Aiemmissa postauksissa olen pohtinut sairastumiseni syitä. Näihin kysymyksiin olenkin löytänyt vastauksia, vaikka yhtä yksiselitteistä syytä ei luonnollisestikaan ole. Vaikka syy sairastumiselle olisikin kuinka selkeä (mitä se ei todellisuudessa kuitenkaan ole..), on edessä silti kysymys siitä, miksi en parannu? Miksi yhä sairastan vuosi vuoden jälkeen? Miksi sairaus on niin tiukassa? Olen saanut hoitoa fyysiselle tilalleni. Mieltäni on yritetty paikata lukuisten keskustelutuokioiden myötä. Työtä ovat tehneet itseni lisäksi niin hoitajat, lääkärit, fysioterapeutit, ravitsemusterapeutit kuin toimintaterapeutitkin. Olen ollut sairaalahoidossa, tehnyt töitä pääni sisällä aivan valtavasti, psyykannut ja motivoinut itseäni, unelmoinut terveemmästä huomisesta. Mutta silti - silti olen yhä sairas. Voisin katkeroitua, olla vihainen, raivota maailmalle ja syyttää korkeampia voimia sairastumisestani. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Ei mitään.Sairastumisen aiheuttama turhautuminen nostaa välillä pintaan katkeria ja raivokkaita tunteita. Miksi minä? Mitä pahaa olen tehnyt? Miksi minun pitää kärsiä? Sen sijaan, että pohdin syntyjä syviä sairastumiseni syistä ja taustoista, tulisi minun käyttää enemmän energiaa siihen, että miten parannun? Miten saan sen muutoksen aikaan? Nyt aion siis tosissani käydä sen muutoksen kimppuun, jonka aion elämässäni saada aikaan!
Muutos pelottaa se on selvä. Mutta mikä siinä niin pelottaa? Mitä uhkaavaa minulle tapahtuu muuttumisen myötä?
1) Muuttuva kehonkuva: Miten voin koskaan oppia hyväksymään "isomman" minäni, kun jo alipainoisenakin tunnen oloni ajoittain isoksi. Painon lisääntyminen tuntuu uhkaavalta ja uuden kropan hyväksyminen tuntuu mahdottomuudelta. Niin sairasta kuin se onkin, sairaalloisen alipainoinen luukasaa muistuttava kroppa on tuonut turvallisuuden ja keveyden tunnetta, josta luopuminen tuntuu ajatuksena kamalalta.
2) Muiden kuvitelmat paranemisestani: Pelkään valtavasti sitä, että muut kuvittelevat minun olevan terve, mikäli painoni on normaali. Moni yhdistää anoreksian ja syömishäiriöt yleensä pelkkään laihuuteen. Vaikka olisinkin normaalipainoinen, olisin silti anorektikko anorektikon ajatuksilla. Pelkään muiden kuvittelevan tällöin minun olevan jo täysin hyvässä kunnossa myös psyykkisesti
3) Kontrollin menettämisen pelko: Kontrollointi on suuri osa sairauttani. Syömisen kontriollointi on tuonut minulle aikanaan tietyt rutiinit, jotka ovat luoneet minulle turvallisuuden tunnetta. Kontrolloinnista luopuminen tuntuu siksi pelottavalta, uhkaavalta ja ahdistavalta. Pelkään kontrollin menettämistä syömisessä - mitä jos ryhdynkin ahmimaan? Syön ja syön, enkä pysty lopettamaan? Jos en kontrolloi enää syömisiäni, menetänkön kontrollin kaikessa muussakin elämässäni? Pystynkö enää hoitamaan työtäni kunnolla, pitämään kotiani tip top -kunnossa, hoitamaan arjen normaaleita asioita?
4) Vaikeiden tunteiden kohtaaminen: Jotta voin parantua, tulee minun käydä läpi tunteiden helvetti, mikä pelottaa minua suunnattomasti. Ilman näiden tunteiden kohtaamista ja hyväksyntää, ei muutosta voi saada aikaan.
5) Hoivan kaipuu: Onko mahdollista, että pidän sairaudestani niin tiukasti kiinni siksi, että kaipaan suunnattomasti ihmisten hoivaa ja huolenpitoa, jota terveenä en saisi. Tämä ajatus ihan hävettää, mutta olisiko se mahdollista? Osastohoito tuo turvaa syömiseen ja muuhunkin olemiseen, saan huomiota ja koen olevani tärkeä.6) Aikuisen elämän haasteiden kohtaaminen: Tähän en toisaalta usko, sillä en koe itsenäistymisessäni olleen aikanaan mitään ongelmaa. Muutin vanhempieni luota rohkein ja iloisin mielin, kohti tuntematonta, mutta omaa ja itsenäistä elämää. Lääkärit usein etsivät syitä itsenäistymisen pieleen menemisestä, mutta tähän en halua uskoa.
Lääkäri ja omahoitajani ovat sanoneet minulle: josko olisi Laura aika luovuttaa, luopua sairaudesta ja katsoa, mitä terve elämä toisi tullessaan? Uskalla tarttua haasteeseen ja katsoa, mitä luovuttaminen saisi aikaan! Ja nyt ei suinkaan ole kysymys luovuttamisesta, sairaudelle antautumisesta, vaan luopumisesta siitä sairaasta elämästä ja ajattelumallista, jota olen jo vuosia kantanut mukanani.
Nyt vaan joukolla etsimään sitä muutosvoimaa!
Laura
Ei kaiken tarvitse olla aina tip top. Kannattaa kokeilla rennompaa asennetta. Rennompi asenne elämään tai joihinkin pienempiin juttuihin ei tarkoita samaa kuin kontrollin menettäminen.
VastaaPoistaRaskausaikana imuroiminen ja tiskaaminen oli tosi hankalia ja nyt vielä kun on pieni lapsi niin ei vain pysty tai jaksa pitää kotia niin siistinä kuin haluaisi. En pääse suihkuun tai laittamaan itseäni "ihmisen näköiseksi" niin usein kuin haluaisin... Ja tästä on ehkä oppinut sen, että ei aina tarvitse olla täydellinen. Ei oma eikä muiden maailma siihen kaadu jos tiskit on tiskaamatta, sänky petaamatta tai jos lähtee kauppaan just heränneen näköisenä.
Ja kun miettii terveitä ihmisiä niin ei ne ahmi ruokaa sillä tavalla kuin pelkäät itse tekeväsi. Sun tavoite on parantua ja tulla terveeksi eli et säkään sitten näin järkeilemällä ahmi hallitsemattomasti :)
Ja se "isompi" sinä on kaunis, nuori nainen, kenellä on vielä elämä edessä <3
Iina
Kiitos Iina :) Yritänkin koko ajan oppia armollisempaa suhtautumistapaa itseäni kohtaa: kaikessa ei tarvitse olla täydellinen. Viime aikoina on vaan kokenut niin suurta huonommuuden tunnetta, kun on kokenut ettei ole lähelläkään täydellistä, hyvää, ei edes tyydyttävää.. :( Mutta ehkä se on vaan sitä, kun ajattelee, että muut raatavat töissä, hoitaa lapsiaan ja minä en edes koirastani jaksa yksin huolehtia. Muilla on lupa olla väsynyt ja "vähemmän täydellinen".
VastaaPoistaMutta onneksi muistan vielä ne tunteet terveeltä ajalta, kun jaksoin. Se valaa luottamusta siihen, että kyllä minäkin vielä tulen jaksamaan. Ja silloin ehkä hyväksyy paremmin sen luonnollisemmankin väsymyksen ja antaa itselleen luvan olla väsynyt.
Ja tosiaan, enhän minä terveenäkään ahminut. Puputin herkkuja hyvillä mielin, vaikka joka päivä (tai siis todellakin joka päivä!), mutta olin kyllä silti tasapainoisempi ja onnellisempi kuin nyt :) Joten siihen luottaen, että kyllä keho on viisas ja pitää itsensä tasapainossa :) Ja kiitos Iina erityisesti noista viimeisistä sanoista <3
Laura
Muut raataa töissä, hoitaa lapsia ja sun tehtäväs on nyt syödä ja tsempata itseäs niin, että tulevaisuudessa säkin voit tehdä noita <3 Tossa on varmasti ihan tarpeeksi hommaa sulle <3
PoistaIina (en osannut vieläkään laittaa mun tolla kuvalla tätä :D)
Kiitos Iina <3 Tämä tosiaan tuntuu työltä tämäkin, ja vielä raskaalta sellaiselta, mutta on vaan vaikea hyväksyä se ajatuksena. Varsinkin, kun tietää monen muun ihmisen asenteen tätä sairautta kohtaan (kuten alempi anonyymin kommentti sen paljastaa..) :( Mutta onneksi suurin osa kuitenkin ymmärtää, haluan uskoa niin :)
PoistaSe on vaikea hyväksyä ajatuksena, mutta se on tosiasia :) Ja kun ajattelee, mitä terveenä olo voi antaa... niin kaikki raskas työ mitä teet nyt, on varmasti sen arvoista!
PoistaTollaset Arvon Anonyymin kommentit voi jättää omaan arvoonsa. Toi ei selvästikään tiedä mistä puhuu eikä ymmärrä, että tollaset kirjoittelut loukkaa. On myös tosi sankarillista tulla jakelemaan mahtavia viisauksiaan nimettömänä... Ihan sama kuin että mä menisin kirjoittelemaan jollekkin halvaantuneen blogiin, että "et sä hei oikeesti oo sairas! Kato lähdet vaan käveleen!" Arvon Anonyymi varmaan uskoo myös hallituksen sujauttavan rokotteiden mukana mikrosiruja ihmisiin, joita sitten voidaan ohjailla. Ja että UNESCO on salainen kansainvälinen rikollisliiga.
Mä luulen, että suurin osa ihmisistä on nykyyän joko kokenut itse tai läheisen kautta, mitä syömishäiriö oikeasti on. Mä en tiedä itse ketään (ton anonyymin lisäksi) ketä ajattelisi noin.
Kiitos Iina :) Mäkin hartaasti toivon, että tuon kyseisen anonyymin kaltaiset ihmiset kuuluisivat pienen pieneen osaan väestöstä! Sillä jos suuri osa ihmisistä ajattelisi noin mustavalkoisesti ja kapeutunein katsein, olisivat asiat todella huonosti!
PoistaEiks sun olis jo aika ajatella jotain ihan muuta.. Musta on surullista nähdä että joku oikeesti jaksaa edes ajatella syömisiään ja kontrollointia ja muitten ihmisten mielipiteitä noin tiiviisti. Muut elää sillä aikaa ja sinä mietit mitä voi syödä ja lihotko, ihan kun lihomisella nyt olis mitään merkitystä elämässä tai sun ihmis arvossas, ja sitä paitsi; ei ketään muuta kiinnosta sun painos tippaakaan! Huoh, taas yks näitä blogeja missä ollaan niin parantumassa ja sit postataan sairaita kuvia muitten nähtäväks että muut varmaan uskoo että tässä ollaan tosi sairaita. En haluu olla ilkee, mut kyllästyttää tää blogimaailman täyttyminen kaikenlaisten s.häröilijöitten jutuista kun on elämässä ihan oikeitakin ongelmia. En sano ettei toi nyt olis oikee ongelma, mut ulkopuolisen korvin kuulostaa teennäiseltä oman navan ympärillä pyörimiseltä "minäminäminältä"... Kovia aikoja varmaan on takana, kaippa niin, kun ei syö ja ei jaksa, mutta eipä siinä mitään hehkutettavaa tai sankarillista kyllä ole. Kaikilla on ongelmia eikä niitä kyllä mikään syömättömyys poista, hyvä nainen!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, vaikka en voikaan olla lainkaan samaa mieltä kanssasi asiasta. Anoreksia on sairaus siinä missä muutkin sairaudet. Kuten vaikka alkoholismi on sairaus, vaikka moni on siitäkin eri mieltä. Itse en sairauttani ole valinnut, niin kuin kukaan muukaan mihin tahansa sairauteen sairastunut ei ole. Viime vuoteni ovat olleet helvetillisiä, joten vaihtaisin ne mieluusti pois, enkä näe tässä sairaudessa mitään "sankarillista".
VastaaPoistaHaluan blogissani todellakin välttää kaikkea, mikä jotenkin "ihannoisi" anoreksiaa, anteeksi jos sellainen kuva sinulle tästä on tullut. Tämä on vain minulle yksi uusi keino yrittää parantua, enkä koe sen olevan pois keneltäkään muulta.
Ja tuosta oman navan ympärillä pyörimisestä ja painon merkityksestä; jos tuntisit sairautta lainkaan, et sanoisi noin. Kun keho on syystä tai toisesta pahasti aliravittu, ei ihmisen aivot toimi normaalisti. Tällöin aivan muusta syystä kuin laihduttamisesta lähtenyt sairaus kulminoituu painon ajatteluun ja painon ympärillä pyörimiseen. Siitä huolimatta sairaudessa on kyse aivan jostain muusta.
Laura
Joo siis en tosiaan haluu ilkeillä tai mitään, kun sul on varmaan raskasta jo olla osastolla(itte olin joskus masennuksen takia), mut en vaan voi käsittää tota sairautena ollenkaan. Päätöshän se on jättää syömättä, niinku juoda alkoholiakin, mut alkoholi vaikuttaa niin että tietyssä vaiheessa tulee vieroitusoireet jos lopettaa. En missään nimessä vertais anoreksiaa tai muita syömishäiriöitä tällasiin oikeisiin sairauksiin, ennemminkin tyttöjen pelleilyä kun ei oo muuta tekemistä kun tuijottaa peiliin. Vihaks pistää nähä teitä itteään kituuttavia luurankoja ja miettii miten saatte kaikki muutki kärsiin siinä samalla, esim. poikaystäväs ja äitis ym ym. Mieti miten iso osa niiteen elämästä tuhlaantuu ku ne miettii kuoletko kohta ja voi voi, miten tytön sais nyt syömään! Sama se on näitten masennusten ja muitten kanssa, itsekkäitä sairauksia nää on, ei voi muuta sanoo. Ja jos säki oot hoitoi saanu jo noin pitkään ni luulis et alat jo tajuta et ei ne lääkärit sua paranna millään niskahieronnoilla ja ravitsemusohjeilla, vaan sä ite vaan päätät "parantua" (viisastua). Sori vaan mut must kuulosti vitsiltä ku kirjotit että teitä opetetaan käymään kahvilassa ja tekeen ruokaa, aikuisia ihmisiä! xD Jossain mättää ja pahasti jos tarttee hoitajan tollasii asioita opettaan... Eläkää ja antakaa muittenki elää, tosta kärsii vaan kaikki, etkä pelkästään sinä.
VastaaPoistaRakas nillittävä anonyymi,
VastaaPoistaihmettelen todella miten voit olla noin lapsellinen ja näsäviisas. Tulet ilman omakohtaista kokemusta anoreksiasta latomaan tänne väitteitä kuin ne olisivat itsestäänselvyyksiä. Halveksun sua todella syvästi tällä hetkellä.
Otapa se oma pääsi nyt pois sieltä perseestä ja vilkaise peiliin: mitä näet siellä? Ilkeän, sydämettömän ja ennen kaikkea tietämättömän ihmisen. Luulet itsestäsi vähän liikoja.
Anoreksia on sairaus, ihan niin kuin syöpäkin. Noi sun täyttä paskaa olevat kommenttisi ovat täysin asiattomia. Jos et pidä Lauran blogista tai mielipiteesi on todella noin kapeakatseinen ja ahdasmielinen, pysy poissa täältä. Sun ei tarvitse pahoittaa Lauran mieltä, vaan voit pitää mölyt sisälläsi.
"Sori vaan mut must kuulosti vitsiltä ku kirjotit että teitä opetetaan käymään kahvilassa ja tekeen ruokaa, aikuisia ihmisiä! xD Jossain mättää ja pahasti jos tarttee hoitajan tollasii asioita opettaan... Eläkää ja antakaa muittenki elää, tosta kärsii vaan kaikki, etkä pelkästään sinä."
Mä en keksi sulle muuta sanaa kuin törkeä. Häpee ees pikkusen, jos siihen ylipäätänsä kykenet.
Rakkain terveisin,
17-vuotias syöpänuori, joka taistelee omaa sairauttaan vastaan ihan niin kuin Laurakin.
Ja mulla sentään on pokkaa laittaa tänne nimelläni, enkä tule väittämään sua vastaan anonyyminä. Se on nimittäin säälittävintä, mitä tiedän.
Lauralle vielä: toivottavasti et välitä noista negatiivisista kommenteista! Jokainen, jolla on edes vähän älliä päässä, tajuaa että anoreksia on SAIRAUS, ei mitään nuorten tyttöjen leikkimistä. Toivotan sulle ihan hurjasti tsemppiä ja jaksamista, kyllä me kummatki nää meidän taudit voitetaan! Askel askeleelta, päivä päivältä. Lämmin halaus täältä sinne!
Kiitos Elina valtavasti kommentistasi, pelastit sillä päiväni! <3 Itse mietin jo, että viitsisinkö enää vastata tuon kyseisen anonyymin kommenttiin, mutta onneksi sain hieman tukijoukkoja :)
PoistaSairaus on aina sairaus, oli se psyykkinen tai fyysinen. Mielestäni kenenkään sairauksia ei ulkopuolinen saisi tulla arvottamaan ja väheksymään - varsinkaan kun ei asiasta selvästikään mitään tiedä.
Eniten ehkä harmittaa tuo ananyymin kommentoijan suhtauminen blogiini anoreksiaa hehkuttavana ja ihannoivana, sitä se kun juuri EI ole. Lähdin kirjoittamaan blogia oikeasti positiivisessa paranemishengessä, josta muut sairastavat voisivat saada päiväänsä tsemppipuuskan itseni lisäksi!
Ja sekin kertoo anoreksian helvetillisyydestä, etten sitä toivoisi edes pahimmalle vihamiehellenikään. Anonyymin olisi ehkä hyvä lukea postaus "Teini-ikäisten hömpötystäkö?", jossa juuri yritän selventää, että kyse ei todellakaan ole laihuudesta ja laihuuden ihannoinnista, vaan aivan jostain muusta!
Sinulle taas toivon aivan valtavasti voimia jaksaa taistella vakavaa sairauttasi vastaan! Ja kyllä - me molemmat voitamme vielä nämä sairautemme!
Tulen varmasti vierailemaan jatkossa blogisi puolella! Tsemppihalaus myös täältä sinne <3
Laura
Elina: Kiitos viestistäsi Laurankin puolesta. Olin juuri tulossa postaamaan jotain samansuuntaista mutta veit sanat kieleni päältä. Olen häkeltynyt anonyymin kommenteista ja besserwisser-asenteesta, jolla hän kehtaa tulla toisen blogiin uhoamaan ja pätemään tietäytymyksellään.
VastaaPoistaArvon Anonyymi, kun sinulla ei ilmiselvästi ole vahvempaa tietoa tästä sairaudesta eikä minkäänlaista kosketuspintaa asiaan, en voi kuin pyytää sinua pitämään mölyt mahassasi ja tutustumaan aiheeseen vähän paremmin ennen kuin suollat naurettavia mielipiteitäsi täällä blogimaailmassa. Tartu aluksi vaikka lääkärikirjaan, josta tulet löytämään "syömishäiriöt" sairauslistalta aakkoston kohdasta "s". Kyllä, se on siis sairaus, anoreksia on sairaus siinä missä sinun masennuksesi, alkoholismi tai syöpä.
Masennusdiagnoosin saaneena(?) sinun luulisi olevan tietoinen siitä, että psyyke on osa ihmistä ja osa kokonaisvaltaista terveyttä--jos psyyke sairastuu, ihminen on sairas aivan samalla tavoin kuin fyysisesti sairas ihminen. Ihminen on kokonaisuus, ja kun yksi osa sairastuu, koko ihminen kärsii. Anoreksia on mielen sairaus (toistan: aivan kuten sinun masennuksesikin), joka edetessään heikentää kehon myös fyysisellä tasolla. Anoreksia ulottaa raajansa niin mieleen kuin kehoon ja tekee ihmisestä toimintakyvyttömän. Aliravittu ihminen ei ole kykeneväinen ajattelemaan normaalisti, saatikka toimimaan täydellä tehokkuudella. Kehon ja mielen voimattomuus lietsovat toinen toisiaan, ja ajavat sairastunutta yhä syvemmälle ahdistuksen, väsymyksen ja sairauden noidankehään. Kyllä; tie sieltä ylöspäin alkaa syömisestä ja kropan palauttamisesta normaalipainoon, mutta aliravittu mieli ei kykene sellaista päätöstä teemään. Mieli on kaventunut omaan itseen, väsymykseen ja itseinhoon, ja kierre syvenee kuin vieteri. Mitä tiukemmalle sen puristaa, sen vaikeampaa sitä on enää avata.
Anorektikko tarvitsee kaiken mahdollisen avun jotta voisi uskaltaa kohdata elämän uudelleen ja antaa itselleen luvan jatkaa tavallista elämää. Kyllä, se on päätös, mutta sairaassa mielessä on olemassa muitakin vaihtoehtoja, jotka eivät tahdo antaa tilaa oikealle valinnalle. Eikö tämä jo ole merkki vakavanlaatuisesta sairaudesta? Eikö se, että aliravittu ihminen ei aina edes halua saada lisää painoa(terveyttä) ja elinvoimaa, kerro että kyseessä on sairaus? Normaali ihminen jonka paino putoaa alle normaalirajan, haluaa pikimmiten korjata tilanteen. Anorektikko ei. Hänen toinen mieli haluaa edetä yhä syvemmälle sairauteen vaikka tietää mikä siellä odottaa. Jos tämä ei ole sairautta niin mitä sitten!?
Jos sinulla on itselläsi niin kauhean paha olla masennuksesi kanssa, toivon että haet pikaisesti apua. Psykiatrit, psykoterapeutit ja muut mielenterveysalan ammattilaiset ovat olemassa juuri sinua(kin) varten ja meitä kaikkia, jotka olemme SARIRASTUNEET mieleltämme ja tarvitsemme apua päästäksemme jaloillemme.
Anoreksia on sairaus, sen sanon 6-vuoden sairaushistorian ja käynnissä olevan paranemisprosessin kokemuksella, sekä ravitsemuksen ja syömisen psyykkiseen puoleen perehtyneenä ravitsemusalan opiskelijana. Anoreksia on kuolemanvakava sairaus, joka vie hautaan enemmän ihmisiä kuin yksikään toinen mielenterveysongelma. Aika uhkarohkeaa väittää, että kyseessä olisi pikkutyttöjen viaton pelleily peilikuvan kanssa ;)
Kiitos Maama valtavasti vastauksestasi, jonka eteen näit vaivaa ja johon panostit! <3 Tuohon ei paljoa ole lisättävää! Toivottavasti tämä kyseinen anonyymi lukee sinun ja Elinan kommentit ja saa niistä jotain mietittävää. Ja jos ei saa, on asiat hänellä hyvin huonosti!
PoistaYhdyn edellisiin puoltaviin kommentteihin Maamalta ja Elinalta. Kenenkään anonyymin on turha tulla päivittelemään toisten blogeihin anoreksian "kyseenalaisesta" asemasta sairautena, jos ei itse osaa yhdistää siihen lähinnä kuin typerien nuorten typerän päätöksen vain, hupsis, lakata syömästä. Nyt ollaan hakoteillä - ja pahasti!! Fakta yksi: anoreksia EI ole omasta päätöksestä kiinni. Se heijastaa sellaista pahoinvointia, jota syvästi ahdistunut tai elämässään tiukoilla olevan ihmisen mieli kohdistaa niihin asioihin, joita se vielä pystyy hallitsemaan, vaikka muu maailma ahdistaisi tai painaisi päälle. Anoreksiaan ei siis ole olemassa yksinkertaista ON/OFF-kytkintä, tiedoksi vaan anonyymille. Fakta kaksi: anorektikot ovat usein hyvinkin tietoisia pahasta olosta, jota heidän lähipiirinsä joutuu kokemaan, ovat siitä pahoillaan eivätkä todellakaan halua sitä tuottaa. Että ihan "eläkää ja antakaa toisten elää"?!? Nyt keittää..! Lapsekasta syyllistämistä! Anorektikot eivät ole mitään titaniceja, jotka vetäisivät kaikki läheisensä mukanaan. On totta, että lähipiiri on kovilla, mutta yhtä paha tilanne on varmasti muidenkin vakavien sairausten kanssa. Fakta kolme: valitettavasti (vaikka näkyykin enimmäkseen kehossa) anoreksia on suurimmaksi osaksi mielen sairaus, ja mieli on aina ollut ihmiselle arvoitus. Siitä ei voi sanoa edes terveenä selkeästi miten se toimii, joten sairauden runtelemana sen ohjaus suuntaan, jota ns. terveet ihmiset pitävät itsestään selvänä, ei ole selviö. On kyllä totta, että lopullinen parantuminen lähtee ihmisestä itsestä. On se vaan kyllä s**tana kumma, jos voi ulkopuoliset vaan kuvitella, että mielen kipuillessa voi vain yhtenä aamuna herätä ja päättää, että "hei, tämä on huono juttu. Käyttäydyn hyvin typerästi. Taidanpa parantua tänään." Masentuneisuudesta kärsineen ihmisen pitäisi se ymmärtää. Minusta on kerta kaikkiaan naurettavaa, että ihminen, joka kutsuu masennusta sairaudeksi, ei suo sitä nimikettä anoreksialle. Eli toisin sanoen: taas yksi ihminen nettiblogien maailmassa, joka ei tiedä asioista mitään muuta kuin stereotypiat ja tulee besserwissermäisesti latelemaan mielipiteitään sillä varjolla, että joo, on itsekin tullut oltua hoidossa! Ymmärrän kyllä tietyt pointit kommenteissa, mutta tuomitsevaa asennetta on turha ottaa niin kauan, ennen kuin joku lähipiirissä on kokenut vastaavaa! Itse läheltä anoreksiaa sekä masennusta parin läheiseni kohdalla seuranneena otti kyllä vakavasti pannuun tuollainen know-it-all -puhe, kun todella tiedän, miten raastavaa anoreksian läpikäynti on. Laura, me tiedetään paremmin. Me ei ehkä tiedetä tarkkaan, mistä tämä lähti liikkeelle tai miten se lopullinen parantuminen tulee tapahtumaan. Mutta se tiedetään, että taistelun käynti on tärkeää niin henkisellä kuin fyysisellä puolella. Tästä selvitään. Jatka eteenpäin.
VastaaPoistaKiitos Noora, on ihana huomata kuinka hyvin ymmärrät ja oot ehkäpä juuri meidän läheistesi kautta oppinut ymmärtämään tätä sairautta. Tässä kun on kyse kaikesta muusta kuin vain päätöksestä lakata syömästä, laihduttaa ja pelleillä hieman, jotta saisi muilta huomiota. Anoreksia kun on sairaus, joka voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Silloin ei mielestäni puhuta pelkästä pelleilystä!
VastaaPoistaJa jos kyseinen anonyymi on itse kärsinyt masennuksesta, luulisi hänen juuri ymmärtävän, että vaikka sairaus on pään sisällä, parantuminen ei tapahdu pelkällä yhtäkkisellä päätöksellä. Miltäköhän masentuneesta tuntuu, jos hänelle sanotaan, että "otas nyt itseäsi niskasta kiinni ja lopeta tuollainen laiskottelu"? Parantuuko masennus sillä sekunnilla, EI parannu. Samoin kun syömishäiriö ei parannu sillä, että syömishäiriöistä kehotetaan syömään. Ihmismieli on niin monimutkainen asia, että jos asioille olisi noinkin yksinkertaiset ratkaisut, ei kukaan sairastaisi mitään psyykkistä sairautta. Mutta kun mieli ei toimi niin yksinkertaisesti.
Uskon ja toivon, että ymmärtäväisempiä ihmisiä on enemmän kuin niitä, jotka katsovat asioita vain ja ainoastaan mustavalkoisesti ja vielä tuovat tietämättömyytensä näin julkisesti esille. Onneksi empaattisia ja ymmärtäväisiä ihmisiä on kuitenkin aina olemassa :)
Haluaisin vain kannustaa sinua parantumiseen.Itse kärsin 10 vuotta anoreksiasta. Pelkäsin itsekin ahmivani kaiken ruuan mitä saan käsiini jos vain annan itselleni sen luvan. Mutta sehän on aivan normaali pelko. Kun on elänyt niin pitkään aliravittuna, keho ei muuta halua kuin ruokaa. Koska on alipainoinen, keho täyttää kaikki ajatukset ruualla, sillä sehän on resurssi, josta on puute. Mitään muuta ei pysty ajattelemaan. Tämähän on fysiologisesti ihan normaalia, sillä kaikki ajatukset ohjautuvat ruuan ympärille, koska keho ei saa sitä tarpeeksi. Kun saat painosi nostettua ei keho enää mieti ruokaa. En aluksi uskonut tätä, mutta nyt kun painoindeksini on siinä normaalin rajoilla ei minulla olekaan jatkuvaa nälkää eikä ruoka täytä jatkuvasti ajatuksiani.Ja koska elää jatkuvassa nälässä sitä antaa keholle välillä periksi ja tulee ahmittua. Siksi niin monet anorektikot jossain vaiheessa alkavat oksentaa. Mutta normaalipainoiset ihmiset eivät ahmi jatkuvasti suuria määriä ruokaa. Fakta. Silloin kun on täysi niin on vaan täysi eikä heitä ahdista. Kun sain "luvan" syödä kiellettyjä ruokia, söinkin niitä sitten ihan urakalla. Joka ilta jäätelöä kunnes kyllästyin. Painoni ei noussut sen ihmeemmin. Nyt kun olen kokeillut kaikki kielletyt ruoka-aineet läpi niin ne eivät olekaan enää niin ihmeellisiä.Suurimaksi osaksi ei tee mieli "kiellettyjä" ruokia enää ollenkaan. Suklaakarkkeja ei tarvitse syödä vaikka ne ovatkin kipossa aivan vieressä. Ei vain aina tee mieli jos on muuten täysi olo. Mutta sillon kun tekee niin niitä voi ottaa. Kyllä se keho tietää, siihen vain täytyy luottaa. Pelko ahmimisesta on vain silloin kun elää jatkuvassa nälässä. Onhan se totta että silloin kun nostin painoani niin ahdisti. Ahdisti niin hurjasti. Mutta kun sen ahdistuksen yli pääsi niin huomasi, että siitähän voi selvitä ja joskus se paha olo täytyy vain kestää että sitä voi käsitellä. Ja sitten pääsikin ajattelemaan mistä paha olo tulee. Vasta sen jälkeen kun painoni on noussut minulla on ollut mahdollisuuksia parantua, koska pystyn ajattelemaan muutakin kuin sitä hiton ruokaa. Ja sitten kun olet paranemassa, huomaat kuinka kieroutunut maailma on. Lähes joka toisella ihmisellä on vinoutunut suhde ruokaan ja liikuntaan. Tekisi mieli auttaa kaikkia ja tuntuu kun itsellä olisi paljon terveempi asenne ruokaan ja liikuntaan kuin ns. normaaleilla ihmisillä. Ehkä kauhuksesi myös huomaat mistä kaikesta olet jäänyt paitsi tässä maailmassa silloin kun olet sairastanut. Se on kova paikka mutta siitäkin selviää. Itselleni pakkoliikunta on ollut vaikein päästä eroon. Mutta nyt oikeasti nautin liikkumisen ilosta kun lähden ulos silloin kun haluan eikä silloin kun tunnen siihen pakottavaa velvollisuutta. Ahdistihan se silloin kun en lähtenyt lenkille vaikka se olikin niin tärkeä osa minua. Tunsin kuinka rasva täyttää kehoni solut. Tämä ahdisti, mutta jotenkin kestin tämän ahdistuksen. Ja nyt kun lähden lenkille oikeasti nautin siitä. Jaksan paljon paremmin ja siitä tulee hyvä mieli. Se ei ole vain kehoni rääkkäystä.
VastaaPoistaTässä muutamia hyviä puolia siitä ettei enää ole alipainoinen:, ei aina palele, maailmassa on niin paljon muutakin ajateltavaa kuin ruoka, sitä ei vain tiennyt silloin kun oli liian laiha, keskittymiskyky paranee, pinna ei ole jatkuvasti niin kireällä, ei väsytä jatkuvasti, jaksaa tehdä asioita paremmin, ihmiset ottavat vakavammin, näytän paremmalta ja terveemmältä muiden silmissä Huonoja puolia: en ole vieläkään sinut kehoni kanssa, mutta joka päivä ahdistaa vähemmän, vanhat vaatteet eivät mahdu enää päälle. Mutta.Sairastaminen on helppoa. Mikään ei ole niin helppoa kuin pysyä vanhassa ja tutussa.Paraneminen on vaikeaa. Ihan helvetin vaikeaa. Kun pysyy omassa pienessä kuplassaan eikä halua myöntää mistä kaikesta tässä maailmassa onkaan jäänyt paitsi sillä aikaa kun on vaan miettinyt ruokaa niin se on turvallista. Mutta usko minua, hyppy tuntemattomaan kannattaa tehdä. Aina se ei tietenkään ole helppoa, mutta usko, se on sen arvoista. Toivottavasti kyllästyt sairastamaan sillä maailmassa on niin paljon muutakin kuin se.