Kuvaus nuoren naisen elämästä - matkasta anoreksian kahleista kohti tervettä elämää sekä ihmellisestä taipaleesta pienen pojan äidiksi. Ajatuksia anoreksiasta, äitiydestä ja arjen pienten ilojen löytämisestä.
tiistai 31. tammikuuta 2012
Voi sitä onnen päivää
"Voi sitä onnen päivää, kun sain ensimmäisen ulkoilulupani. Sain luvan käydä kerran päivässä viidentoista minuutin lyhyellä kävelyllä hoitajani kanssa - mahtavaa! Oli kevät, luonto heräämässä kukkaan ja minä ulkona todistamassa sitä, olin niin onnellinen. Mihinkään ryhmiin en vieläkään saanut osallistua, mutta jo tuo pieni ulkoiluhetki sai minut niin iloiseksi. Miten pienestä ihminen voikaan tulla onnelliseksi? Muistan ensimmäiset kunnon askeleet yli kuukauden paikalla olon jälkeen. Tuntui, ettei jalat kanna, kun yritin kävellä mäkeä alas. Tuntui kuin olisi kävellyt kahden epävakaan kepin päällä.
Kun painon kehitys jatkui sain luvan itsenäiseen ulkoiluun, ensin vartin mittaiseen, sitten puolen tunnin. Vasta silloin tajusin oikein, millaista on osata arvostaa elämän pienen pieniä asioita, jotka ovat aiemmin olleet niin itsestään selviä. Fiilistelin niin valtavasti, kun sain ylittää ensimmäistä kertaa suojatien, kun sain mennä ruokakauppaan. Katselin ympärilleni ja ihmettelin. Kaupasta poistuin onnellisena naistenlehti kainalossa.
Olin ollut osastolla lähes kaksi kuukautta, kun tuli puhetta ensimmäisestä kotilomasta. Minulle oli määritelty parin tunnin päivälomapainoksi 41 kg eli 15 painoindeksin. Tällöin koin ensimmäistä kertaa sen, että jopa uskaltauduin pelon sekaisin tuntein toivoa painon nousua. Olihan pikkuveljeni ylioppilasjuhlat tulossa ja pakkohan niihin oli päästä. Helpoksi hoitajat eivät odotusta minulle tehneet, mutta kun juhlia edeltäneenä päivänä vaaka näytti 41 kiloa, olin suunniltani onnestani. Juhla-aamuna heräsin aikaisin valmistautumaan, olihan siitä kuukausia, kun olin viimeksi laittautunut jotakin juhlaa varten. Luonnollisesti juhliin meno pelotti. En ollut käynyt kotona kolmeen kuukauteen, eikä kukaan vieraista ollut nähnyt minua niin laihassa kunnossa. Olihan se vaivaannuttavaa vastailla kyselyihin"mitä kuuluu?" ja "miten koulussa sujuu", kun tilanne oli mikä oli. Eikä syömäni hilloviili ainakaan vähentänyt kummastuneita katseita, kun muut herkuttelivat juhlapöydän antimilla. Päätin kuitenkin olla rehellinen ja kertoa tilanteestani avoimesti. Ihmiset olivat hyvinkin ymmärtäväisi ja toivottivat paljon jaksamista. Se lämmitti todella mieltä.
Elo osastolla jatkui entiseen tapaansa. Päiväni koostuivat ruokailuista, ulkoiluista sekä satunnaisista läheisteni vierailuista. Luin yhä pakonomaisesti, mutta vähitellen saatoin alkaa keskittymään myös tv:n katseluun ja lehtien lukemiseen. Painon noustua sain lisää vapauksia ulkoiluun, enkä kokenut olevani enää niin vankilassa. Päivittäinen taistelu syömisen ja painonnousun pelon kanssa alkoivat olla jo arkipäivää. Vähitellen lomalupani laajenivat ja pääsin jopa yölomalle. Ruokailusuunnitelma mukana lähdin iloisin ja odottavaisin mielin kotiin: ensimmäinen yö omassa sängyssä neljään kuukauteen! Äidin ja muiden läheisteni tukemana onnistuin noudattamaan ruokailusuunnitelmaa. Muistan kuitenkin mieleni yhä karkailleen koko ajan siihen suuntaan, josko voisin jättää sitä ja tuota pois, eihän se nyt merkitsisi mitään. Äiti oli kuitenkin tiukkana, eikä lipsuminen onnistunut.
Vaikka ruokailu osastolla olikin helpottunut huomattavasti ja muuttunut rutiininomaisemmaksi, oli se silti yhtä taistelua koko ajan. Sain vähitellen itse luvan koota tarjottimeni, mikä tarkoitti sitä, että valitsin yhä tietoisesti pienimmät leivät, yritin kaataa sentin vähemmän maitoa lasiini sekä jättää lautaselle pienen määrän kastiketta. Vaikka järki kuinka sanoisi, että tuollaiset valinnat eivät vaikuta lainkaan painoon, sai sairas mieleni jokaisesta "pikku-vilpistä" helpotusta ja tyydytystä.
Pitkään tiedostin osastohoidon tarpeeni, enkä todellakaan ollut valmis palaamaan kotiin. Tiesin palaavani samaan vanhaan syömättömyyteen heti, mikäli kotiin pääsisin. Tällainen tunne vallitsi pitkään, ainakin yli kolme kuukautta. Kun vihdoin pääsin kotilomien makuun, ja niiden onnistuminen valoi minuun uskoa pärjäämisestäni, alkoi koti-ikävä painaa oikein urakalla. Olimme sopineet kotiutuspainoksi 47 kiloa, jota ahdistuksesta huolimatta odotin kuin kuuta nousevaa. Vanhempani olivat huolissaan kotiutuspainon alhaisuudesta, mutta minä olin innoissani. Pääsisin kotiin ja jatkamaan taas koulua, mahtavaa! Ollessani osastolla, minulla oli lukemisen ohella toinen pakkomielle: opinnäytetyön tekeminen. Itselleni kehittämäni perfektionismin seurauksena minulle oli todella tärkeää, että opinnäytetyöstäni tulisi loistava ja arvosanan tulisi olla paras mahdollinen. Muuta en suostunut ajattelemaan. Jo sairaalaan joutumispäivänä olin kaivamassa koulukirjoja esiin, mutta muut toppuuttelivat: nyt on sinun aikasi levätä. Vointini kohennuttua en kuitenkaan voinut pitää itseäni erossa opinnäytetyöstä. Äiti kantoi minulle kirjoja kirjastosta ja sähköpostit lentelivät koulukaverini ja opettajani välillä. Vasta tuolloin todella tajausin, miten sairaus ja sairaalloinen alipaino olivat vaikuttaneet kykyyni ajatella. Suorastaan ihmettelin, mitä päässäni oli talvella työtä tehdessäni liikkunut. Tekstin laadusta päätellen ei juuri mitään. Suurin osa tekstistä meni poistoon ja tuntui, että olisin urakkamme alkutaipaleella jälleen. Uurastin osastolla kuitenkin päivät pitkät ja tulosta syntyi: olin niin onnellinen.
Perfektionistisen luonteenpiirteeni vuoksi, en aiemmin ollut edes suostunut ottamaan kuuleviin korviini sitä, että koulusta valmistumiseni siirtyisi. Minulle oli niin tärkeää, että valmistuisin ajallaan jouluna 2009. Harjoittelun keskenjääminen Ruotsissa tarkoitti kuitenkin sitä, että vamistuminen ajoissa ei olisi mahdollista. Olin aivan musertunut pitkään tästä, mutta pikku hiljaa pääsin sinuiksi asian kanssa. Laadin heti uuden suunnitelman: opinnäytetyö valmistuisi syksyn aikana ja kesken jääneen harjoittelun tekisin heti, sairaalasta päästyäni. Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin halusin - jouduin sen taas katkerana toteamaan. Kotiuduin osastolta lopulta elokuun puolessa välissä. Olin innoissani ja uskoin pärjäämiseeni. Hoitajat eivät olleet aivan yhtä optimistisia, mutta en halunnut kuunnella heitä; menisin kotiin ja palaisin kouluun Lahteen."
Tämä oli siis jatkoa postaukselle Alku pitkälle sairaalakierteelle. Valitettavan usein olen sairauteni vuoksi joutunut nielemään pettymykseni ja sinnittelemään pettymyksistäni huolimatta eteenpäin. Seuraavaksi kerronkin mitä syksy 2009 toi tullessaan, ja miten sairaus muutti taas suunnitelmiani.
Laura
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voi vitsit Laura!! Kiitos tästä postauksesta!!! Luin sen ihan vaan tavalliseen tapaani ja kun olin päässyt tekstin loppuun, nousin koneelta ja menin keittiöön. Söin uunilohta, eli siis jotain muuta kuin rasvatonta jogurttia tai omenaa ensimmäistä kertaa kuukaisiin!! Kertomasi suunnitelmiesi pakotetustista muutoksista ilmeisesti säikäytti mut niin pahasti, että sai ruokahalun palaamaan :) Ainakin hetkeksi. Mä en mun unelmia ja suunnitelmia halua anoreksian takia perua tai muuttaa! Kiitos Laura :)
VastaaPoistaIhanaa Mira! Nyt vaan jatkat samaan malliin! Muutokset ei tapahdu hetkessä, aikaa se vie, mutta on myös sen arvoista :) Voin itse kertoa edistyneeni jo viime päivinä niin, etten enää ole ottanut sitä pienintä leipää tai pienintä jogurttia, vaan olen jopa "nautiskellut" L-koon annokseni viimeistä kastiketippaa myötä (ennen kuin oli oloa helpottaakseen jätettävä edes vähän lautaselle..) Helppoa se ei ole - mutta lopulta sen kaiken ahdistuksen arvoista! :)
VastaaPoistaKyllä me tästä selvitään! :) Ollaan voimanaisia ;)
PoistaKiitos taas avoimesta ja rehellisestä tekstistä! Kuulosti niin tutuilta nuo 'pakko valmistua ajallaan' -kuviot. Muutenkin kertomassasi on paljon tuttua, oma sairaalakertomukseni alkaa nimittäin myös Lahdesta, sairaanhoitajaopintojen aikana... Oletko nyt muuten hoidossa Hämeenlinnassa vai jossain muualla? Millaista hoito siellä on, siis jos vertaa esimerkiksi neloseen Hki:ssä?
VastaaPoistaVOIMIA <3
J
Aikamoinen sattuma tuo sama kaupunki ja sama ala! Tällä hetkellä olen tosiaan Hämeenlinnassa. Onhan hoito paljon asiantuntevampaa Helsingissä ja siellä on paljon paremmin saatavissa moniammatillista apua, kuten ravitsemusterapeutin apua. Täällä Hämeenlinnassa kun ravitsemusterapeutinkin tapaamista saa odottaa tovin jos toisenkin..Asiantuntevuus tulee myös esiin fysioterapeutin kanssa työskennellessä; hahmotetaan kehonkuvaa ja aletaan vähitellen työstämään lihaskuntoa yms. Ja toimintaterapeutin kanssa harjoitellaan ruoan laittoa, kahviloissa käyntiä yms. Opetellaan siihen normaaliin syömiskäyttäytymiseen. Myös painnosto oli paljon tehokkaampaa Helsingissä! Mikä tosin kuulostaa korvissasi luultavasti todella pahalta..
VastaaPoistaMutta mutta, kyllä täällä Hämeenlinnassakin ihan hyvää hoitoa saa, mutta ei ihan Helsingin tasoista. Esimerkkinä kehitys painon noususta: Helsingissä painoni nousi parissa kuukaudessa 14 kiloa, täällä 4.. Siellä myös tukea ja keskusteluapua oli saatavissa enemmän, joten painonnousun ehkä kestikin paremmin. Mutta olen silti onnellinen myös saamastani hoidosta täällä Hämeenlinnassa, vaikka välillä turhauttaakin ja suuresti!
Voimia myös sinulle aivan valtavasti! <3
Laura
P.s. Luo ihmeessä oma google-tili ja liity jäseneksi :)