Arvot vinksallaan

Sain eräältä ihanalta lukijalta kommentin Onnistuja vaiko epäonnistuja? -postaukseen, liittyen itsensä arvottamiseen toimintansa ja ajattelunsa kautta, sekä armollisemmasta suhtautumisesta itseensä. Se sai minut pohtimaan yleisesti ihmisten arvomaailmaa ja sitä, mitä kukin itsessään ja toisissaan arvostaa. Yleisesti kun puhutaan arvoista, tulee heti ensimmäisenä mieleen terveys ja perhe. Jollekin arvomaailman kärjessä voivat olla myöskin ura, raha sekä ulkonäkö. Valitettavasti arvomaailma kuitenkin sumentuu hyvinkin nopeasti, kun ihminen ryhtyy arvottamaan itseään tiettyjen asioiden kautta. Raja oikeiden arvojen ja ihmisen toiminnassa näkyvien arvojen välillä hämärtyy.

Ihmiset osaavat olla todella ankaria itseään kohtaan, mitä itsensä arvostamiseen tulee. Ihminen arvottaa itseään sen mukaan, miten pärjäsi juuri tentissä, miten sai hoidettua työprojektinsa, kuinka hyvän ajan hän juoksi maratonilla tai miltä hän näyttää. Se, mihin asiaan liittyen ihminen oman itsensä arvostuksen perustaa, vaihtelee kovastikin, mutta ankaruus ja arvostelun raakuus on kovaa asiasta riippumatta. Tottakai ankaruus itseään kohtaan liittyy paljon ihmisen luonteeseen ja siihen, kuinka perfektionistin luonteen hän omaa. Kun joku antaa "epäonnistumisen" itselleen saman tien anteeksi, soimaa toinen siitä itseään vielä vuosienkin jälkeen. Ja ihan kuin se ei riittäisi, että ihminen itse arvostelee ankarasti omaa toimintaansa, tulee arvostelua myös ulkopuolelta ja kovaa. Arvostelua voi tulla ihan mistä vaan: työtoverilta, pomolta, opettajalta, ohjaajalta, kaverilta tai sitten siltä suurelta ja mahtavalta medialta. Se, miten reagoi tällaiseen arvosteluun, riippuu ihan ihmisestä itsestään. Kun toinen voi antaa helpostikin mennä kritiikin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ottaa toinen siitä niin itseensä, että kokee olevansa huono ja epäonnistunut ihminen. Ihmisen on aina vaan vaikeampi ja vaikeampi arvostaa itseään, kun arvostelua tulee niin sisältä kuin ulkoa. Tällöin ei usko kelpaavansa sellaisena kuin on. Myös sen raja hämärtyy, kokeeko ihminen ettei kelpaa itselleen vai kokeeko hän, ettei kelpaa muille.
 

Itse olen aina kokenut arvostavani ihan perusasioita elämässä, ja minullakin arvolistan kärkipäästä ovat aina löytyneet läheiset ja terveys, jonka jälkeen tulee vasta kaikki muu. Vaikka läheiset ovat minulle oikeasti tärkein asia, mitä elämässäni on, on valitettavasti syömishäiriö sumentanut silmiäni elämän oikeilta arvoilta. Syömishäiriöisen arvomaailma kapeutuu aivan yhtäkkiä perusarvojen painuessa samalla taustalle. Yhtäkkiä maailman tärkeimmiksi asioiksi muuttuvat - niin kauhealta ja pinnalliselta kuin se kuulostaakin - syöminen, ruoka, ruokien ravintoarvot, liikunta, kulutus sekä paino. Se miten syömishäiriöön sairastunut arvostaa itseään liittyy siihen, mitä on juuri syönyt, kuinka paljon, sekä paljonko on onnistunut polttamaan kaloreita päivän aikana. "Jos liikut vähemmän kuin eilen, olet huono ihminen", sanoo ääni anorektikon sisällä. Ja vaikka paino olisi kuinka alhainen, pyrkii anorektikko aina vaan alhaisempaan ja alhaisempaan painoon, jotta kokisi olevansa oikean painoinen ja siten "täydellinen". Valitettavasti syömishäiriöön liittyy yleisesti täydellisyyteen pyrkiminen myös muissakin asioissa, kuin ainoastaan syömisessä ja liikkumisessa (ottaen huomioon sen, että oikeastihan anorektikon tapa syödä ja liikkua on kaikkea muuta kuin oikeaa tai täydellistä). Enää ei riitäkään, että pärjäät tai olet hyvä, vaan koulussa tulee saada vain parhaita arvosanoja, työ pitää tehdä täydellisesti ja kodin pitää loistaa puhtauttaan. Anorektikko ei anna itselleen armoa missään, vaan kaikesta tulee suorittamista ja täydellisyyteen pyrkimistä.

Valitettavasti tämä täydellisyyteen pyrkiminen voi muuttua "sairaudeksi" myös muilla kuin anorektikoilla. Toinen uuvuttaa itsensä täysin työnteolla, toinen sairastuu ortoreksiaan pyrkimällä täydelliseen terveyteen, kun taas toinen hurahtaa urheiluun niin, että elämä ei ole muuta kuin toinen toistaan parempia treenituloksia. On surullista huomata, kuinka useaa ihmistä piinaa tämä täydellisyyteen pyrkiminen.  Mutta yhteistä kaikille on kuitenkin se, että oikeasti tärkeät asiat saattavat saman tien painua unholaan, kun elämän valtaa halu tulla täydelliseksi. Samalla esiin astuu ajatus siitä, että mikään ei ole tarpeeksi hyvää, vaan aina voi olla parempi. Samalla kuvioihin tulee joko täydellinen onnistumisen kokemus tai vaihtoehtona se, että kokee olevansa huono ihminen, epäonnistuja.

Saamassani kommentissa tuotiin esille myös armollisuus itseään kohtaa. Miksi pitäisi olla aina niin ankara itseään kohtaan ja oikein ruoskia itseään epäonnistumisista? Armollisuus itseä kohtaan on avainsana onneen mielestäni monessakin asiassa. Kukaan ei ole täydellinen - niin totta, vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin. Jokaisen ihmisen tulisi hyväksyä se tosiasia, että missään ei voi olla eikä tarvitse olla täydellinen. Uskon, että silloin kun osaa olla armollinen itseään kohtaan, on myös sinut itsensä kanssa. Tällöin hyväksyy sen epätäydellisyyden ja ne pienet viat itsessään. Uskon vahvasti myös, että tällöin ihminen on onnellisimmillaan, sillä tällöin hän huomaa elämässä ne oikeasti tärkeät asiat ja osaa arvostaa niitä.                                 

Myös anorektikolla parantuminen käy sen oivalluksen kautta, että itseään kohtaan tulee olla armollinen. Kun hyväksyy vajavaisuutensa, on valmiimpi "antamaan periksi" ja parantumaan. Enää ei tarvitsekaan olla "täydellinen anorektikko", vaan saa oikeasti syödä, nauttia ruoasta ja levätä kun siltä tuntuu. Lukijani toi kommentissaan esiin hienosti myös sen, kuinka tulee olla armollinen itselleen paranemisprosessin aikana. Aina ei onnistu ruokailuissa juuri niin kuin piti, mutta seuraavalla kerralla on mahdollisuus toimia toisin. Heti ei tarvitse lyödä sitä epäonnistujan leimaa otsaan, vaan pitää löytää se tietynlainen hellyys omaa itseä kohtaan. Ja mitä niihin oikeisiin arvoihin tulee, pystyy toipuva anorektikko jälleen näkemään sen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Elämä ei pyörikään enää sen oman kaventuneen maailmansa ympärillä, vaan tärkeiksi asioiksi nousevat taas läheiset ja muut arjen rikkaudet. Ja se terveys. Kun anorektikko oivaltaa terveyden oikean arvon, on parantuminen lähtenyt käyntiin. Vaikka anoreksia olisikin puhjennut aikanaan ajatuksesta elää terveellisemmin, vei se ainoastaan mukanaan sen terveyden. Kun anoreksiaa sairastava haluaa oikeasti olla terve, eikä enää iloitse esimerkiksi pielessä olevista veriarvoista (niin tyhmältä kuin se kuulostaakin), ollaan oikealla tiellä.

Ja lopuksi lukijani kommentissa oli vielä hieno ajatus siitä, kuinka meidän tulisi tarkastella tilanteita, toimintaamme ja ajatuksiamme arvottamatta niiden kautta itseämme. Kun jokin asia menee niin kuin menee, ei se tarkoita, että olisimme huonoja, syyllisiä tai epäonnistuneita. Meidän tulee pohtia tilannetta vaikkapa sen kannalta, miten voimme tulevaisuudessa toimia toisin, kuin että olisimme juuri epäonnistuneet tai tehneet asian huonosti. Tai voihan olla, ettei meidän tarvitse toimia lainkaan toisin. Asiat voi olla hyvin juuri niin kuin ne on :)

Laura, joka alkaa jälleen availla silmiään niille oikeasti tärkeille asioille