Takaisin ahdinkoni lähteille

Aloitin blogini kertomalla, kuinka syömishäiriökäyttäytymiseni alkoi ja pikkuhiljaa eteni anoreksiaksi (Se oli menoa sitten - anoreksia tuli ja vei sekä Apua etsimässä). Nyt jatkankin siitä, mihin viimeksi jäin.

"Minulla oli suunnitelmissa lähteä Ruotsiin työharjoitteluun Varbergin sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Takaraivossani takoi ajatus siitä, että minun tulisi saada asiat kuntoon ennen lähtöäni, jonka vuoksi olin valmis ottamaan kaiken tarjotun avun vastaan. Aloitin käynnit Lindamariassa (http://www.lindamaria.fi/) Linda Taakalan luona. Lindan vastaanotto sijaitsi Hotelli Tallukassa Asikkalassa, joka oli kaikeksi onnekseni opiskelupaikkani Lahden naapurikunta. Yksi käyntikerta oli kestoltaan puolitoista tuntia ja maksoi lähemmäs sata euroa. Vanhempani olivat kuitenkin valmiita maksamaan käynnit, sillä hekin alkoivat olla tosissaan huolissaan minusta ja näkivät ahdinkoni. Kävin Lindan luona yhteensä neljä kertaa. Sain kertoa hänelle avoimesti ja rehellisesti ajatuksistani. Minua helpotti tieto siitä, että hän todella tiesi, mitä kävin läpi, sillä hän itse oli aikoinaan kokenut aivan saman. Koin myös, että saatoin olla hänelle täysin rehellinen, sillä minun ei tarvinnut pelätä loukkaavani häntä. Vaikka kerroinkin asioistani avoimesti myös läheisilleni, pelkäsin koko ajan lisääväni heidän huoltaan, jonka vuoksi en voinut olla täysin rehellinen.

Lindalta sain tietoa fyysistä vaivoistani enemmän, ja sain purkaa avoimesti ahdistustani hänelle. Kävimme läpi sairauden syntyä ja etenemistä, sekä teimme ruokasuunnitelmia, joita tulevaisuudessa pyrkisin noudattamaan. Painoni laski koko ajan ja Linda oli sitä mieltä, että en voisi lähteä Ruotsiin tässä tilassa, vaan oikea paikka minulle olisi sairaalahoito voimakkaiden ruokaan liittyvien pakko-oireiden vuoksi. Hän sanoi, että jos olisin alaikäinen näin tapahtuisikin, mutta koska olen täysi-ikäinen, päätösvalta olisi minulla itselläni. Hän korosti myös sitä, että tilanteessani puhuttiin jo selkeästi anoreksiasta, eikä suinkaan edes ortorektisestä ajattelusta. Tämä tuli minulle hieman yllätyksenä, mutta jollain sairaalla tavalla olin iloinen kuulemastani. Ruotsiin lähdön peruuttaminen ei mielestäni tullut kuitenkaan kuuloonkaan. Ajattelin, että jos se vietäisiin minulta pois, motivaationi parantua vähenisi olemattomiin. Päätimme yhdessä Lindan kanssa, että saisin lähteä Ruotsiin, mutta pitäisimme yhteyttä sähköpostitse joka viikko. Tämä sopi minulle hyvin, sillä olin sisimmässäni hyvinkin epävarma pärjäämisestäni.


Tähän mennessä ruokailuni olivat kotona kaventuneet niin, etten enää halunnut syödä muiden seurassa. Valehtelin muille syöneeni. Aikani kului ruokien punnitsemiseen ja kaloreiden laskemiseen. Kotoa en poistunut kuin pakosta. Linnoittauduin huoneeseeni kuuma teemuki kädessäni, jotta jääkylmät sormeni saisivat edes hieman lämmikettä. Eristäydyin. En nauttinut enää mistään. Tunsin sisäistä kylmyyttä, jota edes lukuisat vaatekerrokset eivät poistaneet.

Halusin uskoa, että Ruotsiin lähtö olisi minulle hyväksi, sillä tällöin voisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuvittelin voivani syödä taas normaalisti, kun kukaan luokkakaveriani lukuunottamatta ei tietäisi ongelmistani. Vallitsevana ajatuksenani kun oli, että miten voisin muka yhtäkkiä ruveta syömään Suomessa taas normaalisti, mitä muut siitä ajattelisivat? Olin jo niin kiinni anorektikon roolissani, etten ajatuksissani voinut siitä luopua. Ajattelin myös muiden kuvittelevan tällöin ainoastaan liioitelleen ongelmiani.

Ruotsissa asiat eivät suinkaan helpottuneet, vaan pahenivat päivä päivältä. Enää en voinut syödä lähinnä kuin kasviksia ja aamuisin hieman puuroa. Kaikki annokset mittasin tarkoin, ja yksi viipale kurkkuakin saattoi tuntua ylimääräiseltä. Kaventuneesta ajatusmaailmastani kertoi hyvin se, että pohdin joka aamu laittaako pienen pienen puuroannokseni päälle yhden vadelman, vai jättäisinkö senkin pois. Heti Ruotsiin päästyäni hankin vaa´an, ja olin kauhuissani siitä kun paino ei laskenut. Hätäännyin, mikä johti entistä niukempaan syömiseen. Kirjoitin Lindalle sähköpostitse viikoittain, ja odotin häneltä vastauksia kuin hengen hädässä. Olin tuolloin jo niin ahdistunut, että oloni alkoi olla toivoton. Myös fyysiset oireeni pahenivat jatkuvasti. Kärsin pahasta proteiinin puutoksesta, joka johti valtaviin turvotuksiin. Lisäksi palelu yltyi niin pahaksi, etten mielelläni poistunut asunnostamme teekupin ääreltä mihinkään, sormenikin sinersivät jo. Turvotusten myötä jalkani näyttivät sydämen vajaatoiminnasta kärsivän vanhuksen jaloilta. Enää en jaksanut edes seistä. Työharjoittelussa sinnittelin, mutta selvisin vain vaivoin päivistä. Lopullinen romahdus tuli, kun huolestuin toden teolla itsekin fyysisestä tilastani. Pulssini mateli kolmenkymmenen tienoilla ja turvotukset ylsivät jo kasvoihinikin. Kyselin hätääntyneenä setäni lääkäri-vaimolta onko tilani vaarallinen. Pelkäsin sydämeni puolesta. He käskivät minun tulla heti kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo niin loppu, että päätin luovuttaa. Samana päivänä isäni varasi lentoliput Göteborgiin, jonne hän lensi jo seuraavana päivänä. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Pian istuin jo isän kyydissä matkalla kohti lentokenttää. Itkin ja laskin minuutteja koska pääsisin sairaalaan. Samaan aikaan pelkäsin - mitä jos en olisikaan tarpeeksi laiha ja sairas? Mitä jos he eivät ottaisikaan minua hoitoon?"

Tässä tiivistettynä kaoottinen aikani Ruotsissa, joka kaventui suunnitellusta kolmesta kuukaudesta yhteen kuukauteen. Pettymys oli valtava, kun jouduin lähtemään kotiin aikaisemmin. Näin myöhemmin pystyn kuitenkin jo ajattelemaan selkeämmin; tuo päätös sinä huhtikuisena päivänä pelasti luultavasti henkeni. Seuraavaksi jatkankin siitä, miten pitkä ja kivinen tieni sairaalahoidossa alkoi, ja mitä kaikkea se toi tullessaan.

Laura