Kapeutunut elämä

Aloin pohtia kuinka kaventunutta ja rajoittunut anoreksia elämästäni on oikeastaan tehnyt. Se on vienyt minulta niin ison osan pois sellaista elämää, mitä minun ikäiseni nuoren naisen tulisi parhaillaan elää. Se on heittänyt hukkaan lukuisia hetkiä rakkaitteni parissa, illanviettoja ystävieni kanssa, aikaa normaalista opiskelijaelämästä sekä kuukausia työelämästäni.

Kun sairaus on jyllännyt voimmakkaimmillaan ja olen ollut fyysisestikin jo todella heikossa kunnossa, on minulla ollut sosiaalisen elämän "suorittamista" kohtaan jopa pelonsekaisia tunteita. Jatkuva palelu, nälkä ja ajattelumaailman kaventuminen ruoan ympärille, ovat saaneet minut haluamaan vain käpertyä oman kodin turvaan. Jokainen mukavaksi tarkoitettu hetki esimerkiksi kavereiden kanssa on ollut oikeasti sisäinen painiottelu anoreksian mahtia vastaan. Miten voit nauttia baari-illasta, kun et tarkene baarivaatteissasi muiden hikoillessa ympärilläsi, vaan sinun on haettava lisälämmikettä narikasta? Miten voit nauttia olostasi, kun kroppa huutaa ravintoa ja olosi on heikko? Onko tämä nautinnollista elämää - ei, sitä se ei ole. Monelle anoreksiaan sairastuneelle käykin niin, että ystävät kaikkoavat vähitellen ympäriltä, sillä sairastuneella ei ole enää voimia kaverisuhteiden ylläpitoon, kun anoreksia on vallannut koko elämän. Tai noh -se on se koko elämä.

Kun tarkemmin miettii, liittyy suurin osa sosiaalisista hetkistä jollakin tapaa syömiseen. Kahvitteluhetket kavereiden kanssa, leffassa käynnit ja illanistujaiset muuttuvat kertaheitolla hankalammiksi, kun syömisestä tulee ongelma. Kahville mennessä et voikaan enää ottaa sitä leivonnaista kahvisi seuraksi, vaan tyydyt sen sijaan kuppiin lämmintä, kaloritonta juomaa jo siitäkin syystä, että kärsit niin kovasta palelusta. Leffaeväät jäävät vaan haaveeksi, tai mikäli pienen karkkipussin kykenet ostamaan, menee elokuva sivu suun miettiessäsi karkkejasi. Entäpä sitten illanistujaiset? Koko ilta menee miettiessä, uskaltaako tarjolla olevia herkkuja syödä; hirveästi tekisi mieli, mutta rohkeus ei riitä. Sitten paleltaakin jo niin kovasti ja on niin kamala nälkä, että odotat vain pääseväsi takasin kotiin lämpimän peiton alle höyryävä teekupponen käsissäsi.

Luonnollisesti pitkät osastojaksot vievät anorektion täysin pois normaalista arjesta. Kun joudut sairaalaan osastohoitoon, koko muu elämäsi pysähtyy. Joudut ilmoittamaan kouluun ja töihin sairauslomasta, joka tulisi olemaan pitkä. Työnteon vaihdat taisteluun Kelan kanssa sairauspäivärahan maksuista, ja tällöinkin taistelu on valitettavasti pitkä ja raskas. Joudut perumaan kaikki menosi ja tapaamisesi. Et voi suunnitella elämääsi sen vertaa pidemmälle, kuin mitä sinun on mahdollista toteuttaa neljän seinän sisällä. Kaikki mitä ihmisen normaaliin arkeen kuuluu kotona, on pyyhitty pois. Kaikki arkiaskareet jäävät tekemättä. Uskokaa tai älkää, ikävöin aina osastolla ollessani siivousta imuroinnista pölyjen pyyhkimiseen. En lainkaan ihmettele, miksi ihmiset laitostuvat osastolla niin helposti. Ainoa asia, mitä sinulta vaaditaan on pyykkiesi pesu ja lakanoiden vaihto, mikäli puhtaissa haluat nukkua.

Koska kyseessä on suljettu osasto, olet kuin vankilassa. Kuin katselisit ja seuraisit muiden elämää aidan takaa. Et pääse ulos silloin kun haluat, vaan joudut pyytämään aina jonkun avaamaan oven sinulle. Ei tietoakaan siitä, että tarvitsisi itse muistaa ottaa avaimet mukaan. Ja jos ulkoiluja on vielä rajoitettukin, täytyy esimerkiksi kaupassa käynti suunnitella hyvin tarkkaan, että saat sen mahdutettua puolituntiseesi. Sinulla ei ole yksityisyyttäsi, vaan joudut elämään ventovieraiden ihmisten kanssa. Kuka tahansa voi tulla huoneeseesi, vaikkapa koputtamatta. Osastolla oleminen rajoittaa niinkin yksinkertaisia asioita kuin kynsien leikkaus tai säärikarvojen ajelu. Kaikki terävät esineet, kun on annettava hoitajille, et voi sheivata sääriäsi ilman, että jokainen hoitaja tietää tästä. Varsin mukavaa.

Jos sosiaalinen elämäsi on kaventunut anoreksian vuoksi jo kotona ollessasi, niin sairaalassaolo jos mikä, vie mennessään sen vähänkin. Kanssakäymiset tapahtuvat ainoastaan muiden potilaiden sekä hoitajien kanssa lukuun ottamatta niitä hetkiä, että saat vieraan piristämään päivääsi. Tällöinkin koet olevasi taakka, velvollisuus, jota täytyy käydä vielä pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen katsomassa. Tunnet olosi yksinäiseksi. Koti-ikävä vaivaa. Tavalliset arjen kanssakäymiset työtovereiden, kaupankassojen tai satunnaisten kadulla vastaan tulevien tuttujen kanssa jäävät siltä istumalta pois. Ainoa yhteys ulkomaailmaan on sinulla kännykkä ja internet, joiden vuoksi pystyt onneksi edes jotenkin säilyttämään kontaktin muuhun maailmaan.

Onneksi olen joka kerta kotiuduttuani saanut kuitenki huomata, kuinka se oma elämä on odottanut minua sairaassa olon ajankin. Perhe, ystävät ja muu elämä ovat vielä tallessa. Toki pitkät sairauslomat kaventavat yhä elämääni, sillä en käy töissä ja joudun löytämään siten muuta sisältöä elämääni. Tosin aivan liian pitkään anoreksia rajoittaa elämääni vielä tulevaisuudessakin, ja tietyt ongelmat ovatkin säilyneet samanlaisina jokaisen sairaalajakson välissä. Ongelmallisinta on esimerkiksi se, että kaikki menot tulee suunnitella omien ruokailujen mukaisesti. Koska minulla on ruoka-aika kello 13, en voi varata siksi ajaksi kampaajaa tai mennä kahville kaverin kanssa. Kahville on mentävä juuri kello 15, koska  silloin on välipala-aika, ja näin minunkin on luvallista ottaa jotakin pientä syötävää. Kuinka monta kertaa olemmekaan poikaystäväni kanssa joutuneet yhdessä sovittelemaan illan aikatauluja ja pähkäilemään, miten pystyn ruokailuni jonkin menon kanssa yhteen sovittamaan. Miten hoitaa ruokailut? Pystynkö syömään paikan päällä tarjolla olevaa ruokaa? Otanko omat eväät mukaan? Miten selvitä pitkästä baarireissusta pelkän light-limsan avulla? Valitettavan useat illat ovat päättyneet nälässä kärvistelyyn odottaen kotiin pääsyä.

Onneksi koen pahimman olevan nyt takana päin. On ihana tunne, kun ei tarvitse etukäteen suunnitella aivan kaikkea, vaan pystyn jo hieman joustamaan ruokailuissani. Pyrin lähtemään juhliin tai illanistujaisiin sillä asenteella, että sitä syödään, mitä tarjolla on. Enää en ota etukäteen selvää tarjoiluista tai varaudu joka kerta omilla eväilläni. Olen oppinut antamaan jo hieman periksi anoreksian sanelemille säännöille, mistä olen valtavan ylpeä! Toki elämämme poikaystäni kanssa on vielä pitkälti sairauteni määrittelemää, mutta haluan että näin ei olisi enää kauaa. Haluan, että voimme ruveta oikeasti nauttimaan elämästämme yhdessä ilman, että sairauteni rajoittaa menemisiämme, päivärytmiämme tai vaikkapa harrastuksiamme. Saatikka sitten aiheuttaa sen, että olemme erossa toisistamme viikkoja, jopa kuukausia sairaalajaksojeni takia. Tämä kerta saa jäädä viimeiseksi!

Yksi parhaimmista muistoistani meidän seurusteluajaltamme liittyykin juuri siihen vapauden tunteeseen - vapauteen anoreksian säännöistä ja aikatauluista. Lähdimme pian Helsingistä kotiuduttuani pariksi viikoksi Thaimaaseen lomalle. Olin fyysisesti hyvässä kunnossa, mielenikin oli melko vahvoilla ja pystyin todella nauttimaan ajastani siellä. Saatoimme liikkua ilman varomista, että kulutus nousisi liian suureksi, söimme vapaasti (siis anorektikon mittakaavassa vapaasti) ja nautimme olostamme. En käynyt koko aikana vaa`alla ja se oli todella vapauttava tunne. Kävimme snorklaamassa ja vuokrasimme kajakin; teimme kaikkea, mitä lomalla kuuluukin tehdä. Sellaista elämän kuuluu olla!

Kaipaan siis enemmän kuin mitään, sitä vapautta, minkä anoreksiasta vapautuminen antaa. Anoreksia rajoittaa  niin valtavasti elämääsi, kaupeuttaa mahdollisuuksiasi ja vie sinulta tärkeitä hetkiä elämästäsi. Haluan taas mennä vapaasti, liikkua vapaasti, nähdä kavereita vapaasti - olla vapaa! En halua elää koko loppuelämääni sitoutuneena ruoka-aikatauluihin ja aikatauluttaa menojani ruokailujeni mukaan. Haluan oppia joustamaan, syömään kun on nälkä, syömään mitä on tarjolla ja vaikkapa haukkaamaan pikaisesti jotain vain täyttääkseni energiavarastoni. Ja kaikkein eniten haluan oppia sen taidon, että kun tarjotaan vaikkapa kylässä jotain hyvää, myös minä saan ottaa, vaikka minulla ei olisikaan juuri silloin nälkä tai ruoka-aika. Saan ottaa siksi, että tekee mieli - ja kaiken lisäksi se on vielä kohteliastakin ;)

Laura


P.s. Kuvat jälleen weheartit.com -sivustolta :)