Ja tienihän vei taas...

Muistini reistailee, enkä muista mitä olenkaan ihan tämän hetkisestä tilanteestani kertonut, joten pieni muistutus siitä ja sitten itse asian pariin :) Täällä sitä siis ollaan, Kanta-Hämeen keskussairaalan opsastolla P4.

Kotona oleminen oli ihanaa, mutta samalla aivan valtavan raskasta. Olin pärjännyt joulukuisen kotiutukseni jälkeen paremmin kuin koskaan aiemmin sairaalasta kotiuduttuani. Ensimmäistä kertaa painoni ei lähtenyt heti kotiutuksen jälkeen syöksylaskuun, vaan sain jopa painoa hieman nostettua. Söin kunnolla, tosin poikaystäväni tarkasti vieressä vahtien, en päästänyt pakkoliikunta-ajatusta valloilleen ja muutenkin mieleni oli hyvä ja luottavainen. Mutta pari viikkoa sitten jokin muuttui. Tajusin, etten ollut toteuttanut syömättömyyttä enää mieleni mukaan ja tämähän sai sairaan puoleni nousemaan vihaisena pintaan. En saanut enää siitä mielihyvää. En halunnut missään mielessä palata takaisin samoille vanhoille teille, mutten tiennyt miten selvitä ilmankaan. Olin kuin umpikujassa. Ajatuksissani oli vain ruoka, mieliteot ja ahmimisen pelko. Olin varma, että se olisi menoa nyt. Kun kerran luovun kontrollista, menetän sen kokonaan. Myös huono-omatunto liikkumattomuudesta kalvoi mieltäni. Ahditus kasvoi valtavasti ja kotona yksin asioiden pyörittely ei auttanut asiaa lainkaan. Oikeasti en edes ollut paljoa yksin, vaan poikaystäväni töitä lukuunottamatta olimme koko ajan yhdessä. Hain poikaystävältäni lupaa ja vakuuttelua, että saisin syödä. Minun teki mieli jatkuvasti jotakin. Itkin ja olin sekaisin. Mukava viikonloppu-iltakin päättyi osaltani itkuun ja ahdistukseen, mikään ei enää tuntunut miltään. Vain ruoka ja mieliteot.

Lopulta päätin antaa periksi ja tulla osastolle. Tulin tänne viikko sitten maanantaina ajatuksella hieman keräillä voimia ja saada taas vauhtia painon nostatukseen. Mielialani oli kotona niin maassa, että minua jopa pelotti ihan olla yksin. Minun oli pakko alentua ja myöntää tarvitsevani jälleen apua. Myös ruokailujen jatkuva miettiminen helpottui osastolle tullessa. Ruokailusuunnitelma olisi valmis ja minun tulisi vain syödä. Tosin sana "vain" on ehkä liian laimea, sillä anorektikolle syöminen ei ole koskaan "vain"..

Ajatuksenani oli olla täällä viikko tai pari, mutta eihän mikään mene koskaan suunnitelmien mukaan. Eilen lääkärini totesi, että "nyt hoidetaan Laura tämä homma loppuun asti!" Onhan se totta, että olen aina lähtenyt hoidosta liian aikaisin pois, milloin koulun, milloin koti-ikävän takia. Ajatus osastolle jäämisestä herättää sekavia tunteita. Halu parantua, toipua ja saada apua, liputtaa suuresti osastolle jäämisen puolesta. Koti-ikävä ja ikävä poikaystävän ja Juliuksen luo, taas huutaa kotiin lähdön puolesta. Mutta onko parempi uhrata nyt taas hetki elämästä osastolle, jos se kuitenkin olisi nyt se viimeinen kerta? Jos nyt todella paranisin ja sitten minulla olisi aikaa olla kotona koko loppu elämäni ajan? Näitä ajatuksia pyörittelen mielessäni hetki toisensa jälkeen: mitä pitäisi tehdä?!


Eilen teimme kuitenkin hoitosopimuksen osastolle jäämisestä. Siinä määriteltiin sääntöjä ruokailuista ulkoilu- ja lomalupiini. Ulkoilla saan kahdesti päivässä puoli tuntia kerrallaan, ja lomalle pääsy on painosta riippuvainen. Saunaan saan mennä vasta BMI:n ollessa 17. Terapiaryhmistä saan osallistua toimintaterapiaan, musiikkiterpiaan sekä rentoutusryhmään. Liikuntaryhmät ovat ehdottomasti kiellettyjä. Lisäksi tapaan kerran viikossa fysioterapeutin, jonka kanssa keskitymme vääristyneen kehonkuvan muokkaukseen sekä rentoustusharjoituksiin. Tänään taas sain ihanan selkähieronnan :)

Tärkeimpänä kohtana hoitosopimuksessa ovat kuitenkin nuo ruokailut. Minulla on ruokailuita SEITSEMÄN kertaa päivässä, uskokaa tai älkää! Ja vain se auttaa pitämään nälkäni aisoissa! On aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala numero 1 ja iltapala numero 2. Mahani taitaa olla pohjaton :D Tänään tapaan ravitsemusterapeutin, ja yhdessä muokkaamme listaani vielä minulle mieluisemmaksi. Kun kerran on syötävä, niin sitten haluan syödä itselleni mieluisia aioita. Eihän se ole liikaa vaadittu, eihän? Herkkuja tietenkään unohtamatta ;) Vaikka ruokailut yhä ahdistavat valtavasti ja tarvitsen jopa lääkkeistä helpotusta ahdistukseeni, pystyn jo suhtautumaan asiaan jotenkin huumorillakin. Huumori monesti auttaa :) Voin myös ylpeänä (sairas ääni tosin yrittää syyllistää samaan aikaan sisälläni..) todeta, että enää en toteuta sairaan äänen kuiskauksia jatkuvasti. En enää valitse aina sitä pienintä leipää tai jätä lautaselle edes himpun verran kastiketta, jotta sairas minäni saisi tyydytystä. Olen saanut terveen ääneni jo sen verran valloilleen, että pystyn järkeilemään asioita itselleni. Miten yhden lusikallisen jättäminen lautaselle muka vaikuttaisi painooni? Ei sitten mitenkään! (Huomatkaa kova itsensä psyykkaus :D)

Hoitosuunnitelmassa määriteltiin myös painonseuranta. Minut punnitaan kahdesti viikossa aamu kuuden aikaan. Punnituspäiviä minulle ei kerrota, jotta en pääsisi huijaamaan esimerkiksi tankkaamalla vettä ennen punnitusta. Punnitus tapahtuu alusvaatteisillaan WC-käynnin jälkeen, jotta tulos olisi mahdollsimman vertailukelpoinen. Punnitusta ei ole useammin, jottei olemiseni keskittyisi pelkkään painon ajatteluun. Ja vaihteleehan ihmisen paino päivittäin ilman, että kyse olisi lainkaan lihoamisesta tai laihtumisesta. Varsinkin meille naisille se on hyvin tyypillistä. Punnitukset ahdistavat ja pelottavat, ja jokainen sadankin gramman nousu tuntuu pahalta. Mutta mieli sopeutuu, johan sen olen todennut jo aiemminkin. Ja painonnousu kun on ainoa tie kohti tervettä ja normaalia elämää.

Osastolle mukanani tullut masentunut mieliala on jo hieman kohentunut, onneksi. Tilalle olen saanut valtavan tsemppipuuskan. Nyt mieliala ja paino ylös ja sassiin! Haluan kohdata ahdistukseni, voittaa pelkoni ja saada painoni normaalilukemiin. Haluan muuttaa vääristyneitä ajatusmallejani ruoasta ja elämän suorittamisesta. Helppoa se ei ole, sillä näinhän koko toissa yönkin painajaisia tulevasta punnituksesta. Hoitosopimukseen kirjasimme tavoitteeksi, että painon tulee nousta vähintään puoli kiloa per viikko, muutoin ruokailusuunnitelmaan tehdään lisäyksiä. Siihen en kuitenkaan usko olevan tarvetta, sillä oloni on, kuin kasvaisin silmissä...

Olenkin pyrkinyt helpottamaan oloani kirjoittamisella, lukemisella ja muulla mieluisalla tekemisellä. Varsinkin tästä kirjoittamisesta on tullut minulle kultaakin kalliimpi tapa purkaa ajatuksia ja saada niitä selkiytymään. Minulle merkitsee paljon, että tiedän teidän lukevan kirjoitelmiani, sillä tällöin saan edes jotain merkitystä päivilleni. Koen itseni edes jollakin tapaa tärkeäksi. Ja jokainen kommentti, jonka saan, saa hymyn huulilleni :)

Uskoa itseensä valaen,
Laura