Pelkkää painolukemaa

Olen pelkkä vaa`an lukema. Siltä minusta usein tuntuu. Anorektikko arvottaa itsensä pitkälti painolukeman mukaan. Se lukema nousee tärkeimmäksi elämässä, ja sen mukaan anorektikko näkee itsensä. Hän kuvittelee, että hänen arvonsa ihmisenä muuttuu painon vaihtelun myötä. Mitä korkeampaa lukemaa vaaka näyttää, sitä huonommaksi sairastunut itsensä kokee; sairauden sanelema ääni, josta anorktikko tulee riippuvaiseksi.

Itse myönnän olleeni riippuvainen painolukemastani siitä lähtien, kun havaitsin painoni laskeneen ensimmäisen kerran. Vaikka tarkoituksenani ei koskaan ollut ryhtyä laihduttamaan tai pudottamaan yhtäkään kiloa, alkoi koko elämäni pyöriä sen vaa`an näytössä seisovan lukeman ympärillä. Se yksi mitätön lukema oli yhtäkkiä koko elämäni. En kyennyt aloittamaan päivääni tietämättä mitä painoni oli. Jos se sattui näyttämään vähemmän kuin edellisenä päivänä, oli päiväni pelastettu. Tunsin valtavaa helpotusta ja euforian tunne valtasi minut. Jos taas lukema näytti grammakaan enemmän kuin aiemmin, oli päiväni pilalla: olin epäonnistunut, syöppö, lihava. Samantien unohtuivat tiedot painon luonnollisesta vaihtelusta syödyn ruoan ja nestekertymien mukaan, vaan uskoin lukemaan sokeasti. Se lukema kertoi samantein minusta ihmisenä olinko hyvä, huono, onnistunut, epäonnistunut, lihava vai laiha. Ja siitä päivästä lähtien kun huomasin painon ensimmäisen kerran pudonneen, se oli meno sitten se. Anorektinen mieli otti minut täysin valtaansa ja janosi aina vaan lisää. Mieli sopeutui alati laskevaan lukemaan, eikä mikään tuntunut omassa mielessä liian alhaiselta. Aikaisempaa matalampi lukema toi mukanaan valheellista turvaa, luvan syödä.

Pakkomielteestäni painolukeman tuijottamiseen kertoo karua kieltään se, kuinka minulle on vuosien saatossa kertynyt vaakoja useampi kuin vain yksi kappale. Minulta on piilotettu vaakoja, joskus jopa omasta pyynnöstäni, mutta aina olen ne etsinyt tai jopa ostanut tilalle uuden. Kun lähdin sairauteni jyllätessä pahimmillaan Ruotsiin työharjoitteluun, en kestänyt ajatusta, etten tietäisi painoani. Etsinkin välittömästi elektroniikkaliikkeen, josta löysin itselleni vaa`an: se suurin tukeni ja turvani. Myös sen jälkeen on valitettavasti muutama vaaka tullut ostettua - sairauden kuljettamana.

Syy miksi tästä kaikesta aloin kirjoittamaan, oli saamani kommentti eräältä lukijalta koskien anoreksian hoidon painokeskeisyyttä. Tämä sai minut pohtimaan asiaa tarkemmin, vaikka sitä jatkuvasti mielessäni tavallaan pyörittelenkin. Hän pohti sitä, kuinka Suomessa tunnutaan jokaisessa syömishäiriöisiä hoitavissa paikoissa keskittymään hoidossa suurimmilta osin painoon. Hän korosti sitä, että on tärkeää, että paino saadaan nostettua normaaliin, mutta toi esiin muitakin vaihtoehtoja fyysisen tilan kartoittamiseen kuin pelkkä paino. Hän toi esiin sen, miksei painoa voitaisi kriittisimmän vaiheen jälkeen tarkkailla vasta hoidon lopussa ja selvittää anorektikon fyysinen tila vaikkapa verikokeiden perusteella. Hän perusteli ajatuksiaan sillä, että usein painokeskeisyys pitää sairastuneen vaan tiekemmin kiinni sairaassa ajattelutavassa.

Anoreksian hoito todella on kieltämättä hyvin painokeskeistä. Niin Hyksin syömishäiriöyksikössä kuin täällä Hämeenlinnassakin hoito on aina aloitettu aktiivisella aliravitsemustilan korjaamisella, mikä usein onkin ratkaisevaa ihan hengissäpysymisen kannalta. Usealla hoitoon tulevalla paino on kriittisen alhainen, jolloin tärkein asia onkin luonnollisesti aliravitsemustilan korjaus, jonka mukana myös painon tarkkailu tulee. Kun pahin vaihe on ylitetty, jatkuu hoito hyvin painokeskeisenä edelleenkin. Mutta mielestäni tälle on ihan selkeä ja järkevä selitys: painolukema kertoo tarkkaa faktaa, totuuden, jota mikään muu ei voi kertoa. Vaaka ei valehtele, vaan kertoo tarkalleen sen, missä vaiheessa hoitoa mennään. Vaikka paino olisikin hyvin matala, voi anorektikon veriarvot korjaantua jo hyvinkin pian. Tämän vuoksi ei voida tukeutua pelkästään tällaisiin faktoihin, sillä ne antaisivat ymmärtää tilanteen olevan parempi paljon aikaisemmin, kuin mitä se todellisuudessa on. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin nasipuolisen anorektikon ollessa kyseessä hormonitoiminnan normalisoituminenkin, mutta siihenkään ei ole täysin luottaminen. Toisilla kun esimerkiksi kuukautiset alkavat valheellisesti painon ollessa vielä hyvinkin matala, toisilla taas viivellä, vaikka paino olisikin jo normaali.


Monessa suhteessa on todettu, että paino ja painoindeksi eivät nykypäivänä ole niitä realistisimpia terveyden mittareita. Kun puhutaan ylipainoisista ihmisistä, keskitytään ennemminkin vatsanympäryksen mittaamiseen, sillä se kertoo terveydentilasta enemmän kuin pelkkä painoindeksi. Lihaksikkaat, normaalipainoiset ihmiset saattavat olla painoindeksitaulukon mukaan jopa ylipainoisia, sillä se ei ota huomioon lihasmassan painavuutta. Mutta anoreksian hoidossa painoon ja painoindeksiin tukeutuminen on mielestäni välttämätöntä. Se kertoo karua totuuutta siitä, missä tilassa anoreksiaa sairastava fyysiseltä voinniltaan on.

Sen lisäksi, että paino kertoo saavutetuista tuloksista, tuo sen tietäminen myös anorektikolle itselleen turvaa. Luonnollisesti kyseessä on valheellinen ja osiltaan sairas turvallisuuden tunne, mutta koen sen sallituksi vielä tässä sairauden vaiheessa. Tietenkään en voi puhua kuin omasta puolestani, mutta painolukeman tiivis tarkkailu luo turvan tunteen siitä, että kaikki on hyvin, eikä paino nouse mitenkään hallitsemattomasti. Anorektikon yksi suurimmista peloista kun on, että paino suorastaan räjähtää käsiin. Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, olen hyvin riippuvainen vieläkin siitä tiedosta, mitä painoni kulloisessakin punnituksessa on. Voisin ummistaa silmäni siltä ja antautua täysin hoitajien armolle, mutta rohkeutta minulla tähän ei vielä ole. Haluan pitää kontrollin käsissäni, mitä painooni tulee. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että painon tulee nousta, mutta tarvitsen painolukeman omaan tietooni, jotta voin työstää ajatusta ja sen hyväksymistä omassa mielessäni. Luonnollisesti painon tarkkaileminen useammin kuin pari kertaa viikossa on mielestäni turhaa, mutta painon ottaminen kahdesti viikossa auttaa niin hoitohenkilökuntaa kuin anorektikkoa itseäänkin: hoitohenkilöäkunta saa tietoa hoidon tuloksista, anorektikko itselleen taas mielenrauhan. Kaikki eivät kuitenkaan halua tietää omaa painoaan, jolloin lukema jää vain hoitajien ja lääkärin tietoon. Joku kokee tämän paremmaksi oman parantumisensa kannalta, minä taas koen toisin.

Sokeasti yhteen punnitustulokseen ei kuitenkaan kannata luottaa ja sitä tuijottaa, sillä varsinkin meillä naisilla paino vaihtelee jo nestekertymän vuoksi suuntaan jos toiseenkin melko paljonkin. Tämän hetkinen lääkärini puhuukin aina neljän punnituksen säännöstä. Paino voi heilahdella suuntaan jos toiseen ilman sen kummempaa syytä, mutta neljä punnitusta peräkkäin kertoo jo paljon siitä, mihin suuntaan paino on kehittymässä. Ja jotta hoito etenisi toivotulla tavalla, mitä painon normalisoimiseen tulee, on painon tietäminen erittäin tärkeää. Jos anorektikko punnittaisiin hoidossa ollessa harvoin, voi viikkoja mennä hukkaan, jos paino ei ole kehittynyt sinä aikana toivotulla tavalla lainkaan.

Mutta luonnollisesti hyvä anoreksian hoito on paljon muutakin kuin pelkkä painon normalisoituminen ja tarkkailu - hyvin paljon muuta. Anorektikko on paljon muutakin kuin se pelkkä vaa`an lukema. Hän voi olla kuin särkymäisillään oleva lasiesine, joka särähtää lopullisesti rikki minä hetkenä hyvänsä. Mieli sattaa olla jo pirstaleina, eikä sitä pelkkä painonnosto korjaa. Anorektikko tarvitsee valtavan määrän psyykkistä tukea taistellakseen päivät ruokailu ruokailulta läpi. Jos kyse olisi pelkästään painnnostosta, kävisi asiat helposti. Mutta kun parantuminen on paljon muutakin kuin normalisoitunut painolukema. On aivan totta, että mieli eheytyy painon noustessa ja vääristyneet ajattelumallit siirtyvät pikku hiljaa syrjään, mutta se ei ole aivan näin mustavalkoista. Anoreksia tuo mukanaan valtavan määrän ahdistusta ja pelkoja, joita painon nostaminen osastohoidossa ennestään lisäävät. Vaikka ne pikku hiljaa jäävätkin taka-alalle, jylläävät ne hyvin voimakkaana läpi hoidon. Sen lisäksi, että ruokailu ja painonnousu aiheuttavat ahdistusta ja syyllisyyttä, täytyy hoidossa osata pureutua myös pintaa syvemmälle: syihin, mistä kaikki on aikanaan alkanut.

Jotta anorektikko selviytyy painonnousun aiheuttamasta tuskasta tarvitsee hän jokaiseen ruokailuun tukea, mutta myös valtavan määrän keskusteluapua. Tunteiden purkaminen on aivan välttämätöntä, sillä muutoin sisällä oleva ahdistus kasvaa aivan valtaisaksi, eikä hoito tulisi tällöin onnistumaan. Jotta anorektikko ylipäätään selviytyy ruokailuista, tarvitsee hän hoitajien läsnäoloa, heidän antamansa luvan syödä. Tällöin ei olla tekemisissä pelkän vaakalukeman kanssa, vaan oikeasti ja aidosti sairaan, ahdistuneen ja tukea tarvitsevan haavoittuvaisen olennon kanssa.

Itse olen välillä ahdistunut osastohoidossa siihen, että kaikessa vedotaan painoon. Luvat, lomat ja vapaudet ovat kaikki riippuvaisia siitä yhdestä ainoasta lukemasta. Olen useaan ottseeseen toivonut, että lääkäri ja hoitaja kiinnittäisivät esimerkiksi lomalupia myöntäessään huomiota enemmän myös psyykkiseen kehitykseeni ja vääristyneiden ajattelumallieni korjaantumiseen. Tällöin varsinkin tunnen olevani pelkkä lukema puntarissa, en mitään muuta. Mutta kaikesta tästä painokeskeisestä ajattelutavasta huolimatta koen saaneeni (muutamaa tapausta lukuunottamatta) tarpeeksi tukea ja psyykkistä apua taistelussani anoreksiaa vastaan. Olen saanut keskusteluapua riittävästi ja ruokailuissa minua tuetaan tarpeeksi. Ja se oman ajattelumaailman muuttuminen tapahtuu siinä ohessa, valtavan oman pään sisällä tehdyn ajatustyön tuloksena. Painokeskeisen hoitotavan vaarana tosin on se, että ajatellaan että anorektikko on terve, kun painoindeksi näyttää normaalia. Näin ei suinkaan ole. Siitä alkaa uusi työ ja taistelu, uuden vartalon hyväksyminen, normaalin syömiskäyttäytymisen toteuttaminen ja tavalliseen elämään paluu. Anorektikon mieli on vielä kuin verestävä haava, vaikka paino olisi jo normaali. Se unohdetaan aivan liian usein.

Mutta entäs ne syyt siellä anoreksian taustalla sitten? Kun hoidossa keskitytään painon normalisoimiseen ja syömiskäyttäytymisen muuttumiseen, jää taustalle kuitenkin kytemään ne pohjimmaiset syyt, miksi kukin on anoreksiaan oikeasti sairastunut. Miten päästä näistä kaiken pahan alusta ja juuresta eroon? Muistan aina sen päivän, kun saavuin osastohoitoon ensimmäisen kerran. Omahoitajani aloitti keskustelumme heti sillä, että psyykkiseen puoleen paneudutaan vasta sitten, kun paino ollaan saatu nostettua normaaliksi, tai ainakin lähelle sitä. Olin ihan järkyttynyt, sillä kuvittelin, etten saisi edes keskusteluapua ennen kuin painoni olisi noussut normaaliin - siihenhän menisi ikuisuus! Tosiasiassa omahoitajani tarkoitti sanoillaan, että varsinaista terapiaa on anorektikon mahdollista saada vasta painon ollessa normaali. Käsittääkseni esimerkiksi psykoterpaiaan ei Kela myönnä tukea ennen kuin sairastunut on saanut painonsa painoindeksitaulukon mukaan normaaliin ja osoittanut, että pystyy tämän normaalissa myös pitämään. Tätä perustellaan sillä, että sairastuneen ollessa pahassa aliravitsemustilassa ei aivot ole valmiita käsittelemään asioita vielä syvällisemmin. Mutta yhtä kaikki, myös sairastumisen taustalla oleviin asioihin pitäisi pureutua syvemmin ja nopeammin, ja ottaa ne huomioon anoreksian hoidossa heti pahimman alkuvaiheen ollessa ohi. Itse koen asian niin, että miten voin koskaan parantua täysin, jos en ikinä pääse ajoissa syventymään auttavan tahon kanssa sairauteni alkulähteisiin?

Mutta lukijani on oikeassa. Jotta voin parantua, pitäisi minun päästää irti siitä painokeskeisestä ajattelutavasta, joka on syöpynyt vahvasti mieleeni. Kun olen vihdoin vapaa vaa´an luomasta valheellisesta ihmisarvosta, voin alkaa pitää itseäni terveenä.Toivon todellakin, että pääsen pois tästä painokeskeisyydestä saavutettuani täällä osastohoidossa normaalipainon. Tiedän kuintenkin, että helppoa se ei tule olemaan, sillä tiedän jatkavani käyntejä psykiatrian polilla, jossa hoitajani haluaa varmasti tarkkailla myös painoani, jottei se vaan pääse laskemaan. Se ikään kuin pitää minut siten kynsin ja hampain kiinni painokeskeisyydessä. Haluaisin kotiin päästessäni heittää ne minulle ajan myötä kertyneet lukuisat vaa`at menemään ja unohtaa tuon niin tärkeäksi nousseen lukeman kokonaan. Haluan vaan antautua elämään ja uskaltautua luottamaan siihen, että kroppani kertoo, kun se voi hyvin. Haluan luottaa siihen hyvänolontunteeseen, jonka pystyn terveiden ajattelumallien mukanaan tuomalla syömiskäyttäymisellä itselleni luomaan. Toivon, että voin siinä vaiheessa pystyä jo luottamaan omiin tuntemuksiini ja elämään nälkätuntemusteni mukaan. Ja ne vaatteet, ne vasta armottomia totuuden torvia ovatkin. Jos housut alkavat jälleen lököttää ikävästi, niin kyllähän siihen painon putoamiseen on sitten uskominen. Haluan palata jälleen siihen hyvänolon painooni, jossa vuosia elin. Siitä painosta kertoo kroppani toimiminen, vanhojen vaatteiden istuvuus sekä fyysinen että psyykkinen hyvä olo. Minä en ole yhtä kuin painoni, olen paljon paljon muutakin.

Laura