maanantai 27. helmikuuta 2012

Tahdonvoimaa ja oppeja kantapään kautta

Saamani kommentit lukijoiltani ovat saaneet minut pohtimaan sairauttani monelta eri kantilta. Sellaiseltakin, jota en ole aiemmin tullut juuri miettineeksikään. Kun sain lukuisia kommentteja siitä, kuinka anoreksiassa ei ole kyse oikeasta sairaudesta, vaan tahdonvoiman puutteesta, pisti se aluksi vihaksi. Kommentoijan mukaan anorektikko voi viisastua ja päättää alkaa syömään. Ihan näin mustavalkoinen asia ei ole ja kommentin melko suivaantuneena otinkin vastaan. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kyse on oikeasti vakavasta psyykkisestä sairaudesta, mutta kommentin loppuosaa jäin pohtimaan tarkemmin. Mikä minut tämän asian mietiskelyyn lopulta johti oli erään ihanaisen lukijan kommentti siitä, kuinka häntä on ärsyttänyt joidenkin anorektikkojen suhtautuminen paranemiseen siten, että "koskahan joku tulisi ja pelastaisi", ilman että itse täytyy tehdä töitä asian eteen. Hän itse parani kovan työn jälkeen ja pitkälti pakon ededessä.

Kun anoreksiaa sairastava on pahassa aliravitsemustilassa, ei järjen äänellä ole paljon tekemistä anorektikon mielen sisällä. Tällöin sairaus vie ja lujaa, eikä päätökset tee sairastunut itse vaan anoreksian ääni sairastuneen sisällä. Mutta asioiden on mahdollista muuttua. Itse uskon siihen, että pahimman ja kriittisimmän vaiheen ylitettyään on anorektikon mahdollista oikeasti vaikuttaa pitkälti itse parantumiseensa. Pahimman aliravitsemustilan korjauksen jälkeen alkaa varsinainen työ ja taistelu psyykkisen puolen kanssa. Minusta siinä ei ole mitään pahaa, että tarvitsee siihen rutkasti muiden tukea, niin hoitavan tahon kuin läheistenkin. Lopulta kaiken kuitenkin ratkaisee sairastuneen oma tahto parantua ja voimat jaksaa taistella tiensä läpi terveyteen.

Tumblr
Olen tavannut sairausmatkani varrella lukuisia muita syömishäiriötä sairastavia. Jokaisella on oma elämäntilanteensa ja lähtökohtansa, jotka luonnollisesti vaikuttavat mahdollisuuksiin ja motivaatioon parantua. Jos sairastunut on masentunut eikä koe minkäänlaista elämäniloa, ovat mahdollisuudet parantua huonot. Mutta ehkä silloin ei ole vielä hänen aikansa parantua. Olen nähnyt tapauksia, jolloin jokin pieni ratkaiseva tekijä kylvää sairastuneeseen sen voimakkaan tahdon parantua ja selviytyä anoreksiasta lopullisesti. Se, mikä tuo ratkaiseva tekijä on, on kullakin omansa, mutta ilman motivaatiota parantumista ei tule tapahtumaan. Kun anorektikko on valmis uhmaamaan sairautta, nousee arvoon arvaamattomaan tahdonvoima, päättäväisyys ja halu päihittää sairaus lopullisesti.

Kyse on pienistä päätöksistä ja valinnoista, joita anorektikko joutuu jatkuvasti tekemään. Pahimmillaan sairastuneen elämä ei ole muuta kuin ruokaan, syömättömyyteen tai liikkumiseen liittyviä valintoja. Kun rohkenee kerran valita oikein, on se voitto terveyden puolelle. Aluksi se voi lähteä niinkin pienestä teosta kuin lisäviipaleesta kurkkua leivän päälle, mutta sekin päätös on jo kohti parempaa. Tavallaan anoreksiasta parantuminen vaatii ikään kuin harjoittelua: toistoja toistojen perään. Kun oikeita päätöksiä tekee tarpeeksi, ollaan koko ajan lähempänä sitä terveellistä ajattelutapaa. Toki anorektikko voi valita myös toisin. Hän voi keskittää kaiken energiansa hoidon vastustamiseen, sairauden äänen kuuntelemiseen ja huonojen päätösten tekemiseen. Kyse ei ole lapsellisesta kiukuttelusta tai tahdonpuutteesta. Silloin puhuu vaan sairaus vielä liian vahvasti - silloin anorektikko ei ole valmis vielä oikeille päätöksille.

Daily Affirmations & InspirationsKoen, että minulta itseltäni löytyy tahdonvoimaa parantua nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Itse olen juuri nyt siinä murrosvaiheessa, jossa päätän, mihin suuntaa alan elämääni viedä. Se on ollut minulle jo hetken aikaa täysin selvää, että anoreksian vietäväksi en enää koskaan aio antautua. Nyt voidaan puhua siitä, että ratkaisun hetket ovat käsillä ja avain parantumiseen on minulla itselläni. Tarvitsen osastohoidon tukea vielä tämän vaikeimman ja ahdistavimman osuuden läpi viemiseksi, mutta sen jälkeen tulee minun pärjätä avohoidon turvin. Olen kompuroinut, kellahtanut maahan, pudonnut jopa syvään kuiluun, mutta aina minut on autettu sieltä ylös. Vaikka olenkin tarvinnut valtavan määrän muiden tukea, koen tehneeni vähintäänkin yhtä paljon itse töitä parantumiseni eteen. Epäilykset siitä, tulenko parantumaan koskaan syystä että takanani on lukuisia osastojaksoja, ovat ihan ymmärrettäviä. Mutta koen oppineeni jokaisesta jaksosta jotain uutta, niin itsestäni ihmisenä kuin anorektikkonakin. Olen oppinut tunnistamaan myös ne kompastuskivet, joidenka vuoksi olen aina uudelleen ja uudelleen kellahtanut kumoon. Olen joutunut käymään läpi kovan koulun ja oppimaan lukuisia asioita kantapään kautta, mitä parantumiseeni tulee. Kyse ei ole ollut koskaan siitä, että vastustaisin hoitoa - ei todellakaan. Olen aina osastohoidossa ollessani - lukuunottamatta enimmäistä jaksoa sisätautiosastolla - noudattanut sovitusti ateriasuunnitelmaani. Ruoat eivät ole päätyneet roskiin, eivätkä astiat paiskautuneet lattialle. Ei - olen taistellut, itkenyt, syönyt ja ahdistunut. Mutta kaikkeni olen tehnyt, jotta hoitoni etenisi.

Olen tehnyt virheitä, mitä parantumiseen tulee paljonkin. Olen jättänyt osastohoidon kesken, jotta pääsisin jatkamaan koulua ja olen lähtenyt liian aikaisin pois hirvittävän koti-ikävän takia. Mutta kertaakaan en ole osastolta lähtenyt pois sillä ajatuksella, että haluaisin päästä toteuttamaan taas anorektista elämäntapaa kotiin. Olen joka ikinen kerta toivonut, toivonut niin mahdottoman paljon, että todella tulisin pärjäämään kotona, mutta valitettavasti näin ei ole vielä käynyt. Viimeisimmän kotiutuksen jälkeen se oli jo lähellä. Sain jopa itse nostettua painoa hieman. Taistelin tosissani ja tein kaikkeni, mutta vielä se ei ollut riittämiin. Se kävi psyykkisesti vielä liian raskaaksi viedä tämä painonnostovaihe yksin läpi. Mutta nyt aion olla osastohoidossa siihen asti, että voin astella ovesta ulos varmoin ja luottavaisin mielin. Olen todella ottanut opikseni ja samoja virheitä en aio enää toistaa.

Sophia Bush's photo "Happy New Year everyone. I wi..." on WhoSayOn selvä, että jokaiselle tulee takapakkia, eikä hoito etene kuin leikiten. Kyse on kuitenkin vuosia kestävästä sairaudesta. Kuten eräässä aikaisemmassa postauksessa kerroinkin, vain noin puolet toipuu häiriöstä täysin, joka viides kärsii sairaudesta vuosikaudet ja joka kolmannella oireet jatkuvat lievempiä. Mutta parantuminen on siis mahdollista. Itse uskon vahvasti siihen, että vaikka tavallaan sairaudesta paranisinkin, tulee se vielä pitkään kummittelemaan elämässäni taustalla. Vastoinkäymisten kohdalla on anoreksiaa sairastaneella suuri vaara reagoida rupeamalla oireilemaan jälleen epänormaalilla syömiskäyttäytymisellä. Anorektinen ajattelumaailma on juurtunut joikaiselle sairastuneelle niin syvälle, että täysin niiden poistaminen mielen sopukoista voi olla hyvinkin vaikeaa. Mutta parantuminen on mahdollista ja minä aion parantua. Itse olen sairastunut melko "vanhana" ja sairautta on takana "vain" kolme ja puoli vuotta - tosin tuskalliset sellaiset- mutta ne antavat jo paremmat lähtökohdat parantumiselle. Minulla on vielä täysin muistissa, mitä on olla terve, miten ihanaa elämä silloin oli, ja mitä mahdollisuuksia terve elämä tuo mukanaan. Ne antavat minulle eväitä ja voimaa voittaa tämä kamppailu!

Ja vaikka takana olisi sairausvuosia useitakin, ei parantuminen ole mahdotonta. Joten voimaa ja tsemppiä kaikille sairautta vastaan kamppaileville. Kun on mahdollisuus valita - valitse oikein.

Laura

14 kommenttia:

  1. Huoh, tällaisen bloggaustahdin perusteella et todella ajattele mitään muuta kuin anoreksiaa... Lukijasi kommentti osui oikeaan vaikka yritätkin keksiä selityksiä sille ettei se olis totta. Anoreksiasta ei sua kukaan pelasta. Musta näyttää just siltä, että sä ryvet siellä itsesäälissäs voivottelemassa ja anelet huomiota puolees. HUH HUH, sanon vaan!...ja must on tosi törkeetä miten nostat muitten kommentteja postauksissa esille!!! tosi reiluu lukijoita kohtaan, sori vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti elämäni on tällä hetkellä pitkälti anoreksian sanelemaa. Jos olet blogiani lukenut, tiedät varmaan, että olen tälläkin hetkellä osastohoidossa. Tällöin elämäni koostuu sairauteeni liittyvistä asioista, niiden käsittelemisestä ja pohtimisesta. Itse olen havainnut, että kirjoittaminen auttaa minua selvittelemään ajatuksiani, josta siis tiiviskin bloggaustahti johtuu. En todellakaan ryve itsesäälissä, päin vastoin, olen onnellinen jokaisesta askeleesta, jonka otan terveyttä kohden.

      Ja anteeksi, jos olen loukannut sillä jota kuta, että olen nostanut lukijoiden kommentteja esiin teksteissäni. Mutta ne kommentit ovat auttaneet minua ajattelemaan asioita eri kanteilta ja minusta siinä ei ole mitään pahaa. Ja ovathan kommentit täällä kuitenkin kaikkien nähtävillä. Mutta voin luvata tästä lähtien, etten enää kommentteja teksteissäni mainitse.

      Ja jos blogini kovin sinua ärsyttää, kehotan olla lukematta sitä :)

      Poista
    2. Jokainen ottaa riskin kommentoidessaan toisen blogiin -oli se sitten negatiivinen tai positiivinen kommentti. Ne ovat ihna vapaa riistaa, ja vieläpä sinulle suoraan osoitettuja, joten sinulla on täysi oikeus niitä käyttää.

      On tosi ikävää, että saat näitä ilkeitä kommentteja, mutta niiltä ei valitettavasti varmaan voi välttyä. Minulla bloggaaminen on kasvattanut paksun nahan, niin hämärää kommenttia olen saanut. Sinä kuitenkin olet selvästi herkkä tyttö herkässä vaiheessa, joten on todella sääli, että kettuuntuneet ihmiset kokevat asiakseen arvostella sinua.

      Poista
    3. Kiitos Pinja <3 Näin minäkin ensin ajattelin, että kun kerran ovat kaikki kommentit täällä kuitenkin nähtävissä, ei niistä maitseminen postauksissa mikään paha juttu olisi. Kaikki kun tänne kuitenkin vapaaehtoisesti ovat kommentoineet. Ja ne kommentit ovat herättäneet ajatuksia minussa, joista olen sitten halunnut kirjoittaa.

      Se tässä onkin ikävintä, kun nauttii kirjoittamisesta niin valtavasti, mutta samalla pelkää koko ajan niitä ikäviä kommentteja. Sen verran herkkä olen aina ollut ja huonon itsetunnon omannut, etten pysty olemaan ottamatta niitä itseeni. Ehkä minäkin sen paksun nahan saan vielä kasvatettua :)

      Poista
  2. Kiitos taas kiinnostavasta ja koskettavasta kirjoituksesta! Uskon, että kirjoittaminen voi olla sekä itselle terapeuttista että auttaa toisiakin oivaltamaan uusia puolia aiheesta.

    Vaikea sulattaa negatiiviset kommentit näin ihanaan ja jopa tavallaan pelottavan avoimeen blogiin. Siinä mielessä pelottavan avoimeen, että aina, kun joku on kovin avoin tunteistaan ja elämänsä tapahtumista, se antaa lukijoille samalla lukuisia tilaisuuksia satuttaa sanoilla. Toivottavasti lukijat miettisivät bloggaajien tunteita empaattisemmin eivätkä kovin suorasukaisesti töksäyttelisi mielipiteitään. Olen huomannut, että blogimaailmassa joutuu usein jotenkin karaistumaan, mikäli aikoo pystyä jatkamaan bloggaamistaan hyvillä mielin. Itse en viitsi julkaista kommentteja, jotka kuulostavat turhan masentavilta tai epärakentavilta...rakentava kritiikki on ihan OK ja bloggaajahan saa sen itse päättää, mikä sellaista julkaisukelpoista ja omaan blogiin sopivaa on. Ei siinä ole muilla nokankoputtamista. Bloggaajat ovat aina omien blogiensa isäntiä tai emäntiä. Tsemppiä ja voimia parantumisen tiellä! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon<3 Ihanaa kuulla, että pidät kirjoituksistani:)

      Tämä on niin ristiriitaista, kun nauttii kirjoittamisesta valtavasti ja tästä on oikeasti ollut minulle apua ajatusten setvimisessä. Välillä toki pelottaa, miten avoin tämä blogi onkaan, mutta uskon, että siellä toisella puolen ruutua istuu enemmän sellaisia, jotka oikeasti ovat kiinnostuneita teksteistäni eivätkä vain käy sivuilla, jotta voivat kritisoida minua. Haluan, että tästä olisi apua niin minulle itsellenikin kuin ehkäpä muillekin samallaisten ajatusten kanssa kamppaileville!

      En kuitenkaan haluaisi rajoittaa kommentointia, sillä suurin osa anonyymien kommenteista on aivan ihania :) Harmi vaan, että muutamat yrittävät sitten viedä ilon tästä kirjoittamisesta :( Pahoitan niin herkästi mieleni ja moni on varmaan sen huomannutkin ja käyttävät sitten hyväkseen tätä heikkoa kohtaani. Mutta ehkäpä tästä karaistun pikkuhiljaa! :)

      Kiitos tsempeistä <3

      Poista
  3. Kiitos Laura ihanassta blogistasi! Olen tajunnut aivan uusia näkökulmia sairaudestani ja tekstisi ovat todella auttaneet minua oman paranemisprosessini työstämisessä:) KIITOS!

    Mitä jos et enää välittäisi kyseisestä anonyymistä? Todennäköisesti (=varmasti) hän on vain kateeliinen sinulle. Ikävät kommentit toki satuttavat, mutta sitä hän juuri haluaa, pahaa mieltä sinulle :( hänellä on selvästi valtavan paha olo itsensä kanssa ja haluaa siksi satuttaa muita :( älä anna hänelle enää huomiota, sillä sitä hän selvästi sinulta kerjää.

    Tsemppiä Laura! Toivottavasti myös kyseinen anonyymi saa asiansa järjestykseen ettei tule tarvetta purkaa pahaa oloaan toisiin! Tsempit myös hänelle:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi :) Ihanaa kuulla, että kirjoitukseni ovat auttaneet myös sinua tsemppaamaan omalla tahollasi!

      Yritän olla välittämästä tuollaisista kommenteista, mutta ihmetyttää vaan, miksi toinen haluaa tieten tahtoen loukata :( Mutta tästä lähtien lupaan olla välittämättä tuon kaltaisista kommenteista, vaikka kuinka pahalta tuntuisikin! Kuten sanoit, taustalla on varmasti omia ongelmia ja pahaa oloa, joita purkaa sitten toisiin ihmisiin!

      Mutta tsemppiä valtavasti itsellesi taistelussa sairautta vastaan! :)

      Poista
  4. Tsemppiä LAURA! ollaan tavattu joskus yhellä osastolla =) mulla menee ihan hyvin ja asun siviilissä, muista: OIKEAT VALINNAT ja pääset kohti sitä ihanaa kurjaa elämää 8DDDDDD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Nyt jäi kovasti pohdituttamaan, kuka siellä ruudun toisella puolella onkaan ;) Mutta hienoa, että sinulla menee hyvin! Täältä tullaa kovaa vauhtia perässä :)

      Poista
  5. Minä kommentoin valitettavasti myös anonyyminä, sillä minulla ei ole tiliä, jolla kommentoida.

    Olen todella otettu tästä blogista, jota nyt luin ensimmäisen kerran ja ennen kaikkea siitä, että bloggaat omana itsenäsi, omien kuviesi kanssa. Se on todella, todella rohkeaa!

    Minulla itsellä on sellainen pieni anoreksiakokemus (muutaman vuoden painoni seilaisi 39-42 kg tienoilla, pituus 161 cm), joten en ole mikään asiantuntija, mutta kirjoituksesi koskettivat minua muutoin.

    Tuon kropan muuttumisen pelon tunnistan, en ole koskaan hyväksynyt normaalipainoista itseäni. En koskaan, vaikka olen hyvin onnistunut painon pitämään.

    Vielä yksi sekava ajatus:-) tuo mitä sanoit pienistä askelista ja tottumukista, mielestäni siinä on se viisasten kivi.

    Sillä eikö anoreksia myös ala samalla tavalla: pienillä tottumuksilla, yhden aterian pois jättämisellä, muutaman hetken pidemmällä lenkillä, yhdellä hampurilaisaterialla kieltäytymisellä...eihän sitä siihen toiseen suuntaankaan usein sännätä kerta rysäyksellä, joten kuinkapa sieltä pois?

    Ystävällisin terveisin

    Kata

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja kiitos kommentistasi!

      Hieman itseänikin aluksi kauhistutti, kuinka henkilökohtaisesti ja avoimesti olen blogiani kirjoittanut, mutta uskon avoimuuden tavallaan olevan hyväksikin. Silloin olen herkempi luonnollisesti arvostelulle, mutta vastakohtana on kaikki ihanat lukijat, jotka ehkäpä saavat vertaistukeakin blogistani :)

      Google-tilin luominen on todella helppoa, mutta toki voit anonyyminäkin kommentoida :) En halua laittaa estoa anonyymien kommenteille, sillä teitä ihania kommentoijia on niin paljon :)

      Mitä painoosi ja pituuteesi tulee sekä oman kehon hyväksymiseen tulee, oletkin varmasti kärsinyt jonkinlaisesta syömishäiriöstä ja ehkäpä kärsit vieläkin? Jos pystyt niin vahvasti teksteihin samaistumaan! Mutta pääasia on, että tiedostat asian, joten voit olla varuillasi, ettei pääse lipasahtamaan taas sairauden puolelle!

      Tuo mitä viimeiseksi kommentoit on aivan totta! Anoreksia kehitttyy vähitellen, askel askeleelta, joten siitä pois pääseminenkään ei voi aivan hetkessä tapahtua! Pikku hiljaa, mutta pääasia, että ollaan jo vahvasti terveyden tiellä! Kiitos oivaltavasta pohdinnastasi ja tsemppiä sinullekin! Muista, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet:)

      Laura

      Poista
  6. Ihmettelen monien kommentit siitä, että Laura ei saisi käyttää omissa teksteissä toisten kommenteja. Miksi ei? Jokainen, joka täällä komentoi, tietää, että hänen tekstinsä tulee julki ja se on niin kuin esim. artikkeli lehdessä. Meitä jo koulussa opetetaan omissa artikeleissaamme ja aineissamme viittaamaan toisten teksteihin ja mielipiteisiin. Tärkeä on vain selkeästi ilmoittaa, kenelle kukin teksti kuuluu. Jos lainaat toisen sanoja, pitää vaan ilmoittaa omassa tekstissä kenen ne ovat. Siinä ei ole mitään toista loukkaava, jos Laura on nostanut ananyymin kommenteja ja kommentoinut niitä. Jos Laura on sitä mieltä, että jonkun kommentti vaatii hänen mielestä oikaisua tai hän haluaa kertoa omaa mielipidettä asiasta, niin on aivan oikein viitata omassa tekstissään siihen kommentiin ja selviyden vuoksi, jopa on ihan hyväksyttävää ja normaalia, siteerata kyseistä kommenttia.

    Kyllä, Laura, sinulla on oikeius nostaa toisten kommentit omiin teksteihin. Ensinnäkin kaikki kommentit ovat vapaaehtoisia. Kukaan ei ole pakottanut sitä ilkeää anonyymiä kommentoimaan. Itse hän päätti kirjoittaa. Olet myös viittanut kirjoittajaan, joten mitään paha ei siinä ole. Toiseksi blogi on sinun ja sinä päätät, mitä tänne kirjoitat.
    Olen myös samaa mieltä monen muun kanssa siitä, että sillä anonyymillä itsellään kaikki ei ole elämässään hyvin. Minusta tuntuu, että hän itse hakee huomiota omilla ilkeillä kommentteillaan.
    Tsemppia Laura! :) ♥:lla Elena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elena :) Niin minäkin ajattelin, että niitä saisi käyttää, kun ovat kerran kuitenkin täällä kaikkien nähtävissä! Ja jokainen päättää, mitä kommentoi. Ja ketään en tosiaan pakota lukemaan tekstejäni, jos ne kovin käyvät ärsyttämään :)

      Minusta se on vaan hyvä, että toisten kommentit herättävät minussa ajatuksia ja saavat jopa ajattelemaan asioita aivan uusilta kanteilta! :) Ja lupaan yrittää olla välittämättä negatiivisistä kommenteista jatkossa, vaikka vaikealta se tuntuukin!

      Poista

Otan ilolla vastaan teiltä kommentteja: niiden avulla voimme vaihtaa ajatuksia sekä antaa vertaistukea toisillemme :)