Apua etsimässä

"Vuodenvaihteen jälkeen alkoi oireiluni pahentua jatkuvasti ja ahdistus alkoi ottaa valtaa minusta. Tässä vaiheessa olin jo niin syvällä omassa maailmassani, että se vei kaiken aikani ja täytti täysin ajatukseni. Mitä vähemmällä ruoalla pärjäsin ja mitä enemmän laihduin, sitä paremmalta minusta psyykkisesti tuntui. Laskin kaikki syömäni kalorit, jopa purukumin kalorit, venytin ruokailuvälejä, liikuin mahdollisimman paljon ja lisäsin jatkuvasti ruokia kiellettyjen listalleni. Tavoittelin mitä alhaisimpia kalorimääriä. En suonut itselleni edes kokonaista hedelmää kerrallaan, puolikas sai riittää. Aloin noudattaa tarkkoja ruoka-aikoja. Ruokailujen välisen ajan tuli olla vähintään neljä tuntia. Neuvoihan ravitsemusterapeutti Hanna Partanen syömään 3-4 tunnin välein ja välttämään napostelua. Laskin tarkkaan milloin saisin syödä ja mitä. Pääni oli täynnä kaloreita, joita pyörittelin mielessäni taukoomatta. Söin sääntöjeni mukaan, en nälkäviestieni.

Vaikka psyykkisesti koin euforian tunteita, fyysisesti voin kuitenkin todella kurjasti. Laihtuminen jatkui edelleen. Jo syksyllä alkanut palelu paheni koko ajan, enkä pärjännyt enää missään ilman lisävillapaitoja. Kotona kuljin vähintään kahdet pitkät housut jalassa, pari hupparia päällä, huppu päässä ja huivi kaulassa. Myös yöt kuluivat palellessa, joskus jopa hanskat kädessä nukkuessa. Palelun lisäksi aloin kärsiä myös muista fyysisistä vaivoista. Hormonitoimintani alkoi selvästi mennä sekaisin, olin kuin pikku tyttö jälleen. Esimerkiksi hiukseni eivät enää rasvoittuneet entiseen tapaan. Luultavasti myös kuukautiseni olisivat loppineet, mutta e-pillerit pitivät niitä valheellisesti käynnissä. Ihoni oli niin kuiva, että sormeni olivat täynnä kivuliaita haavaumia. Minusta tuli myös entistä itkuherkempi ja ärtyneempi. Olin kuin jälleen murrosiässä. Mielialani äkilliset muutokset pelästyttivät minut ja vaivasivat minua, sillä olen aina ollut melko tasainen luonne. En edes murrosiässä muista olleeni yhtä ärtyisä. Myös ajatukseni ei enää kulkenut, enkä voinut keskittyä enää mihinkään entiseen tapaani. Koulutehtävien teko vaikeutui, kut ajatus ei kulkenut.

Palelu alkoi haitata niin, että päätin ottaa yhteyttä koulumme terveydenhoitajaan. Tässä vaiheessa en vielä täysin yhdistänyt palelua ruokailuuni, sillä mietin myös mahdollisia kilpirauhashäiriöitä. Terveydenhoitaja oli aivan ihana, ja lopulta päädyinkin kertomaan hänelle ruokailujen ja liikunnan aiheuttamasta ahditusksesta. Oli helpottavaa, että sain purkaa tuntojani ja ahdistustani rehellisesti jollekulle ulkopuoliselle. Viivyin hänen luonaan ainakin tunnin ja itkin ahdistustani hänelle. Kerroin hänelle pakkomielteisestä suhtautumisestani ruokaan, liikuntaan ja punnitsemiseen. Hän määräsi erilaisia verikokeita otettavaksi ja teki lähetteen ravitsemusterapeutille. Hän ehdotti myös koulupsykologin juttusille menoa, mutta hänen luokseen en ollut vielä halukas menemään. Halusin päästä ravitsemusterapeutille sillä ajatuksella, että syömistäni helpottaisi se, jos ammatti-ihminen kertoisi minulle, paljonko minun tulee syödä - tai oikeastaan saisin. Verikokeissa selvisi, että kärsin anemiasta, ja että myös kreatiniini ja kolesteroli olivat pielessä. Edes tämä ei säikäyttänyt minua niin, että olisin muuttanut syömistäni. Tavallaan tunsin sairasta mielihyvää. Toiminnastani oli tullut jo niin pakonomaista, että en enää kyennyt muutoksiin yksin.

Yhteydenotot terveydenhoitajaan ja ravitsemusterapeuttiin olivat enemmän tai vähemmän tiedostettuja avunhuutoja. Lisäksi käännyin kuntosalini personal trainerin puoleen, jotta kuulisin ammattilaisen sanovan minulle, ettei minun tarvitse, enkä saa rääkätä itseäni tällä tavalla. Ja niinhän siinä kävi: sain liikuntakiellon alhaisen painoni, rasvamassan sekä jaloissa esiintyvien turvotusten vuoksi. Viimeinen sysäys oikeanlaisen avun piiriin oli Fit-lehdestäni lukemani jutun näyttäminen vanhemmilleni. Lehdessä oli artikkeli naisesta, Linda Taakalasta, (http://www.lindamaria.fi/) joka selviydyttyään itse syömishäiriöstä, perusti yksityisen syömishäiriöpotilaille tarkoitetun vastaanoton. Vanhempani ymmärsivät heti, mistä oli kyse, ja ehdottivat minulle varovasti yhteydenottoa kyseiseen naiseen. Suostuin tähän empimättä - hätäni alkoi olla niin suuri."

Tässä hieman jatkoa sille, kuinka oireiluni eteni ja kuinka hakeuduin avun piiriin. Seuraavaksi jatkan siitä, millaista apua Lindalta sain, ja kuinka avusta huolimatta sairauden oravanpyörä ei suostunut pysähtymään.

Laura