistunut viikonloppu tuo varmuutta omaan pärjäämiseen! :) Nyt vaan jännätään sitä, saanko yhden vai kahden yön loman; huomenna selviää! Suunnitelmia olisi jo paljon :) Ehkä vielä joskus tapaammekin, mikään ei ole mahdotonta! Vertaistuki on niin kullanarvoista tukea :) Kunhan se pysyy tsemppaavana eikä sairautta lietsovana. Ja siihen tsemppaamiseenhan me pyrimme! :) Olisi mielenkiintoista tietää sinunkin tilanteestasi enemmän, miten pärjäilet? Luin kyllä viimeisen blogitekstisi, mikä kuulosti niin huolestuttavalta! Tsemppihalaus myös sinne<3