Epätoivoinen yritys

Kotiuduin ensimmäiseltä sairaalajaksoltani siis elokuussa 2009, mistä kertoilinkin postauksessa Voi sitä onnen päivää. Tässä jatkoa tarinalleni, jota olen jo useamman postauksen myötä läpi käynyt. Tieni on ollut pitkä ja kivinen, ja vielä on monen monta postausta tulossa, jotta päästään siihen hetkeen, missä nyt eletään. Mutta aikaahan meillä on!  Toivottavasti kiinnostuksenne pysyy yllä ja jaksatte seurata kertomuksiani jatkossakin :)


"Olin antanut Lahden asuntoni pois kesän ajaksi, joten uuden asunnon etsiminen Lahdesta oli edessä. Löysinkin pian itselleni asunnon aivan Lahden keskustasta, ja haaveilin kouluun palaamisesta mahdollisimman pian. Ja halusin sairaudesta huolimatta palata Lahteen asumaan yksikseni. Äiti jopa otti viikoksi palkatonta vapaata töistä, jotta voisi olla tukenani Lahdessa. Viikonloppuisin hän teki minulle ruokaa, jotka pakkasimme valmiisiin annoskippoihin viikkoa varten. Aloitin käynnit Riihimäellä psykiatrian poliklinikalla sairaanhoitajan luona, sekä sisätautipuolella kontrollikäynneillä lääkärin luona. Diabetes-hoitaja punnitsi minut viikoittain, jotta myös sisätautipuoli olisi koko ajan selvillä terveydentilastani.


Tarvitsin siis uutta sisältöä elämääni. Keskitinkin kaiken tarmoni uuteen ihanaan asuntooni, ja se toi taas aivan uutta sisältöä sairaslomalaisen elämääni. Rakastan sisustamista, joten uppoutuminen sisustusblogien ja -lehtien maailmaan oli upeaa. Sisustuskaupoissa kiertely piti ajatuksiani edes hieman poissa syömisestä, mutta samalla sain hyvän syyn toteuttaa "salaisesti" pakkoliikuuntaani. Enhän minä harrastanut liikuntaa, ravasin vaan ympäri Lahtea kaupoissa kierrellen ja mattoja kotiin kantaen.


Sisustuksen ja keskeneräisen opinnäytetyön lisäksi hain syömiseni tueksi myös muuta sisältöä elämääni. Olen soittanut 5- tai 6- vuotiaasta asti pianoa, ja ajattelin siinä olevan hyvä harrastus minulle. Se ei olisi fyysisesti raskasta ja pitäisi hyvin ajatukseni poissa ruokailuista. Tai näin ainakin toivoin. Hankinkin itselleni siltä istumalta sähköpianon, vaikka taloudellinen tilanteeni ei hankintaani aivan olisi hyväksynytkään. Kaivoin jopa kutimet esiin ja päätin ryhtyä harrastamaan kutomista. Edellisestä kutomiskerrasta tosin oli vierähtänyt jo yhdeksän vuotta, mutta mitäpä tuosta :D Tutkin Youtubesta, miten silmukka luodaan ja siitä se sitten lähti. Sainkin saman tien kutomiskärpäsen pureman!


Ajattelin selkeän päivärytmin saavuttamisen auttavan minua myös ruokailujen suhteen. Tilasin itselleni jopa paikallisen sanomalehden, Etelä-Suomen sanomat, josko päiväni lähtisi luonnollisesti käyntiin aamupalaa syöden ja lehteä lukien. Aamupala kun minulle oli aina ollut selkeästi vaikein ateria päivässä, vaikka vatsani huusikin aamulla ruokaa ja oloni oli heikko. Koin tarvitsevani itselleni sisältöä päiviin, kunnollisen päivärytmin, jotta ruokailutkin tuntuisivat luonnollisemmilta. Koin, että tarvitsen syyn syödä aamupalaa, syyn jaksaa. Jos minulla ei olisi mitään sisältöä päivissäni, miksi söisin? Miksi minun tulisi jaksaa, kun voisin vaan olla kotona palelemassa teekuppi käsissäni? Aloitin siis aamuni lehden luvulla. Tästä yritin jatkaa päivääni pianon soitolla sekä opinnäytetyön tekemisellä. Lähdin työskentelemään säännöllisesti kirjastoon, jotta saisin rytmitettyä päiviäni vieläkin paremmin.


Hyvistä suunnitelmista ja tarkkaan rakennetusta tuesta huolimatta mieleni ei kuitenkaan ollut vielä tarpeeksi vahva. Kalorien laskenta alkoi taas, ja yksin ollessaan oli helppo toteuttaa kieroutunutta ruokailutapaa. Huijasin taitavasti myös itseäni, sillä kuvittelin syöväni, vaikka tosiasiassa syötäväni ruoat olivat lähes kalorittomia kevyttuotteita. Olin mielessäni hyväksynyt sen, että olisin alkusyksyn poissa työharjoitteluista ja jatkaisin vaan opinnäytetyön tekemistä kotoa käsin. Paino kuitenkin vaan laski ja laski ja lopulta minua uhattiin jälleen sairaalalla. EI, oli ehdoton ensireaktioni. Tulisin pysymään kotona ja menemään marraskuussa työharjoitteluun. Pettymykseni oli valtaisa, kun minut määrättiin sairauslomalle ja työharjoitteluun meno kiellettiin. Olin jälleen aivan musertunut. Valmistumisen siirtyminen entisestään tuntui kamalalta ajatukselta, ihan sietämättömältä.


Kävin säännöllisesti vanhempieni luona Riihimäellä, olihan sairaalakäyntini Riihimäen sairaalalla. Koin helpottavana saada jutella asioista myös täysin ulkopuoliselle ihmiselle, mutta häntä oli myös helppo huijata. Saatoin vakuuttaa hänelle kaiken olevan hyvin, kaunistelevan tosiasioita. Painoni tippui tasaisen tappavaan tahtiin. Keksin aina selitystä selityksen perään, miksi paino oli jälleen alhaisempi. Lopulta paino alkoi hätyyttelemään taas hyvin alhaisia lukemia, mikä nosti paniikin pintaan: mitä jos joutuisin taas sairaalaan? Sehän tulisi pilaamaan kaikki suunnitelmani, sillä työharjoitteluun oli päästävä, siitä en tinkisi. Paniikissa ryhdyin huijaamaan punnituksissa tankkaamalla vettä ennen punnituksia, mutta lopulta sekään ei enää onnistunut; eihän kukaan pystyisi juomaan vettä monen kilon edestä. Lopulta päädyin oksentamaan juomani vedet ulos ennen punnitusta ja painoni todellinen tila selvisi punnitsevalle hoitajalle. Aloin olla sekä fyysisesti että psyykkisesti niin loppu, että murruin täysin. Omahoitajani Riihimäen psykiatrian poliklinikalla suostutteli minut jälleen osastohoitoon. Hän toi esiin huonon fyysisen tilani vuoksi jopa pakkohoidon mahdollisuuden. Lähdin paniikissa kotiin. Sairaalan pihalla sain puhelun sisätautilääkäriltä, joka kertoi minulle vaihtoehtoni: joko menisin osastolle vapaaehtoisesti tai hän teksi pakkohoitolähetteen. Mikäli menisin vapaaehtoisesti, olisi minulla paljon suurempi mahdollisuus vaikuttaa omaan hoitooni, kuin pakkohoitoon määrättynä. Murruin täysin. Itkin katketakseni sairaalan pihassa, josta pikkuveljeni tuli minut hakemaan, viedäkseen minut rautatieasemalle. Tarkoituksenani oli lähteä jälleen Lahteen. Olin hysteerisessä tilassa ja muistan veljeni vaivaantuneen lohdutusyrityksen. En voinut uskoa tätä todeksi: miten minulle saattoi taas käydä näin? Minunhan piti parantua, palata kouluun ja jatkaa normaalia tervettä elämääni. Olin niin sokaistunut sairaudelleni, etten tajunnut tilani pahentumista. Olin elänyt taas siinä sairauden "ihmemaassa", jossa sain voimaa syömättömyydestä.


Pari päivää sulattelin asiaa mielessäni ja ymmärsin, että oli taas aika antaa periksi. Ei sairaudelle, mutta sille raa`alle sinnittelylle, jota yksin kotona kävin. Soitin työharjoittelupaikkaani ja kerroin sairastuneeni, jonka vuoksi joutuisin paikkani perumaan. Osastonhoitaja oli hyvin ymmärtäväinen, mikä helpotti oloani suunnattomasti. Tuntui pahalta jättää jälleen kerran elämäni Lahdessa, uusi asuntoni ja itsenäisyys, josta oli tullut minulle suunnattoman tärkeä asia. Elettiin muistaakseni marraskuuta 2009, jolloin pakkasin laukkuni ja suuntasin jälleen Hämeenlinnan sairaalaa kohti."


Laura