Vihdoinkin osaavissa käsissä?

Nyt jatkan kertoilemista hoitopolkuni etenemisestä Hyksin syömishäiriöyksikköön. Pohjustin hieman tätä jo kertomalla pintapuolisesti tietoja osastosta ja hoidon pääperiaatteista postauksessa Hoito syömishäiriöyksikössä. Kyseinen postaus kannattaa lukaista läpi, jotta tämäkin teksti avutuu paremmin lukijalleen :) Tämä kaikki on jatkoa edellisille teksteilleni sairastumisestani ja sairauteni etenemisestä. Viimeisin postaus, jolle tämä onkin jatkoa on Sairaus muuttaa muotoaan.


"Kun astuin Hyksin syömishäiriöyksikön osastolle olin samaan aikaan sekä jännittynyt että helpottunut. Takanani oli taas raskaita aikoja kotona, sekä Riihimäen psykiatrisella osastolla sinnittely. Tunsin valtavaa helpotusta siitä, että uskoin vihdoinkin olevani oikeassa ja asiantuntevassa paikassa hoidossa. Uskalsin taas hengähtää ja antautua muiden käsiin: minulla olisi taas lupa syödä ja lupa levätä. Minut vastaanotti osastolle osaston apulaisosastonhoitaja joka esitteli minulle ensin itse osastoa, jonka jälkeen hän jätti minut osaston emännän käsiin. Osastolla oli tapana valita aina viikon isäntä ja emäntä potilaiden keskuudesta. Heidän tehtäviinsä kuului juuri uusien potilaiden tutustuttaminen osastoon. Emäntä esittelikin minulle osastoa, näytti tilat, kertoi päiväohjelmasta ja hoidon pääperiaatteista. 


Pelkäsin suuresti ennakkoon osastolle menoa, sillä kuvittelin tapaavani siellä toinen toistaan laihempia tyttöjä, jotka vertalevat itseään toisiinsa. Pelkäsin ilmapiirin olevan sairautta lietsova ja ahdistava. Heti ensihetkestä alkaen tiesin kuvitelleeni aivan väärin. Ilmapiiri oli mukava ja kaikki tytöt näyttivät tulevan hyvin toimeen toistensa kanssa. Samalla oivalsin sen, kuinka osastolla olevat tytöt ovat kaikki aivan omissa vaiheissaan. Osa oli jo hoitonsa loppusuoralla, kun taas osa oli minun tavoin aivan hoitonsa alkumetreillä. Kaikki saivat keskittyä omaan hoitoonsa ja kaikilla oli oma tilanteensa. Vertailevan ilmapiirin sijaan osastolla vallitsi tsmppihenki, jonka avulla tuettiin toisia aina vaikean paikan tullen.


Tapasin heti osastoon tutustumisen jälkeen oman lääkärini, joka kertoi minulle, miten hoidossa tultaisiin etenemään. Hän kertoi tarkemmin eri vaiheista, joista hoito koostuu sekä hoidon tavoitteista. Kuultuani, että painoa nostettaisiin kilon viikkotahdilla olin aivan järkyttynyt. Olin aiemmilla osastojaksoilla tottunut ainakin puolet hitaampaan tahtii: "miten tulisin ikinä selviämään tästä? Eihän pääni kestäisi millään niin hurjaa painonnousua!". Siinä vaiheessa pystyin kuitenkin ottamaan tiedon melko rauhallisesti vastaan, sillä motivaatio parantua oli minulla hyvä. Olin kuitenkin muiden potilaiden tapaan vapaaehtoisessa hoidossa osastolla, joten ei minulla olisi ollutkaan muita vaihtoehtoja kuin sitoutua hoitoon tai lähteä osastolta pois. Lääkäri kertoi, että punnituksia tulisi olemaan 2-3 kertaa viikossa. Ja jos paino ei heti lähtisi nousuun, puututtaisiin siihen välittömästi. Olin kauhuissani. Lääkäri kertoi myös kuinka paino olisi tarkoitus nostaa osastolla painoindeksiltään normaaliin, jonka jälkeen osastolle yleensä jäätäisiin vielä joksikin aikaa, jotta potilas tottuisi syömään ylläpitoruokavaliota sekä hyväksyisi kuukausien aikana tapahtuneet muutokset kehossaan. Tällöin potilas olisi valmiimpi astumaan takaisin osaston ulkopuoliseen elämään.


Melko pian läärin tapaamisen jälkeen olikin lounas, ensimmäinen ateriani osastolla. Tämä hetki jännitti etukäteen aivan valtavasti, sillä nyt jos koska joutuisin syömään - kaiken.Toisaalta se oli helpotus, koska olin taas aivan liian pitkään kituuttanut itseäni liian vähällä ruoalla. Tilanne oli kaiken kaikkiaan vieras ja pelottava. Annos oli asetettu valmiiksi mitattuna eteeni. Sain heti huomautteluja hoitajilta syömistavastani sekä sen hitaudesta. Muistan ikuisesti sen, kun hoitaja antoi minulle pikkulusikan käteen ja käski lusikoida loput salaatinkastikkeet lautaselta. Olin ihan ihmeissäni. Pidin aikoinaan Hämeenlinnan osastoa tiukkana, mutta tämä jos mikä vasta tiukkaa olikin. Kaikki tosiaan tulisi syödä aivan viimeistä pisaraakin myöten.


Hyvästä motivaatiosta huolimatta ahdistus puski välittömästi osastolle tultuani pintaan ja voimakkaasti. Ensimmäiset päivät onnistuin sietämään oloani joten kuten, sillä painoni ei jostain syystä noussut aluksi lainkaan. Mutta painon lähtiessä hurjalta tuntuvaa vauhtia ylöspäin, iski hirvittävä paniikki. Purin ahdistusta rupeamalla oireilemaan ruokailutilanteissa aina vaan pahemmin ja pahemmin. En selviytynyt yhdestäkään ruokailuista sovitussa puolessa tunnissa, vaan syömiseni oli aina vaan hitaampaa ja hitaampaa. Söin kuin peläten, etten enää ikinä saisi ruokaa. Tunsin oikein kuinka imin toisista tytöistä lisävaikutteita oireiluuni. Ruokailuni oli pakkorutiinien värittämää: kaikki piti pilkkoa mitä pienimmiksi palasiksi, leivät syödä reunat ensiksi nakertaen ja ruokien syönti tapahtui aina tietyssä järjestyksessä. Hoitajat puuttuivat tähän todella tiukkaan ja kaikesta huomautettiin. Huomauttelu sai minut ahdistumaan entisestään. Kaikesta tästä huolimatta söin, vaikka pääni sisällä myllersi ja sisustani täyttyi valtavasta ahdistusmöykystä. Itkin sisällä, vaikka ulospäin tunteitani en osannutkaan näyttää. Itse en osannut näyttää ahdistustani ulospäin, mutta muuten osastolla sai tottua näkemään jos jonkinmoisia tunteenpurkauksia raivokohtauksista paniikkikohtauksiin. Välillä piimät lensivät seinille ja ovet paukkui. Ahdistuksista ja tunteenpurkauksista huolimatta kaikki tuli syödä. Joko yhdessä ruokailutilassa tai sitten hoitajan kanssa kahdenkesken huoneessa. Mutta yhtä kaikki, syötävä oli!


Ahdistukseni purkautui myös valtaisalla pakkoliikunnalla. Osastolle mennessäni sain ainoastaan aluksi yhden vartin kävelyn hoitajan seurassa. Tämänkin tuli tapahtua hyvin rauhallisesti, mitä en pystynyt millään sietämään. Ulos päästessäni minut valtasi ajatus siitä, että olisi pakko päästä juoksemaan, kuluttamaan ne kaikki syödyt kalorit pois. Ahdistuksissani ajauduin sortumaan jumppaamiseen salaa huoneessani. Tämän mahdollisti se, että olin hetken aikaa ilman huonekaveria. Vaikka sisälläni tiesin tuon kaiken jumppaamisen olevan täysin merkityksetöntä painoni kannalta, kevensi se edes hieman sisälläni vallitsevaa ahdistuksen taakkaa.


Muutoinkin olin hyvin alamaissa ja ehkäpä jopa masentunut osastolle mennessäni.Tuntui, ettei minulla ollut voimia eikä mielenkiintoa mihinkään. Pitkään aikaan en edes lomaluvista kysellyt, sillä niin sairauden valtaama mieleni oli. En olisi voinut kuvitellakaan pärjääväni vielä pitkään aikaan kotona. Suurimman osan ajasta vietinkin omassa huoneessa kirjaa lukien, enkä yleisissä tiloissa juuri viihtynyt.Edes tietokonetta en jaksanut useaan päivään avata, vaan jopa se tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Osaston lääkäri halusikin lisätä mielialalääkettä minulle aika korkeallakin annoksella, sillä hän oli sitä mieltä, että olin selvästi todella masentunut. Suostuin tähän, sillä minulla ei ollut voimia ruveta estelemään. Minun oli hyvin vaikea myöntää itselleni, että saattasin olla masentunut. Koin vain anoreksian aiheuttaman ahdistuksen olevan niin voimakasta, että tottakai se vaikutti myös mielialaani.

Melko pian osastolle saapumiseni jälkeen pääsin tapaamaan myös fysioterapeuttia. Fysioterapeutin tarkoituksen oli olla mukana hoidossa monellakin tapaa. Yksi asia oli kehonkuvan hahmottaminen. Jokaisen potilaan tarkoituksena oli tehdä yhdessä fysioterapeutin kanssa kehonkuvan hahmottamista kartoittava testi. Se tehtiin narulla, jonka avulla ensin minun täytyi muodostaa narun molempiin päihin rinkulat. Toisen tarkoituksena oli kuvata vyötäröni ympärystä ja toisen lantioni ympärystä. Tämän jälkeen fysioterapeutti mittasi toisella narulla vyötäröni ja lantioni ja asetti narun sen jälkeen minun arvioideni viereen. Tämä kertoi heti totuuden siitä, että kehonkuvani oli täysin kadoksissa. Omat arvioni olivat ainakin  suunnilleen kaksi kertaa sen kokoiset kuin todelliset mitat olivat. Tämän lisäksi fysioterapeutti neuvoi minulle erilaisia liikkeitä sisältävän sarjan, joka minun tulisi tehdä alusvaatteisillaan hänen kuvatessaan sitä. Tarkoituksena oli, että tallenteen perusteella kykenisin paremmin hahmottamaan, kuinka vääristynyt kehonkuvani oli. Erilaisten liikkeiden oli tarkoitus tuoda esiin eri lihakset ja luut, joita normaalipainoisella ei samalla tavoin näkisi. Hoidon loppuvaiheessa kuvattaisiin sitten samallainen liikesarja, jonka jälkeen videoita verrattaisiin keskenään. Osastojakson loppuvaiheessa kehonkuvan tulisi olla jo realistisempi, jolloin ensimmäisessä tallenteessa näkyvä sairaalloinen laihuus tulisi myös potilaalle itselle selväksi. Ykkösvaiheessa ollessani sain osallistua myös fysioterapeutin vetämiin rentoutusryhmiin.


Ykkösvaiheeni kesti ja kesti ja aloin todella tuskastua siihen, että en päässyt etenemään hoidossani. Ykkösvaiheeni kesti keskimäärin pidempään, kuin sen yleensä kuului kestää. Kaikki tämä johtui vain ja ainoastaan siitä, etten suoriutunut yhdestäkään ateriasta sovitussa ajassa. Olin jo pidemmän aikaa yrittänyt suostutella lääkäriä, että saisin edes perjantairetkiluvan, jota ei irronnut ennen kuin olisin päässyt kakksovaiheeseen. Aloin jo pikkuhiljaa toivoa itselleni myös välipalalomaa, johon en myöskään saisi lupaa ennen kuin olisin edennyt kakkosvaiheeseen. Sitten päätin, että nyt olisi oikeasti tsempattava tosissaan, että selviytyisin ruokailuista puolessa tunnissa. Valtavan ahdistuksen kera tsemppasin ruokailut tunnollisesti puolessa tunnissa. Tämä tuottikin heti tulosta ja lääkäri oli valmis siirtämään minun kakkosvaiheeseen. Olin tästä niin iloinen! Se toisi mukanaan vapauksia ja lisää mielekkyyttä osastollaoloon."


Tässä hieman alkutunnelmia syömishäiriöyksikössä tapahtuneen hoitoni alkumetreiltä. Muistikuvat ovat alkuhoidosta hieman hatarat, mutta jos kysyttävää tulee saapi kysyä! Josko sitten muistuisi asiat paremmin mieleen :) Jatkan seuraavassa hoitopolkuani käsittelevässä postauksessa tarkemmin, mitä hoito osastolla toi tullessaan.


Laura