Oikeastaan aika onnellinen

Nyt on viikon miniloma vietetty. Kovin lyhyeksihän se jäi, mutta olen silti hyvillä mielin :) Kun istahdin kotona sohvalle poikaystäväni viereen, tunsin valtavaa helpotusta ja onnelisuutta siitä, että sain edes sen pienen hetken olla siinä. Poikaystäväni ensimmäiset sanat olivat, että hänestä on niin ihana nähdä minut paremmassa kunnossa. Heti se edellisessäkin teksissä mainitemani ajattelun vääristymä yritti ottaa sanat loukkauksena. Varmistinkin heti, että tarkkoittaako hän nyt fyysisesti vaiko psyykkisesti paremmassa kunnossa. Hän selitti tarkoittaneensa, että kaikin puolin paremmassa kunnossa. Enää laihuuteni ei ole niin silmiin pistävää ja suorastaan rumaa, vaan vartaloni alkaa vähitellen näyttää jälleen siltä, miltä sen kuuluukin. Samalla hän kuitenkin totesi olevansa iloinen siitä, kuinka mieleni on selvästi tasapainoisempi ja olen jälleen enemmän oma itseni. Hän on saamassa oman, oikean Lauransa takaisin. Vaikka anorektinen puoli yritti pyrkiä väkisinkin esiin kuullessani, että painonnousun huomaa, poikaystäväni vilpitön onnellisuus siitä, että olen lähempänä terveyttä työnsi sen hyvin nopeasti syrjään. Samaan aikaan tajusin kuinka hyvin minulla asiat oikeasti ovat, kunhan vaan nyt jaksan vielä hetken tsempata täällä osastolla. Sen jälkeen minua odottaa kotona se oma elämä, johon paluuta en malta odottaa.

Oli ihanaa vaan olla yhdessä ja keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Erään Liviltä tulleen sisustusohjelman innoittamana aloimme miettiä, mitä tulevalta asunnolta haluamme. Kuten eräässä postauksessa kerroinkin, yksi iso motivaatiotekijä parantumista ajatellen on oman asunnon hankkiminen. Olemme päättäneet ostaa heti itsellemme asunnon vuokralla asumisen sijaan, kunhan minä pääsen taas palaamaan takaisin työelämään. Poikaystäväni onkin kuluttanut tovin jos toisenkin katselemalla netistä vapaana olevia asuntoja. Haaveemme taitavat olla aika korkealentoisia, mutta kuka sitä kieltää haaveilemasta :) Sain tästäkin taas runsaasti lisävoimia, kun ajattelin kuinka ihanaa oman kodin hankkiminen tulisi olemaan!

Aivan liian nopeasti kotona aika vierähti, ja minusta oikeasti tuntui siltä, että olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Nyt en tuntenut lainkaan sitä ahdistusta, joka vielä hetki sitten työntyi heti kotona pintaan. Haikein mielin kotoota lähdin, mutta onnellisena siitä hyvästä olosta, mikä minut siellä valtasi. Ennen osastolle lähtöä käväisimme nopeasti vanhempieni luona ja pääsin antamaan pikahalit Juliukselle ja vastaanottamaan parit märät suukot poskelle. Oli ihana nähdä, miten innoissaan pikkuinen olikaan näkemisestäni! Tuntui vaan niin pahalta jättää hänet taas. Mutta jos nyt kaikki menee hyvin ja paino jatkaa nousuaan, uskon saavani ensi viikolla jo pidemmän loman. Olisin onnellinen jo kunnon päivälomastakin, mutta yölomaa toki toivon. Omaa sänkyä voittanutta kun ei ole :)

Toissapäiväinen kohtaaminen ja keskustelu toisen anorektikon kanssa sai silloin valtavan ahdistuksen pintaan, kuten siitä kirjoitinkin. Mutta nyt olen onnistunut kääntämään tämänkin asian terveen puoleni voitoksi ja saanut siitä lisävoimaa ja motivaatiota omien tavoitteideni saavuttamista ajatellen. Suuri kiitos siitä teille, jotka annoitte minulle ihania ja voimaannuttavia kommentteja asiaan liittyen! :) Keskustelin asiasta myös omahoitajani kanssa. Hän sai minut ymmärtämään, että tämän toisen tytön sanojen taakse saattoi kätkeytyä aivan jotain muuta kuin, mitä hän ääneen oikeasti sanoi. Sen sijaan, että hän olisi halunnut vertailla ja satuttaa minua sanoillaan, saattoi hän oikeasti oikeasti toivoa itselleen samaa: mahdollisuutta normaaliin elämään. Hänellä on mennyt 20 vuotta elämästään sairautta vastaa taistellessa, joista viimeiset vuodet ovat kuluneet yrittäessä selviytyä elämästä hengistä. Kun anoreksia on kietonut uhrinsa noin tiukasti ympärilleen, ei elämään mahdu muuta kuin sairaus. Miksi siis ahdistuisin tällaisesta ja vertaisin itseäni häneen? Korkeintaan minun tulisi ahdistua hänen puolestaan. Nyt minulle onkin tullut lähinnä surullinen olo hänen puolestaan, enkä enää anna anoreksian huijata minua tämän asian suhteen. Sen sijaan, että tuhlaisin itse yhtään lisää aikaa sairauden parissa, voin käyttää ajan elämiseen - oikean elämän elämiseen. Hoitajani painotti myös, että minun tulisi keskittyä vain ja ainoastaan itseeni, ja jättää kaikki muut osastolla samasta syystä olevat ulkopuolelle. Minulla on oma tilanteeni ja muilla omansa. Hän myös kehotti minua ajattelemaan aina ahdistuksen tullen sitä, kuinka hyvin asiat minulla ovat - jos eivät vielä täysin ole, ne tulevat kohta olemaan.

Mietittyäni asiaa ja päästessäni itsekkäästä ahdistuksesta eroon, ymmärsin tytön hädän ja ahdistuksen. Ehkä hän oikeasti vain kaipaa juttelukumppania ja vertaistukea. Kävimme tänään uuden pitkän keskustelun painosta ja hänen vääristyneestä kehonkuvastaan. Hän sanoi suoraan, että näytän hänen mielestään varsin normaalipainoiselta, mikä tuntui tietysti taas pahalta, varsinkin kun minullakin on vielä matkaa normaalipainoon. Miltä sitten näyttäisin hänen silmissään oikeasti normaalipainoisena? Valaaltako? Yritin kuitenkin vain ymmärtää, että tyttö on niin sairauden valtaama ja hänen kehonkuvansa on niin vääristynyt, että hän ei näe itsensä lisäksi muitakaan realistisesti. Loppujen lopuksi hän sanoi kuitenkin sen ääneen, mitä omahoitajani oli ajatellut hänen sanojensa taakse kätkeytyvän: "olisin onnelinen, jos olisin tilanteessasi". Tämä herätti minut viimeistään tajuamaan, kuinka hyvällä tiellä kohti tervettä elämää oikeasti olen. Keskustelumme kuitenkin päättyi mukavasti, kun rupesimme puhumaan yhteisestä intohimosta vaahtokarkkeja kohtaan, niin kummalliselta kuin se kahden anorektikon sanomana kuulostaakin :D Vaikka hän ei ole enää vuosiin pystynyt syömään normaalia ruokaa, ovat vaahtokarkit säilyneet osana hänen elämää. Se toi hymyn kasvoilleni :)


Otin myös hyvillä mielin vastaan ihanan lukijani onnentoivotukset saavuttamastani puolikkaasta lisäkilosta. Vaikka jokaisen lisäkilon vastaanottaminen tuntuu siinä hetkessä aivan kamalta ja ahdistavalta, sopeutuu mieli kummasti siihen. Ja miksi ahdistua siitä, että vointini on oikeasti sekä psyykkisesti että fyysisesti parempi? Painonnousu tuo mukanaan vaikeita tunteita vielä suunnattomia määriä, mutta aion todella kestää sen ja taistella. Nyt täytyy vaan yrittää säilyttää positiivinen mieli, eikä päästää niitä sairaita ajatuksia valloille. Ruokailu kerrallaan, hetki kerrallaan, päivä kerrallaan :)

Laura