Kultaakin kalliimpi

"Ystävät ovat kuin tähdet; 

tiedät että he ovat olemassa, 

vaikkei heitä aina näy. 

Ystävät ovat kuin lyhtyjä tiellä 

- eivät lyhennä matkaa, 

mutta tekevät sen valoisammaksi kulkea <3"

Tulin tänään aamupäivällä ulkoilulta sisään ja sain hoitajalta käteeni kortin. Kortti sai hymyn kasvoilleni ja ilon sisälleni - olin saanut ystävänpäiväkortin yhdeltä parhaimmista ystävistäni. Saamani kortin ja yleisesti näin ystävänpäivän ansiosta rupesinkin miettimään ystäviäni ja ystävyysssuhteita, jotka ovat minulle kultaakin kalliimpia. Minä olen siitä onnekas, että minulla on paljon ystäviä. Minulla on oikeasti lukuisia ihmisiä elämässäni, joita voin oikeasti kutsua ystäviksi. Lukioajoilta meitä on kasassa seitsemän tytön tiivis ystäväporukka, joka on pysynyt yhdessä, vaikka välimatkaa on viime vuosien aikana kertynyt satojakin kilometrejä. Olemme levittäytyneet ympäri Suomea: Ouluun, Tampereelle, Kuopioon, Turkuun, Lappeenrantaan ja Riihimäen alueelle. Pitkät välimatkat ovat saaneet luonnollisesti aikaan sen, että emme näe yhtä usein kuin ennen, mutta yhteyttä pidämme niin netin kuin puhelimen välityksellä. Ja kun viimein pääsemme kaikki kokoontumaan yhteen, tekee harvoin näkeminen hetkestä entistä erityisemmän. Ihanana perinteenä meillä on ollut jo lukioajoilta lähtien järjestää toisillemme synttärijuhlat. Toiset laittavat ruokaa ja ostavat lahjan, synttärisankari saa vaan tulla valmiiseen pöytään ja nauttia olostaan. Tästä perinteestä olemme pitäneet kiinni kynsin ja hampain, vaikka kovia järjestelyjä yhteisen ajan löytymisen vuoksi joudummekin aina tekemään.

Miksi ylipäätänsä aloin ystävistäni kirjoittamaan on se tosiasia, että sairauteni olisi voinut aiheuttaa sen, että olisin saattanut ajautua ystävistäni erille. Kuten olen useampaankin otteeseen täällä kirjoittanut, tekee anoreksia sairastuneelle sen, että anoreksiasta tulee koko elämä. Sairastunut vetäytyy syrjään toteuttamaan sairauttaan. Tilaa ei jää enää ystäville ja heidän näkemiselleen, kun anoreksia vie kaiken sairastuneen ajan. Surullisen usealle anoreksiaa sairastavalle tiedän näin käyneen, ja monen monta toivetta olen kuullut siitä, että he saisivat muitakin ystäviä, kuin toisia anorektikoita (heidän ystävyyttään siis yhtään väheksymättä). Itse olen kuitenkin enemmän kuin onnekas, että olen saanut säilyttää kaikki ystäväni elämässäni. Kun sairastuin, asuin tuolloin yhdessä yhden parhaimmista kavereistani kanssa. Hän näki vierestä, kuinka aloin oireilla ja sairastuin. Siitä lähtien hän on ollut tukenani, samoin kun muut parhaista ystävistäni. Kun jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan, tulivat he porukalla minua lahjan kera katsomaan. Vaikeimpina hetkinä itse olen ollut niin poikki, etten tietokonetta ole jaksanut avata tai puhelimeen tarttua. Surullisen monet syntymäpäiväjuhlat, uuden vuoden vietot ja juhannukset olen joutunut sairauteni vuoksi väliin jättämään. Välillä on tuntunut siltä osastolla ollessa, että mikä merkitys minulla on, kun muiden elämä jatkaa kuitenkin kulkuaan, vaikka minä joukosta puuttuisinkin. Näistä hetkistä huolimatta ystävyytemme on säilynyt ja yhteyttä on pidetty. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta missään vaiheessa ei ole ollut epäilystäkään siitä, etteikö ystävyytemme kantaisi sairautenikin ajan. Se, että ystäväni ovat jaksaneet olla tukenani, merkitsee minulle valtavasti. Sairauteni on varmasti aiheuttanut heille paljon huolta ja surua, ihmetystä ja pelonsekaisiakin tunteita. Mutta siitä huolimatta he ovat kuunnelleet, yrittäneet ymmärtää ja tukeneet.

Sen lisäksi, että olen saanut pitää ystäväni, olen viime vuosina tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin ja solminut paljon uusia ystävyyssuhteita. Ja jos jotain hyvää sairaudestani on seurannut, niin tämä. Olen osastojaksoilla ollessani tutustunut valtavaan määrään uusia ihmisiä. On tullut uusia tuttavuuksia, kavereita, mutta myös uusia ystäviä. Olen useammalla osastojaksolla luonut sellaisia ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet alusta asti tähän päivään. Osan kanssa pidämme yhteyttä lähes päivittäin. Olen saanut ystäviä niin muuta sairastavista kuin syömishäiriön vuoksi osastolla olleista. Ensimmäinen osastojaksoni saattoi yhteen minut ja vanhan joukkuekaverini. Siitä lähtien tämä tyttö on ollut yksi tärkeimmistä tukijoistani, joita olen sairauteni aikana tarvinnut. Kun kaikki oli minulle uutta ja pelottavaa, hän kertoi minulle osastosta sekä antoi kaikista tärkeintä vertaistukea, mitä anoreksiaan sairastunut voi saada. Hän ymmärsi minua, tunteitani ja jopa itseäni pelottavia vääristyneitä ajattelumalleja. Ja hän jaksaa yhä käydä aina luonani osastojaksoilla ollessani. Toisen yhtä tärkeän ystävyyssuhteen solmin toisen syömishäiriötä sairastavan tytön kanssa toisella osastojaksollani. Tapaaminen ei ehkä ollut kaikkein mukavin: hän saapui nenä-mahaletkussa osastolle, jossa minä olin ollut jo jonkin aikaa. Mutta yhteinen sävel löytyi hyvinkin nopeasti ja siitä lähtien yhtä on pidetty. Yhteyttä pidämme valtavan pitkillä kirjoituksilla toisillemme, ja aina mahdollisuuden tullen istumme alas kahvikuppien äärelle vaihtamaan kuulumisia.

Helsingin syömishäiriöyksikössä samaan aikaan olleista tytöistä nivoutui keskenään hyvinkin tiivis porukka. Kaikki jaksoivat tukea toisiaan, sillä he jos ketkä ymmärsivät, miltä toisesta tuntuu. On ihana huomata, kuinka monen kanssa tulee vieläkin pidettyä yhteyttä, vaikka aikaa kotiutumisestani onkin kulunut kohta jo vuosi. Silti jaksamme kysellä luulumisia puolin jos toisin. Aina sitä jaksaa toivoa, että toinen voisi hyvin ja toipuisi sairaudesta, vaikka surullisen moni kamppaileekin vielä sairauden kanssa. Toisen muistamista ja tsemppausta kukaan tytöistä ei kuitenkaan ole unohtanut, omasta sairastamisesta huolimatta.

Ystävystyminen ei siis katso aikaa eikä paikkaa. Ystävä voi olla löytynyt lapsuuden leikkikentiltä, koulun penkiltä, töistä tai vaikkapa sairaalasta, kuten minun tapauksessani. Tärkeä ystävyyssuhde voi löytyä myös oman perheen sisältä. Toisen paras ystävä voi olla lemmikki, toiselle oma sisko, kolmannelle taas oma puoliso. Tärkeintä kuitenkin on se, että kaikilla olisi joku jonka kanssa jakaa murheensa, ilonsa, surunsa ja onnensa, ja että olisi joku, jonka puoleen kääntyä vaikean hetken tullen. Näin vanhetessa olen ilokseni huomannut, miten myös sisarussuhteet ovat muuttuneet ystävyyssuhteiksi. Enää ei suhteen tarvitse olla pelkkää nahistelua, vaan toisesta on tullut samalla tavalla läheinen kuin muista ystävistä. Unohtamatta tietenkään sisarusten toisia puoliskoja, joista heistäkin on tullut tärkeitä.

Voisin jatkaa elämäni varrella syntyneistä ystävyyssuhteista ja minulle tärkeistä ihmisistä loputtomiin, sillä ketään en haluaisi unohtaa mainita. Paljon on ystävyyssuhteita syntynyt ja jokainen on ollut ajallaan tärkeä - niin lapsuudenystävät kuin nykyisetkin. Jokaista ystävyyssuhdetta vahvistaa yhdessä koetut asiat ja yhteiset muistot. Jokaisella ystävälläni on siis tärkeä paikka elämässäni. Jokainen on oma tärkeä palasensa elämäni palapelissä - jos yksikin puuttuu, ei palapeli ole ehyt.

Hyvää ystävänpäivää toivottaen,

Laura

P.s. Unohtamatta tietenkään sitä rakkainta, omaa poikaystävää, jolle on se erityisin paikka sydämessä :)