Onnistuja vaiko epäonnistuja?

Vaikka viikonloppu kotona oli ihana ja monilta osin onnistunut, toi se joissain määrin ikävän vahvasti esiin ne samat vaikeudet, mitkä kotona ollessa ovat jatkuvasti vaivanneet. Kolme viikkoa on vierähtänyt sairaalassa, joten eihän nyt ihmeitä vielä olisikaan voinut tapahtua, mutta olen silti pettynyt tiettyjen tunteiden vahvuuteen. Ne herättävät itsessä surua, koska haluaisin niin olla kotona, mutta samaan aikaan tunnen, etten siihen täysin valmis vielä ole.

Yksi vaikeista asioista kotona on ollut jatkuva kalorien ajattelu. Kalorilaskurin pyrin sammuttamaan päästäni välittömästi, vaikka useaan otteeseen se yrittikin pääni sisällä lähteä rullaamaan. Aina en kuitenkaan pystynyt estämään itseäni laskemasta kaloreita, joten illan mittaan yritin kääntää sen päässäni niin, että tuleehan nyt syötyä esimerkiksi kahden iltapalan energiamäärän verran. Yritin kääntää laskemisen terveen puoleni eduksi ja pitää siitä huolta, että tulee syötyä tarpeeksi. Valitettavasti huomaan vieläkin ajattelevani kaikkea ruokaa kaloreiden muodossa, enkä pysty valitsemaan ruoakseni sitä, mitä minun tekisi mieli, vaan vieläkin sairaus määrittelee liiaksi mitä syön. Jonkun ulkopuolisen silmin voi syömiseni näyttää täysin normaalilta ja vapautuneelta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Jokainen suupala on niin tietoinen, etten voisi kuvitellakaan vielä tilannetta, jossa "pistelisin" ruokaa suuhuni huomaamattani. Jokainen suupala on kamppailun ja suuren sisäisen keskustelun takana.

Näihin vaikeisiin tunteisiin nähden suoriuduin ruokailuistani mielestäni hienosti lomapäivinä. Myönnän kyllä, että lipsumisiakin tapahtui ja joitakin ruokia tippui suoraan ateriasuunnitelmasta pois. Terveen ihmisen elämää se ei paljoa "hetkauttaisi", mutta anoreksiaa sairastavalle jokainen pois jäänyt maitolasillinen tai kourallinen pähkinöitä on sekä lovi energiansaannista, mutta myös voitto sairaudelle. Anorektikko ei myöskään pysty korvaamaan väliin jäänyttä välipalaa syömällä seuraavalla aterialla enemmän, vaan luultavasti nälän myötä tullut ahdistus vaikeuttaa tulevaa ateriaa niin, että myös siitä saattaa jäädä jotain puuttumaan. Vaikka itse olen vapautunut jo paljon kielloista ja pyrkinyt rentouttamaan ruokailuani, liittyy siihen vielä niin paljon sääntöjä ja määräyksiä. Monesti sitä vieläkin syö liiaksi sen mukaan, mitä on etukäteen päässään antanut itselleen luvan syödä, eikä esimerkiksi nälkänsä mukaan. Siksi olisikin tärkeää noudattaa mahdollisimman tarkkaan ateriasuunnitelmaa, jonka tietää olevan riittävä.

Onnistuminen terveelle puolelle tarkoittaa siis vieläkin aina epäonnistujan leimaa anorektikon otsaan. Sehän tässä onkin tavoitteena, että "hyvä anorektikko" saadaan nujerrettua, joten oikeasti pitäisi olla todella tyytyväinen joikaiseen onnistuneeseen ruokailuun ja vaikka ihan niihin pieniin hyviin päätöksiin, mitä teen tervettä puolta kuunnellen. Silti se herättää niin voimakasta syyllisyyttä anorektikko-minässä, että se nostaa ahdistuksen välittömästi pintaan. Kotona kun anoreksian piinaava ääni kääntää kaikki syyttävät sormet minuun itseeni: minä päätin mitä söin, joten saan syyttää siitä vaan itseäni. Osastolla ollessa en tee itse valintoja, joten voin helpottaa sisälläni vellovaa ahdistusta ja syyllisyyden tunnetta osoittamalla syyttävällä sormella muita. Tiedän, että tällaisesta ajattelutavasta pitäisi pyrkiä eroon mahdollisimman pian, sillä niin kauan kun koen syötyäni syyllistyneeni johonkin, kuuntelen vieläkin anoreksian ääntä. Kuten olen monesti aiemminkin todennut, miksi syömisestä tulisi tuntea syyllisyyttä?

Yksi haastavimmista asioista kotona oli tunne pakosta päästä liikkumaan. Näin oli myös ennen sairaalaan menoa, eikä sairaalassaoloaikani ole tätä tunnetta lainkaan vähentänyt. En ole enää pitkää aikaan antautunut pakkoliikunnalle eli rehkinyt hullun lailla, mutta siitä huolimatta ajatus liikkumisesta piinaa minua koko ajan. Osatolla on selkeät säännöt, kun liikunta on rajattu kahteen puolen tunnin ulkoiluun. Kotona taas kaikki vastuu on minulla itselläni. Olisi niin paljon kaikkea muuta tekemistä, mutta ajatus kävelylle lähdöstä vaivaa koko ajan. Se ei anna hetkeksikään rauhaa, ennen kuin olen käynyt vähintään sen tunnin kävelyllä, minkä verran liikun myös osastolla. Se, että minulla on yhteensä tunnin ulkoilulupa, on anorektisen minun korvissani määräys: sinun on pakko kävellä vähintään tunti päivässä. Heti lauantaina kävimme äitini ja Juliuksen kanssa kävelyllä ennen kuin edes menin kotiin herättelemään poikaystävääni. Tällöinkin koin niin valtaisan taistelun sisälläni, kun halu ja kiire kotiin poikaystävän luo oli kova, mutta samalla ääni pään sisällä muistutti koko ajan siitä, että "huolehdithan tunnin kävelystä tänään". Koska tiesin päivästä tulevan kiireisen, halusin hoitaa tämän "pakon" pois heti. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, pakolta se tuntuu. Tänään olin eilisen jäljiltä niin väsynyt, että päivä meni nukkuessa. Se jos jokin nosti ahdistuksen pintaan, ja kun päivällinen alkoi lähestyä alkoi jo paniikki hiipiä sisälleni. Silloin lähdin ulos reippaalle kävelylenkille. Hyvin ristiriitaista, sillä ulkoilma piristi ja minulla oli hyvä olo lenkin jälkeen, mutta samalla tiesin taas toteuttaneeni anoreksian sanelemia sääntöjä. Sekään ei auta, että yritän järkeillä itselleni koko ajan, että kotona tulee hyötyliikuntaa ihan huomaamatta, tosin kun osastolla kulutus on muuten minimissään. Terve puoleni ei vielä suostu avaamaan korviaan tällaisille järjen äänille.

Vaikeistakin hetkistä huolimatta olen kuitenkin onnellinen kotona vietetyistä päivistä ja haikein mielin lähdin tänään kotoota takaisin osastolle. Iloisin olen siitä, että se kamala apeuden tunne ja masentunut mieliala, joka minut ennen osastolle tuloa oli vallannut, oli lähes tiessään. Ainoastaan hetket yksin olivat hieman vaikeita ja nostivat ikäviä tunteita pintaan, mutta muuten olin kyllä hyvillä mielin :) Paljon vielä tarvitsen tukea läheisiltäni ja olen heille kyllä valtavan kiitoksen velkaa siitä, että he minua jaksavat tukea. Nyt täytyy itse vaan yrittää tehdä parhaansa täällä osastolla ja antaa terveelle puolelleni lupa toivoa painonnousua. Tällöin olen taas askeleen lähempänä terveyttä ja kotia :)

Laura