Pakonomaisuutta havaittavissa

Elämäni on ollut sairaala-koti -kierrettä jo niin pitkään, että meinaan mennä ihan sekaisin sairaalajaksoistani. Seuraavaksi kerron kuitenkin hieman toisesta osastojaksostani. Tämä on siis jatkoa postaukselle Epätoivoinen yritys.

"Sen sijaan, että olisin työstänyt ajatuksiani ja sairauttani osastolla, suuntasin kaiken enrgiani kaikenlaiseen puuhailuun, jotta minun ei tarvitsisi pysähtyä, ahdistua. Pakenin ajatuksiani joko tietoisesti tai tiedostamatta. En halunnut joutua kohtaamaan ahdistusta silmästä silmään, vaan tein kaikkeni välttääkseni sen. Joulu teki tuloaan, ja joulua rakastavana ihmisenä aloin valmistelemaan joululahjoja hyvissä ajoin, olihan minulla osastolla siihen hyvin aikaa. Olin aina elänyt kuvitelmassa, että minusta ei käsityöihmiseksi ole. Olin pitänyt itseäni maailman tumpeloimpana ihmisenä, mitä käsitöihin ja luovaan tekemiseen tulee. Kun kotona uskaltauduin tarttumaan kutimiin ja kokeilemaan aluksi helppoa helmiäisneuleella tehtyä kaulaliinaa rohkaistuin - ehkä minäkin osaisin. Ja se oli sitten todella menoa se. Aloin käymään kaikissa toimintaterapiaryhmissä, joita osastolla vain oli tarjota. Avoimessa toimintaterpiaryhmässä painoin t-paitoja, tein valokuvakehyksiä, valoin kipsitauluja, väkersin koruja ja tein joulukoristeita. Kerran viikossa oli myös saviryhmä, josta innostuin kovasti: loistava mahdollisuus joululahjojen tekoon. Aluksi teinkin savikippoja, mutta lopuksi inspiroiduin tekemään piparkakkumuoteilla sydämiä ja tähtiä, jotka polton jälkeen spreijasin kultaisella värillä. Osasta tulin sitten magneetteja, osasta joulukuusenkoristeita sekä osasta pakettikortteja.Olin innoissani ja tyytyväinen itseeni. 


Huonon itseluottamukseni vuoksi, en edellisellä hoitojaksolla ollut uskaltautunut kertaakaan toimintaterapiaryhmiin. "Enhän minä osaisi" - ajattelin. Mutta osaamattomuuden sijaan löysinkin itsestäni luovan ihmisen, joka ihan pursusi erilaisia ideoita, mitä käsitöihin tuli. En malttanut odottaa, että seuraavan ryhmän aika tulisi.

Ja mitä kutomiskärpäsen puremiseen tulee, se puri ja vahvaan. Päätin käyttää innostuksen hyväkseni ja alkaa kutoa läheisilleni joululahjoiksi erilaisia pehmopaketteja. Kaulaliinaa seurasivat helpot töppöset, jotka viimeistelin lopulta virkkamalla pitsireunuksen töppösen reunoille. Töppösten jälkeen olivat vuorossa villasukat ja lapaset. Kuinka ylpeä ihminen voikaan itsestään olla, kun suorituu täysin omin avuin ensimmäisistä lapasistaan ja villasukistaan (jos nyt ala- ja yläasteen räpellyksiä ei oteta huomioon..) :D Päivät kuin hurahtivat ohitseni, kun väkersin kantapäitä villasukkiin huoneessani. Minua ei nähnyt enää missään ilman kutimiani, hyvä jos ruokailun ajaksi niistä suostuin lupumaan :) Tuloksena syntyikin kuudet villasukat, viidet töppöset sekä seitsemät lapaset. Lapasiin piti vielä väkertää helmiä koristeeksi, mitä kylläkin kaduin heti niiden ompelun aloitettuani - hermothan siinä vain meinasivat mennä. Lopulta tein jopa villapaidankin, mutta tällä kertaa kuitenkin itselleni (käyttökertoja tosin nolla :D). Myös itsetehdyt joulukortit syntyivät hyvin osastolla. Äiti kantoi minulle jos jonkinmoista tarviketta ja minä väkersin. Siis minä, joka ei edes tikku-ukkoa osaa piirtää! Ylpein olen kuitenkin joulukuusenkoristeista, joita tein erään askartelulehden ohjeen inspiroimana. Leikkasin sydämiä vanhoista kauniista joulukorteista ja rei`itin reunat, joihin lopuksi virkkasin pitsireunukset. Ai että olin taas innoissani - kuin pieni lapsi konsanaan.


Vaikka innostus ja uuden harrastuksen löytäminen onkin hyvä asia, toteutti se taas jälleen kerran sairauttani oman mielensä mukaan. En antanut itselleni aikaa rauhoittua ja levätä, vaan suorittamisen tuli jatkua myös osastolla. Kaikki tekemiseni oli suorittamista. Lopulta kutomiseni meni siihen, että sormet verillä, niska ja hartiat kipeinä kudoin ja kudoin, vaikka kroppa yritti sanoa ei. Pakenin, en halunnut ajatella. Toisaalta löytyy käsityöinnostuksestani hyviäkin puolia: koin suuria onnistumiskokemuksia. Itseluottamukseni oli ollut monessa suhteessa tähän asti nollassa, mutta jo pelkkä käsitöissä onnistuminen valoi minuun uskoa, että kyllä minäkin opin, jos muutkin oppivat. Eikä tämä päde pelkästään käsitöihin. Olen aina pitänyt itseäni enemmän lukuihmisenä kuin käytönnön töitä tekevänä. Tämä saikin minut aristelemaan koulussa kaikkia kädentaidollisia asioita, sillä pidin itseäni niin tumpelona. Mutta käsitöiden ja harjoittelun myötä tajusin, että oikeastaan olenkin vallan näppärä sormistani. Mikään ei ollut mukavempaa, kuin huomata tällainen asia.


Hoitojaksona tämän kertainen osastojaksoni ei ollut kummoinen ja tulosta ei tullut juuri lainkaan, miksi näin? Sitä en tiedä. Olin osastolla muistaakseni neljä kuukautta, mutta mitä painoon ja ajattelumallien muutokseen tuli, ei tapahtunut hoidon kestoon nähden käytännössä mitään. Painonnostoon ei tartuttu yhtä raivoisalla voimalla kuin ensimmäisellä kerralla, ja lääkäri auttamisen sijaan purki tapaamisissa turhautumistaan minuun. Hän halusi aloittaa erinäisiä lääkkeitä, johon pitkän painostuksen jälkeen suostuin. Muutoin lääkäri olisi syyttänyt minua hoitoa vastustavaksi - tai oikeastaan ehtikin jo syyttää. Halusin vain osastolta pois, en kokenut siellä oloa hyödylliseksi. Neljässä kuukaudessa painoni nousi muutaman kilon, mutta juuri muuta ei sitten tapahtunutkaan. Toki fyysinen tilani koheni jo muutaman lisäkilon myötä ja totuin taas normaalimpaan syömiseen, mutta mitään pitempiaikaista muutosta syömiseeni ei saatu aikaiseksi. Korkeintaan mielialani hieman koheni aloitetun lääkkeen ansiosta. Ajatuksissa pyöri taas opinnäytetyön viimeistely sekä harjoitteluun meno. Opinnäytetyö valmistuikin, erinomaisin arvosanoin. Takarajaksi harjoittelun aloittamiselle olin asettanut maaliskuun, jolloin harjoitteluun olisi pakko päästä, muuten en kestäisi. Kotiuduinkin sitten maaliskuun puolella, hyvin"raakileena" vieläkin. Mitä kotiutumisesta seurasi, sen te varmaan osaatte arvata itsekin."


Laura