Kotilomalle!

Heräilin jo aikaisin valmistautumaan kotilomalle lähtöön. En malta odottaa hetkeä, jolloin isäni tulee minut täältä hakemaan! Poikaystävä kun aamu-unisena ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi hakijaksi, niin sen vuoksi isä tulee :D Vielä aamupalan syönti ja sitten matka kohti kotia voi alkaa :) Toivon niin kovasti näiden kahden päivän antavan minulle voimia jaksaa olla täällä osastolla ja taistella painoani ylös. Viime päivät ovat olleet henkisesti todella raskaita, jolloin heti ensimmäisenä tulee ajatus siitä, kuinka osastolta on pakko päästä pois. Toivon, että viikonlopun jälkeen motivaatio nostaa painoa kasvaa entisestään, sillä mahdollisimman pian minun on täältä päästävä pois. Jokainen päivä täällä on hukkaan heitetty päivä normaalista elämästä.

                                               

Lähden lomalle hyvin luottavaisin ja iloisin mielin. Mielialani on parantunut osastollaoloaikana paljon, joten en pelkää sitä ahdistuksen tunnetta, joka minulla kotoota lähtiessäni oli. Haluan myös luottaa siihen, että ruokailuni sujuvat hyvin. En joudu selviytymään yhdestäkään ruokailusta yksin, vaan minulla on koko ajan joku tukenani. Paljon suunnitelmiakin varsinkin tälle päivälle jo on. Aluksi mennään yhdessä poikaystäväni ja vanhempieni kanssa veljeni kihlatun synttärikahveille ja illalla suuntaamme sinne juhlimaan vielä uudemman kerran, nyt ihan kaverisynttäreiden muodossa:) Välissä käyn katsomassa poikaystäväni puulaaki futispelejä. Paljon on siis kivaa tiedossa, mutta myös haastetta syömisten suhteen. Kahvitteluhetket ja illanvietot ovat aina haasteellisia ja tietävät kovaa kamppailu sairaan ja terveen puolen kesken. Kun tarjolla on paljon kaikkea hyvää, menee usein aika keskittyessä siihen, että tekisi mieli koko ajan jotain, mutta uskaltaako ottaa, ja jos uskaltaa, niin minkä verran. Nämä ainaiset samat kysymykset ja haasteet, jotka ovat varmasti tuttuja jokaiselle anorektikolle. Haluaisin niin kovasti vapautua tuollaisista ajatuksista ja yksinkertaisesti vaan nauttia ja pitää hauskaa!

Tavoitteena kuitenkin on, että sairaudelle en anna lainkaan periksi. Pyrin noudattamaan melko orjallisesti ateriasuunnitelmaani, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. En aio lähteä kotiin sillä asenteella, että nyt olisi hyvä mahdollisuus olla syömättä tai lipsua ateriasuunnitelmasta. Vaikka tuskin aivan samoja ruokia tulen syömään kuin osastolla, kun ottaa jo pelkän illanvieton huomioon, mutta pyrin huolehtimaan siitä, että energiamäärät pysyisivät samassa. Sille pelolle, että ylitän ateriasuunnitelmani energiamäärän tai syön liikaa, en saa antaa valtaa. Jos annan edes mahdollisuuden sille ajatukselle, tiedän antautuneeni sairauden mahdin alle. Tiedän myös kokemuksesta, että en saa kertaakaan päästää nälkää kasvamaan liian isoksi. Parempi, jos en joudu juuri lainkaan tuntemaan nälkää, sillä mitä nälkäisempi olen, sitä ahdistuneempi olen. Ja mitä ahdistuneempi olen, sitä vaikeampaa syöminen on. Olenkin huomannut, että olen monesti ahdistuneempi nälissäni, kuin syötyäni hyvin. Nälkäisenä sairauden ääni vahvistuu niin voimakkaaksi, että en voi sitä olla kuuntelematta. Kylläisenä, minulle tulee ehkä ahdistunut olo, morkkis ja syyllisyyden tunne, mutta kestän sen kylläisenä paremmin. Ristiriitaista vai mitä? Siis siihen nähden, että syömättömyys tuottaa myös mielihyvää sairaalle puolelleni.

Viikonlopun pitäisi siis tuoda mukanaan paljon kivoja hetkiä rakkaitteni seurassa. En halua sairauteni pilaavan hyvää mieltäni. Pitää siis sulkea korvat sairauden ääneltä ja kulkea rohkeasti terveen ääneen ohjeiden mukaan. Muiden kivojen juttujen lisäksi en millään malta odottaa, että pääsen halimaan Juliusta ja rapsuttelemaan sitä ihan kyllästymiseen asti. On ollut niin ikävä sitäkin, että joka kerta kun näen pikkukoiran ulkona, meinaa ihan tulla tippa linssiin:( Mutta nyt näen senkin pikkuotuksen ja olen siitä valtavan onnellinen :)

Hauskaa viikonloppua kaikille toivottaen
Laura