Minulla oli eilen aamulla jälleen tavanomainen tapaaminen vaa`an kanssa. En vain osaa olla jännittämättä punnituksia, vaikka oikeasti tiedänkin ettei paino voi nousta kiloja kerrallaan. Tällä kertaa tulos näytti 400 grammaa korkeampaa lukemaa kuin lauantai-aamuna. Ensin iski kauhistus siitä, että nythän paino nousi viikon aikana sen puolen kilon sijaan yhden kokonaisen, mutta päätin heti siltä seisomalta työntää syrjään kaikenlaiset kauhistukset ja ahdistukset ja ottaa lukema tyynenä vastaan. Lääkärinkiertoa varten omahoitajani oli piirtänyt kaavion painoni kehityksestä tämän osastojakson ajalta. Vaikka minusta tuntuu, että paino oli noussut hurjasti kuluneen viikon aikana, oli todellisuus jotain aivan muuta. Painoni on sahaillut niin edestakaisin, että todellisuudessa painoni oli näissä samoissa lukemissa aivan kuun alussa. Eli jos tarkkoja ollaan, ei painoni ole noussut kuin sata grammaa kahdessa ja puolessa viikossa. Eli työtä on tehtävä vielä ja paljon!Pystyn kuitenkin huomaamaan itsessäni päivä päivältä terveempiä piirteitä. Vaikka välillä tuntuu, että olemiseni osastolla kulminoituu vain ja ainoastaan vaakalukeman tuijottamiseen, on todellisuudessa parantumisessa kyse pään sisäisistä muutoksista. Myös lääkäri oli erittäin tyytyväinen siihen, kuinka kehitystä on selvästi tapahtunut myös psyykkisellä tasolla. Luonnollisesti hän oli erityisen tyytyväinen siihen, että painoni on vihdoin lähtenyt nousuun, mutta myös psyykkisen puolen kehitystä on hänestä selvästi havaittavissa. Koen myös itse ottaneeni valtavia harppauksia kohti terveempää elämää. Sen lisäksi, että olen pystynyt hyväksymään painonnousun viime päivinä, olen huomannut pienen pieniä muutoksia myös muussa käytöksessäni. Aiemmin sairaalle mielelleni ovat tuoneet helpotusta vaikkapa pienen kastiketilkan jättäminen lautaselle tai maitolasin jättäminen vajaaksi. Sen sijaan olen päässyt jo sille tasolle ajatuksissani, että olen ymmärtänyt kaiken tuollaisen toiminnan hyödyttömäksi, sairaiden ajatusten lietsomiseksi. Noilla pienillä teoilla ruokin ennen kaikkea sairauttani ja pidän käsissäni edes pientä kontrollia, mitä ruokailuihin tulee. Sen sijaan, että olisin jättänyt jotain lautaselle, pyysin eilen jopa sinappia hernekeittooni. Ensimmäinen kerta, kun pyydän jotain lisää ateriaani! Okei, kyseessä oli vain pieni määrä sinappia :D Tämä voikin tuoda hymyn ja hymähdyksen terveen ihmisen huulille, mutta siitä huolimatta: pieni asia terveelle ihmiselle, valtava terveyden teko anorektikolle!
Puhuimme lääkärinkierrolla myös siitä, kuinka pystymme pitämään painoni noususuhdanteisena jatkossakin, ja kuinka saada sen sahaileminen loppumaan. Vaikka minulle alunperin luvattiinkin, että saisin toisen ulkoiluni heti takaisin, kun painoni olisi noussut kahtena punnituskertana peräkkäin, päätimme nyt toisin. Toin itsekin esille sen, kuinka minulle on ollut tavallaan helpotus, että toisesta ulkoilusta luovuttiin. Ulkoiluni ovat yhä suorittamista ja painelen ulkona hikihatussa, jotta jokainen minuutti tulisi ulkoilusta käytettyä tehokkaasti. Sairaalan mäelle nousevat pitkät ja raskaat portaat ovat tulleet turhankin tutuiksi, kun reittivalintani ulkoillessa teen. Tästä sairaasta piirteestä en ole vielä päässyt eroon, mutta työstän sitä ajatuksissani jatkuvasti. Usein ulkoillessa pohdinkin, että mitä pahaa minulle tapahtuisi, jos kävelisinkin lenkkini rauhallisemmin? Onko rehkimisestä todellakaan mitään muuta hyötyä, kuin sairaan mielen saama mielihyvä? Ei, ei ole. Pitkän ajattelutyön tuloksena olin itsekin päätynyt siihen, että tässä vaiheessa olisi oikeasti parasta pitäytyä yhdessä ulkoilussa. Miksi pilata nyt hyvin lähtenyttä painonnousua lisäämällä kulutusta?
Uusista ajattelumalleista huolimatta helppoa tämä minulle ei ole, ei todellakaan. Mutta tahtoni parantua, päästä kotiin ja haluni palata normaaliin elämään on noussut kaiken ahdistuksen ja sairaan toiminnan yläpuolelle. Jokainen viikko, jolloin paino ei kehity toivottuun suuntaan on lisäaikaa osastolla olemiseen. Ja sitä en todellakaan itselleni toivo. Koen kuitenkin, että pienen askeleen sijaan olen ottanut viime päivinä suuren harppauksen eteenpäin. Useita askelmia on vielä kiivettävänä, mutta koen ohittaneeni jo puolivälin. Jos nyt jaksan askeltaa, vaikka kuinka väsyttäisi, saavutan sen viimeisenkin askeleen joskus. Ehkä nopeammin kuin uskonkaan. Ja mikä parasta, enää nuo askelmat eivät tunnu niin synkiltä ja pelottavilta, vaan ovat jo muuttuneet mielessäni valoisammiksi, paremmiksi. Olen toiveikas - toiveikas tulevaisuuteni suhteen :)
Laura
Hei tee, postaus sun kehon muuttumisesta anoreksian aikana.
VastaaPoistaAjattelin hieman seuraavaksi käsitellä sitä, miten vääristyneesti olen kehoni nähnyt ja miten pystyisin sen muutokset hyväksymään. Sellaisen olenkin jo melkein valmiiksi näpytellyt! Mutta voin toki tehdä tarkemmin myöhemmin vielä postauksen siitä, kuinka muutokset todella näkyvät kehossa ja miten :)
PoistaMoi! Mietiskelin tässä,että kun ainakin mielestäni puhut aika kritiikittömään sävyyn hoitopaikoistasi(varsinkin hyksistä),niin eikö sua häiritse hoitopaikkojen painokeskeisyys? Suomessa kun ei tunnu olevan ainoatakaan syömishäiriöisten hoitopaikkaa,jossa keskityttäisiin irrottautumaan kaikista sairautta ylläpitävistä luvuista,kuten painokiloista ja ruokagrammoista. Mielestäni fyysinen kunto saataisiin helposti selville muillakin keinoin,kuten esim. verikokeilla ja verenpaineen mittauksella. Tietysti kriitisessä tilanteessa painon tietäminen voi olla tärkeää,mutta mielestäni on turhaa kiinnittää siihen enää silloin huomiota,kun suunta on oikea. Normaalipaino on tärkeää saavuttaa,mutta paino voitaisiin mitata vaikka vasta hoidon loppuvaiheilla. On äärimmäisen vaikeaa itse yrittää irtautua kilojen ja grammojen maailmasta,mikäli hoitohenkilökunta tekee siitä suuren numeron. Tämä on siis oma kokemukseni ja kiinnostaisi siksi tietää näkemyksesi asiaan:)
VastaaPoistaHyvä pointti, olen miettinyt sitä paljon itsekin! Totta, että Hyksissä hoito oli kovin painokeskeistä, ja niin myös tällä osastolla. Useasti tätä perustellaan sillä, että ensin paino pitää saada nostettua normaaliin, ennen kuin sairastunut on valmis käsittelemään asioita kunnolla. Tämän vuoksi psykoterapiaakaan ei käsittääkseni saa kuin vasta normaalipainoisena, ja kun on pystynyt osoittamaan että kykenee pitämään painon. Tällä minulle on aina perusteltu painokeskeisyyttä.
PoistaTällä osastojaksollani lääkäri kiinnittää painoa enemmän huomiota myös psyykkisen puolen kehittymiseen, mutta omahoitajani on hyvin painokeskeinen. Lääkäri antaa todella paljon painoarvoa omahoitajani sanoille, jonka vuoksi esimerkiksi lomalupanikin on kiinni painosta.
Valitettavasti olen itsekin kiinni todella paljon painolukemissa, mistä minun todella tulisi päästä irti. Tätä ei kuitenkaan helpota lainkaan se, että painoa kytätään koko ajan. Mutta toisaalta en kestäisi sitäkään, että punnituksia ei olisi kahdesti viikossa, niin kuin nyt on, sillä silloin pelkäisin painon räjähtävän suorastaan käsiin. Kaksipiippuinen juttu siis. Muistan kyllä kuinka vapautunut olo minulla oli ollessani Hyksin jakson jälkeen reissussa eikä painoa otettu kolmeen viikkoon. Oli jotenkin vapaa, helpottunut olo.
Mutta tässä vaiheessa uskon vielä, että painokeskeisyys on melko välttämätöntä. Mutta toivon, että sitten kun olen saavuttanut normaalipainon, voisin heittää vaa`at menemään ja luottamaan oman kehoni tuntemuksiin ja siihen hyvään oloon.
Joten lyhyesti vielä: tässä vaiheessa sairautta painon tiheä tarkkailu ja tarkka ruokien annostus luo turvaa. Mutta jotta voi kokonaan vapautua anoreksiasta, pitää niistä päästä eroon. Itse koen kuitenkin, etten ole vielä siihen valmis.
Kiitos hyvästä kommentistasi! :) Voin joskus vaikka tehdä tästä erikseen postauksenkin, koska asia on mietityttänyt minua itseänikin paljon :)
Samaa mieltä edellisen kanssa, turhaa on painoa ees kattoa ja kokoajan tarkistaa, ei se ratkase mitään, niinku ethän säkään oo parantunu tollasten miljoonien hoitojen jälkeen vieläkään.... niinkun kirjotin ennenkin, oma olo ratkasee ja alipainosena voi voida ihan hyvin. sun kuvist päätellen oot ainakin ihan norminnäkönen ollu alipainosenakin, eikä mitään sairautta ees näy... joten siinä mieles voit olla aika huoletta, et ei sua kukaan kato liian laihuuden takia nytkään jos paino on kerta noussukki osastolla. must se on ihan sama mitä painaa ku vaan syö jotain ja pysyy hengissä, heh... laihuus vaan ON kaunista, ei siit mihkään pääse ja kyl mun kaveriki joka pääs osastolta näytti paremmalt sinne mennessään!!! sano itte ihan samaa, et oli tyytyväinen kroppaansa laihana mut sit ku reidet osu yhteen ja mahan ympärille tuli kiva vararengas, ni inhos vaan itteensä enemmän.....ja nyt se voi paljon paremmin ja on onnellisempi ku sai taas painon alas.....ja just niinkun sanoin niin monet ihmiset on tosi tooooosi laihoja ja ihan terveitä ihmisiä!!!!! et must toi sun painojankutus on aika outoo ja sit just se ku oot ollut Stadissakin hoidossa, etkä parantunut sielläkää. en tiiä mut tuntuu et sä vaan pyörit ittes ympärillä kokoaika etkä keksi muuta elämää ku toi keksitty sairaus...
VastaaPoistaEn edes viitsisi enää vastailla näihin kommentteihisi, kun olen niin eri linjoilla kanssasi. Sinun ei ole mitenkään pakko kirjoituksiani lukea, mikäli ne jotenkin ärsyttävät sinua!
PoistaVielä lisäyksenä, minusta tuntuu, että se olet sinä se jolle paino on koko elämä. Minä sen sijaan yritän siitä päästä irti. Alan kohta miettimään, kumpi meistä se anoreksiaa sairastava olikaan?
PoistaHyvä pointti, Laura. Minusta on alkanut vahvasti tuntua siltä, että nämä anonyymit kiusanhenget ovat itse asiassa juurikin niitä pahimmin sairastuneita tapauksia, jotka omista pohjamudistaan huutelevat sairaita epätotuuksiaan vetääkseen muut yhtä pohjalle, missä ovat itse.
PoistaÄlä ota itseesi, Laura. Älä todellakaan. Sinä olet matkalla terveyteen, voittoon, onnelliseen elämään. Ja sinun elämälläsi ei ole mitään tekemistä muiden sairaiden mielipiteiden kanssa. Pää kylmänä vaan ja toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.
Kiitos Maria <3
PoistaÄrsyttää vaan se että monet teeskentelee olevansa tosi kipeitä ja sairaita ja muka haluu parantua, mut sit vaan menee osastolta toiselle hakeen huomioo....oma valintas on olla osastolla ja lihoa, ja kaikki ahdistus on sun ittes tekemää ku yht hyvin voisit vaan lähtee sielt kotiin ja päättää ite mitä syöt niinku aikuinen ihminen...kuten sanoinkin, niin on monii terveitä ihmisiä jotka syö vähän ja se on kaikkein terveellisintä...must tuntuu pahalta et joudut siel kituuttaan vaik et varmaan muuta tottumuksias kuitenkaan niinku et ennenkään....eiks ois vähän helpompaa olla vaan himassa mis ei oo tollasia sääntöjä ja tehä niinku ite haluut eikä tarttis lihotakaan????? ku sanot itekki ettei painol oo väliä ja jokainen on sellanen ku on, ja se on totta, joku on laiha ja joku on lihava...ja ku iän myötä paino nousee muutenkin nii jos vaan mahdollista, ni kandee pysyy mun mielest laihana niin kauan ku voi....mun sukulaiset ainaki valittaa just et kilot alkaa kertyyn ennen ku on 30v ja sit ei enää pääse takas, ni oisin sinuna vaan onnellinen ku on saanu ittestä tosi laihan.... mut siis en mitenkään haluu kritisoida et tietty kaikki tekee miten haluu mut jos et ees parane ton jälkeen ni aika turhaa olla siel ku joku muu ois varmaan tulossa sille paikalle, jolla on joku oikeesti vakava sairaus....
VastaaPoistaKuten Laura kirjoitti: Sinun ei ole mikään pakko käydä hänen blogissaan, tai pikemminkin: olet vähisimmissä määrin tervetullut mikäli aiot jatkaa sairautta lietsovalla ja aggressiivisen tuntuisella linjalla. Jos sinulla on henkilökohtainen ongelma esimerkiksi (villi arvaus) syömishäiriön kanssa, kehotan hakemaan apua. Lauran blogi, eikä mitkään muutkaan s.häiriöblogit ole oikeita paikkoja tulla hakemaan terapiatukea ja purkaa ahdistavia ajatuksiaan muiden niskaan.
VastaaPoistaSinä kirjoitit: Joku muu olisi tulossa sille paikalle, joku muu jolla on vakava sairaus. Tämä aihe on meidän osalta käsitelty, esitimme argumenttimme jo aiemmin ja siinä pysymme: Anoreksia on vakava sairaus ja oikea paikka anorektikolle on osasto, josta saa apua painon nostamiseen normaalitasolle, jotta ihminen voisi elää terveenä ja jaksavana. Tiesitkö, että osastolle mennään nostamaan painoa? Ihan tarkoituksella. Ja kyllä: se ahdistaa. Mutta sinne mennään, koska omataan sairaudentunto, halu parantua, mutta yksin siihen ei aina kykene. Sanotaan myös, että anoreksiasta toipuminen vie saman ajan kuin aktiivinen sairastaminen. Näin ollen ei ole lainkaan poikkeuksellista, että sairastunut siirtyy osastolta toiselle ja joutuu läpikäymään uusia hoitojaksoja.
Sinä saat pitää mielipiteesi, Suomi on vapaa maa. Mutta Laura on tähtäämässä terveyteen ja tavalliseen elämään, jaksavaan ja normaalipainoiseen kehoon, joka toimii ja voi hyvin. Sinun kuvaamasi "tosi tosi laihuus" ei todellakaan kanna pitkälle, eikä ole missään muodossa tavoiteltava arvo.
Kuten sanottu, näkemyksesi eroavat tämän blogin suuntauksista niin rajusti, että liene parempi harkita kommentointia kahteen jos kolmeenkin kertaan. Parempaa jatkoa sinulle.
Kiitos vastauksestasi,mietin sitä vähän virkeämpänä enemmän:) Paljon tsemppiä!!
VastaaPoistaHei haloo Anonyymi! Laura sairastaa anoreksiaa - jos et ole tätä vielä huomannut... Ja se on siis sellainen, että jos Laura menis kotiin ja söisi siellä itse haluamallaan tavalla - niin kuin sanoit - (eli siis tässä tapauksessa anoreksian haluamalla tavalla) niin mun tyttärelläni olisi jonkun ajan päästä ehkä vain yksi täti kahden sijasta. Jotkut on joo luonnostaan laihoja ja ne ei saa painoa vaikka söisivät kaksi hevosta päivässä, mutta tää on eri asia kuin Anoreksia!!! Ja laihuus eli se mitä sä takoitat eli että luut törröttää nahan läpi ei ole kaunista! Se on aika luonnottoman näköistä ja ihmisillä on paha tapa tuijottaa erinnäköisiä ihmisiä ja tällaisia just tuijotetaan. Ja joo kolmenkympin jälkeen saattaa alkaa lihoa jos on perhe ja työ ja ei ole tai ei ota aikaa itselle. Näin voi käydä myös aikaisemmin tai ei ollenkaan :-P
VastaaPoistaKiitos Iina <3 tuli ihan tippa linssiin, kun luin sun tekstin. Tuo kyseinen anonyymi ei selvästikää tajua, että kyseessä on OIKEA sairaus, johon voi oikeasti KUOLLA! Itselläkään se aikanaan ei välttämättää ole ollut kaukana :( Nyt olen kuitenkin jo niin terveellä tiellä, että haluan oikeasti pyrkiä sinne normaalipainoon, mitä tämä arvon anonyymi ei ymmärrä. Jos hän haluaa ajatella tavallaan, että sairaalloinen laihuus - jopa kuolemaan johtava laihuus - on kaunista, siitä vaan, mutta sitä en ymmärrä miksi hän haluaa ehdoin tahdoin loukata minua täällä?
PoistaMutta jos hän siitä jotain tyydytystä saa siitä vaan :) En vaan tajua, miksi hän lukee blogiani, jos hän vain ärsyyntyy minusta ja teksteistäni!
Onneksi olkoon painon noususta, olet hyvää vauhtia etenemässä terveyden polulla. Ihana kuulla ihan konkreettisia onnistumisenkokemuksia, kuten tuo sinappi ja pohdintasi siitä, tapahtuisiko mitään pahaa, vaikket suorittaisi ulkoilujasi maksimisykkeellä. Itse olen samanlaisten valintojen edessä. Liikunta meni ihan överiksi: paikallaan juoksemista huoneessa ja ulkoiölujen juoksemista. Ajattelin, että nyt saa riittää: en enää ota ainuttakaan juoksuaskelta, en enää halua posottaa verenmaku suussa peläten, että joku tuttu hoitaja kävelee vastaan. Koska painokin oli tippunut, on sekin hyvä syy ottaa rennommin.
VastaaPoistaNo, se oli minun vuodatustani, mutta kovasti voimia viikonlopulle, jatka samaan malliin. ;)
Voimia myös sinulle! :) täällä ollaan oltu koko päivä valtaisan ahdistuksen kourissa, koska paino on noussut 2 kiloa puolessatoista viikossa! :(
PoistaTiedän kokemuksesta kuinka pahalta sellainen nousu tuntuu, mutta se kyllä tasoittuu. Muistele kuinka kilo viikossa oli minimi Helsingissä. Nesteet liikkuvat, eikä paino ikinä nouse juuri suunnitelmien mukaan. Kovasti jaksamisia ja muista, että ei se kaksi kiloa näy missään. <3
VastaaPoistakiitos Nelli <3 Yritän joo vaikeimpina hetkinä muistella sitä Helsingin nousutahtia ja siitäkin hengissä selvittiin! Olen täällä ehkä tottunut liian lepsuun alkuun, mitä painon nostamiseen tulee, ja nyt kun se tosisaan on alkanut nousta, ei pää meinaa pysyä mukana! Mutta tässä tapauksessa ahdistus on hyvästä, sillä se tarkoittaa, että ollaan tekemisissä vaikeiden asioiden kanssa, jotka helpottavat sitten ajallaan. Ilman ahdistusta olisin aivan sairauden vietävissä!
PoistaSamoin sulle voimia omaan kamppailuusi! <3