Luonnevikainen(ko)?

Juttelin yksi ilta äitini kanssa puhelimessa ja esille tuli sairauden vaikutus luonteeseeni. Yleensä tulee mietittyä lähinnä sitä, mitä anoreksia on muuten tehnyt psyykkeelle, ajatellen ongelmia syömisen ja liikunna suhteen. Mutta sairaus on muuttanut minua myös paljon ihmisenä. On ihan pelottavaa ajatella, kuinka paljon anoreksia on muuttanut persoonaani sairausaikana. Se on saanut minut käyttäytymään aivan luonteeni vastaisesti ja toimimaan niin, miten en ikinä terveenä olisi voinut kuvitellakaan toimineeni. Sen lisäksi, että anoreksia on psyykkinen sairaus ja saa psyykkeen aivan sekaisin, muuttaa se sairastuneen perusluonnettakin.

Itse olen aina ollut hyvin tasainen ihminen. Murrosikänikin oli niin tasainen, etten sitä osaa ajoittaa kuin fyysisten muutosten mukaan. Toki minäkin olen aina suutahtanut,  kerran jos toisenkin, mutta ikinä en ole elänyt kapinavaihetta. Sen sijaan sairastuttuani, muutuin niin hermoraunioksi, että toisen ei tarvinnut sanoa kuin yhden poikkipuoleisen sanan ja sain valtavan hermoromahduksen. Äitini kuvailikin tunteneensa minun ollessani sairaimmillani, että olisin kuin ohutta lasia, mikä särähtäisi rikki hetkenä minä hyvänsä. Äitini sanoi pelänneensä puhua minulle ja miettineensä hyvin tarkkan, mitä minulle uskaltaa sanoa. Olin koko ajan sellaisessa tilassa, että pinnani saattaa katketa mitä pienimmästäkin asiasta. En kestänyt mitään kritiikkiä, enkä halunnut kuulla mitään, mikä liittyi ruokaan tai liikuntaan, mikä olisi saattanut saada minut tuntemaan itseni huonoksi anorektikoksi. Olin täysin hermorauniona. Ja mitä nälkäisempi olin, sitä ahdistuneempi oli. Ja mitä ahdistuneempi olin, sitä itkuherkempi ja räjähdysalttiimpi olin.

Olen useasti luonnehtinut itseäni kiltiksi, luotettavaksi ja rehelliseksi. Ollessani sairaimmillani, olen ollut kaikkea muuta kuin noita kahta jälkimmäistä. Sairaus on saanut minut käyttäytymään ja toimimaan niin, miten en olisi ikinä ennen toiminut. Se on saanut minut valehtelemaan ja huijaamaan sekä läheisiäni että hoitohenkilökuntaa. Terveenä en olisi ikinä voinut kuvitellakaan toimivani siten, miten sairaus on saanut minut monesti toimimaan. Lukemattomia kertoja olen "kaunistellut" syömisteni onnistumista läheisilleni sekä hoitavalle taholle - suoraan sanoen valehdellut. Pahaa en ole kenellekään tahtonut, päin vastoin, en ole halunnut satuttaa tai huolestuttaa heitä. Myös paniikki ja pelko joutua hoitoon osastolle, on saanut minut valitettavasti huijaamaan esimerkiksi punnituksissa useammin kuin kerran

Ainoa, minkä olen huomannut säilyneen minulle ominaisena koko sairauden ajan on kiltteys. Osaksi se on ollut parhaakseni, joskus jopa minua vastaan. Olen monesti pohtinut olleeni suurimman osan ajasta niin sanotusti hyvä potilas. Ensimmäisen kerran sairaalaan jouduttuani olin hyvin ahdistunut, mutta luonteelleni olennainen tapa tahtoa olla "hyvä potilas" oli tuolloin varmasti suuresti edukseni. Se sai minut syömään sen sijaan että olisin heittänyt maitolasin seinään (tätäkin olen nähnyt), vienyt ruoat kapinallisesti roskiin tai lähtenyt ovet paukkuen huoneeseeni - minä vain söin. En aluksi uskaltanut raivota, riehua, tuoda sisälläni vellovaa ahdistusta esiin niin raivoisasti, kuin minusta sillä hetkellä olisi juuri tuntunut. Olen aina ollut "en kehtaa -ihminen", mikä näkyi tällöin suuresti.  Minä söin ja itkin, kun samalla sisälleni käpertyi mitä kamalin ahdistuksen tunne. Mutta minusta ei tuolloin ollut kapinoimaan julkisesti. Itkin kyllä, mutta muuten pidin tunteeni kurissa. Myöhemmin myös minä olen saanut julkisia hermoromahduksia hoidossa ollessani, huutanut ja raivonnut täysin minulle epätyypillisellä tavalla, mikä on monesti saanut minut itsenikin aivan pois tolaltaan - miten minusta on tullut tällainen?

Miksi luonteelleni ominainen kiltteys olisi sitten muka ollut haitaksi? Sairauteni on jopa lisännyt sen negatiivisuutta. Se on lisännyt täydellisyyden tavoittelua kaikilla elämän osa-alueilla ihan liiallisuuteen saakka. Se on ajanut minut tekemään tehtäväni ja työni niin tunnollisesti, että olen sillä saattanut jopa terveyteni uhatuksi. Töissä minusta ei ollut sanomaan ei, ja koulutehtävissä en uskaltanut ylittää päivälläkään viimeistä palautuspäivää. Stressasin niin paljon, että se sai minut oireilemaan aina vaan pahemmin. Muutenkin olen aina pyrkinyt liiaksi miellyttämään muita ihmisiä, mikä tiettyyn rajaan asti on ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta sen rajan ylityttyä, kääntyy se vaan itseään vastaan. Se saa minut tuntemaan syyllisyyttä sellaisistakin asioista, joista ei pitäisi, ja se saa minut pyytelemään anteeksi asioita, joihin en olisi syyllistynytkään. Jos esimerkiksi osastollaoloa ajattelee, niin olen monesti ajautunut pyytämään hoitajalta anteeksi tunteenpurkaustani tai sanaharkkaa, vaikka syy ei olisikaan ollut ainoastaan minussa. En minä ainakaan hoitajana koskaan odottaisi potilaalta anteeksipyyntöä. Varsinkin kun kyse on psyykkisesti sairaasta ihmisestä, joka saattaa sairautensa vuoksi käyttäytyä itselleen täysin ei-ominaisella tavalla. Mutta joka kerta olen lietsonut itsessäni valloilleen syyllisyyttä, mikä on pakottanut minut menemään pyytämään anteeksi.

Anoreksialle ominaista on myös se, että ihminen vetäytyy kuoreensa ja täysin omiin oloihinsa. Sairaus saa anorektikon niin valtoihinsa, ettei tilaa esimerkiksi sosiaaliselle elämälle jää laisinkaan. Minullakin on ollut vaiheeni, jolloin ei olisi tehnyt mieli lähteä mihinkään ja halusin jäädä vain oman kodin suojiin toteuttamaan sairauttani. Mutta onneksi olen jaksanut sairaudesta huolimatta pitää yhteyttä ystäviini, enkä ole heitä sairauteni vuoksi menettänyt. Iso kiitos siitä myös heille! Surullisen monelle anorektikolle tiedän näin käyneen. Sosiaalisesta ja ulospäin suuntautuneesta nuoresta onkin tullut täysin itseensä vetäytynyt, arka ja sosiaalisia tilanteita pelkäävä. Myös anoreksian yhteydessä hyvinkin yleisenä "kylkiäisenä" tuleva masennus saa sairastuneen muuttumaan täysin. Myös minut masentunut mieliala on vetänyt niin alamaihin, etten ole omaa itseäni siitä masentuneesta olennosta meinannut tunnistaa.

Onneksi koen jo muuttuneeni enemmän "siksi vanhaksi Lauraksi", jonka tahdon itseni olevankin. Valitettavasti olen vieläkin vaikeimpina hetkinäni hyvin itkuherkkä, ja menetän paineen ja ahdistuksen alla hermoni. Mutta vähitellen minussa tulee aina vaan enemmän ja enemmän esiin sitä oikeaa minääni. Helsingistä kotiuduttuani, normaalipainoisena, mielenikin oli jo niin tasapainossa, että saatoin taas kokea olleeni oma itseni. Minua on aina kuvailtu hymyileväiseksi tai sivusta seurailevaksi myhäilijäksi, minkä ominaisuuden tahdon takaisin. Haluan jäädä ihmisten mieleen hymyileväisenä, en itkuherkkänä ja raivopäisenä. Haluan, ettei poikaystäväni joudu enää näkemään tätä puolta minusta, vaan saa itselleen sen Lauran, joka oikeasti olen.

Laura