Vastauksia osa IV- itsetunto

Oliko sulla jo ennen sairastumista mitään oireita jotka viittaisi syömishäiriöön, esim. alhainen itsetunto omasta ulkonäöstä?
Olen aina ollut ujo ja epävarma yleisesti omasta itsestäni. Koenkin, että niistä aineksista löytyykin pohjimmainen syy sairastumiselleni. Olen pohtinut elämääni taaksepäin hyvin paljon, kun olen etsinyt syitä sairastumiselleni. Minun kohdallani ei syitä voida etsiä perheestä tai perhesuhteista, kuten niin usein anoreksiaan sairastuneiden kohdalla tehdään - usein vielä syyttävästi ja virheellisesti. Minulla ei ole takana rankkoja kouluvuosia tai kiusaamista, vaan varsin tavallinen koulutaival ystävineen ja harrastuksineen. Mutta kaikesta tästä onnesta huolimatta, olin ujo ja epävarma hyvin monin tavoin. Koulussa saatoin nauttia esitelmien pidosta ja näyttelemisestä, mutta samaan aikaan jännitin viittaamista yli kaiken, en olisi voinut kuvitellakaan pyytäväni apua kaupassa ja soittaminen niin tutuille kuin tuntemattomillekin oli mitä kamalinta.

Ensimmäisen kerran epävarmuutta omasta ulkonäöstäni koin murrosikään tullessani. Murrosikäni alkoi hyvin varhain ja toi mukanaan ennen kasvuspurttia tapahtuvan luonnollisen pyöristymisen. Muistan sen häpeän uutta naisellisempaa vartaloa kohtaa ja sen kamalan tunteen, kun jouduin luovuttamaan pieneksi jääneet vaatteeni isosiskolleni. Kuvista voi näin jälkikäteen huomata jo pelkästään asennostani, kuinka paljon uutta vartaloani inhosin ja ennen kaikkea häpesin. Koulun uimatunnit olivat painajaista, ja oman vartalon häpeilemisestä sekä peittelystyä tuli tapa, minkä sain karistettua kannoiltani vasta juuri ennen sairastumistani anoreksiaan 21-vuotiaana. Mutta päällisin puolin muistan kuitenkin olleeni tyytyväinen ulkonäkööni. Tämä suunnaton epävarmuus ajoittui pahimmillaan ala-asteen loppuun ja yläasteen alkuun, ja se rajoittui oikeastaan enemmänkin vain naisellisiin muotoihin, ei itse painoon. En muista koko tuolta ajalta hävenneeni painoani millään tavalla, vain ja ainoastaan rintojani, lantiotani ja muita naiseuden merkkejä. Lukioaikana muistan minulle tulleen aina ajoittain jokaiselle tytölle ja naiselle tyypillisiä "vartaloinhoja", mutta yleensä ne olivat vain ja ainoastaan pientä sanahelinää. Ensimmäistä kertaa jotain syömishäiriöön viittavaa oireilua saattaa havaita näin jälkikäteen lukion loppuajalta, jolloin uskoin ensimmäisen kunnon seurustelusuhteeni päättyneen siihen, että minä olen lihava ja ruma. Tästä alkoi painon tarkkailu, kuntoilu ja kaloreiden mietiskely. Paino putosikin useamman kilon, mutta jäi turvallisille lukemille yhä. Ystävieni avustuksella pääsin tästä muutaman kuukauden mittaisesta jaksosta kuitenkin yli, ja kaikki nuo tunteet jäivät taakse muutamaksi vuodeksi täysin taakse.

Lukio loppui, muutin opiskelemaan Lahteen ja olin tyytyväisempi itseeni kuin koskaan! Nautin ruoasta, elämästä ja liikunnasta. Ja kuten usein olen todennut, pidin vartalostani enemmän kuin koskaan aiemmin ja olin oikeasti kaikin puolin sinut sen kanssa. Liikunta oli tehnyt positiivisen vaikutuksen kroppaani ja näytin mielestäni terveellä tavalla hyvältä. Mutta sitten jokin muuttui - syömisestä ja liikkumisesta tuli pakkomielteistä. Ja loppu onkin sitten historiaa. Mutta miksi sitten näin kävi? Johtuen muunlaisesta epävarmuudesta itseäni kohtaan. Vaikka olin vuosien aikana muuttunut, rohkaistunut ja saanut aimo annoksen itsevarmuutta, oli se ujo Laura minussa yhä liikaa kiinni. Ja ennen kaikkea epävarma, joka yritti miellyttää muita, saada parhaat arvosanat harjoitteluista, ja joka otti jokaisen harjoitteluarvioinnin niin tosissaan, että itsetunto meinasi murskaantua ihan pienimmästäkin asiasta. Koen, että tämä oli pohjimmainen syy sairastumiselleni. Ei tyytymättömyys ulkonäköön, vaan epävarmuus. Uskon, että kaikki tämä ainoastaan purkautui alkamalla kontrolloida pakonomaisesti syömistä ja liikkumista - asioita, jotka olivat täysin omassa hallinnassani. Uskon kovasti, että jotenkin minun täytyi kipuilla tämä epävarmuus pois. Jos en olisi sairastunut anoreksiaan, olisi kipuilu ilmennyt jossain myöhemmässä vaiheessa ehkäpä jollain muulla tavalla. Vaikea sanoa, mutta tavallaan olen onnellinen siitä elämänkoulusta, jonka olen käynyt. Nyt olen sata kertaa itsevarmempi ja ennen kaikkea tunnen itseni paremmin kuin koskaan.

Eli luin jostain et oot nuorempana ollu ujompi ja epävarmempi, ni mistä oot saanu lisää itsevarmuutta? Onks sun itseluottamus kehittyny vaan luonnollisesti iän myötä vai oisko sulla ehkä jotain käytännön vinkkejä sen parantamiseen? :)
Edellisessä vastauksessa toinkin esiin epävarmuuden tunteita, joita olen lapsena ja nuorempana vahvasti kokenut. Paljon on kuitenkin tuosta ajasta muuttunut. Sekä aika että sairaus ovat kasvattaneet minua ihmisenä niin valtavasti, että tavallaan olen sairaudelle tästä jopa kiitollinen. Olenkin aina nimennyt itsevarmuuden kasvamisen yhdeksi hyväksi asiaksi, mitä sairaudesta on seurannut. Uskon sairauden kasvattaneen minua niin paljon ihmisenä, ettei se olisi ilman kaikkea tätä läpikäymääni ollut lainkaan mahdollista. Sairaus on ollut sellainen tutkimusmatka omaan itseen, omiin ajatuksiin ja omiin tuntemuksiin, etten kaikkea sen myötä oppimaani olisi muutoin varmasti löytänyt.

Ennen sairastumistani olin saanut karistettuani kannoiltani jo suuren määrän ujoutta, mutta yhä se vaivasi minua aivan liian paljon. En todellakaan sano, että ujous on pahasta, mutta liiallisena se ainakin minua itseäni ahdisti jopa jonkin verran. Opiskellessani sairaanhoitajaksi meillä oli lukuisia työharjoitteluja, joissa joutui tapaamaan suuren määrän uusia ihmisiä ja menemään omalle epämukavuusalueelleen - alueelle mikä oli täynnä epävarmuustekijöitä. Itselle vieraiden ihmisten lisäksi sai jännittää uuden oppimista ja jatkuvaa arviointia. Koin tämän todella stressaavana ja vietin lukuisia unettomia öitä miettien harjoittelujani, uusia ihmisiä ja saatuja arvioivia sanoja. Kun joku olisi pystynyt ottamaan kritiikin ainoastaan rakentavana tai olisi antanut mennä ohi korvien, otin minä ne niin henkilökohtaisesti, että välillä tunnuin musertuvani niiden alle. Suurimpana syynä oli valtava vaatimustaso itseä kohtaan, sillä kaikista harjoitteluista yhtä lukuunottamatt sain parhaan  mahdollisen arvosanan, mutta silti päällimmäisenä mielessäni olivat - ja tavallaan ovat yhä - ne arvioinnit, mitkä koin suurena epäonnistumisena. Tämä kuvaa mielestäni hyvin silloista itsetuntoani, kuinka matalalla se todellisuudessa oli. Saatoin naamioida sen ajoittain ulospäin hyvinkin reippaaksi olemukseksi, mutta todellisuus oli aivan jotain muuta. Kaikki tämä toimi varmasti viimeisenä pisteenä vuosien epävarmuudelle: oli vain ajan kysymys milloin alkaisin oireilla. Kun tähän valtavaan koulustressiin lisäsi vielä kamalan parisuhteen, en yhtään ihmettele, että hain toisaalta sitä jotain, mitä voisin elämässäni täysin hallita.

Vaikka elämän koulu onkin ollut viime vuosina kova, olen tosiaan oppinut valtavasti eri asioita. Lukuisten osastojaksojeni myötä olen tavannut sankan joukon uusia ihmisiä, joutunut elämään vieraiden ihmisten kanssa kuukausia ilman yksityisyyttä, olen joutunut avaamaan itseni ja syvimmät tunteeni niin lääkäreille, hoitajille kuin potilastovereillekin. Olen saanut uudenlaista näkökulmaa elämään kohdattuani mitä eriliasempia ihmiskohtaloita osastolla, ja koenkin oppineeni niistä valtavasti. Vaikka olenkin aina ollut sopeutuvainen ja tullut ihmisten kanssa hyvin toimeen, ovat osastojaksot koulineet minua entisestään ihmisten kohtaamisen ja kanssakäymisen suhteen. Empatiakykyni ja myötäelämiseni taito ovat kasvaneet entisestään. Olen saanut tästä kaikesta niin valtavasti itselleni ajatellen jo ihan omaa ammattiani - olen kasvanut samalla myös ammatillisesti. Olen saanut kokemusteni myötä sellaista oppia ja tietotaitoa, mitä opiskelemalla en olisi voinut saavuttaa.

Sairaus on myös saanut aikaan sen, että olen oppinut luottamaan. Epävarmuuden hetkinäkin olen voinut luottaa enemmän siihen, että kyllä minä pärjään. Kun olen panikoinut uuden työn aloittamista, olen sallinut itselleni ne tunteet ja sen paniikin, mutta osannut samalla myös muistuttaa itseäni siitä, että ne ovat vain tunteita, mitkä menevät kyllä ohi. Kun jännitin Huomen Suomen haastattelua, rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että pian tämä olisi ohi: jännitys olisi pieni hinta siitä kokemuksesta, jonka tulisin saamaan. Töissä kohtaan yhä ja tulevaisuudessakin vielä suuren määrän epävarmuutta, onhan työkokemukseni vielä sen verran vähäistä ja kyseessä on todella laaja ja monipuolinen ala eli opittavaa todella on ja paljon. Minun täytyy oppia hyväksymään se, etten millään voi osata ja hallita vielä kaikkea. Tämä aiheuttaa minulla yhä suurta epävarmuutta, mutta pystyn myös ajattelemaan jo niin, että opin töissäni joka päivä jotain uutta. Ihminen ei ole koskaan valmis, ei myöskään tässä asiassa. Sekin on jo hyvä lähtökohta, että on innokas työssään ja motivoitunut sekä halukas oppimaan :)

Eli kaiken kaikkiaan niin ikä, kokemukset kuin  tietoinen harjoittelukin ovat auttaneet minua saamaan lisää itseluottamusta. Olen onnellinen siitä, että olen kipuillut asiaa tämän ikäisenä, enkä vasta sitten vanhempana. Uskon tavallaan pahimman olevan jo takana :) Ehkä parhaimmat vinkit tässäkin suhteessa ovat ajan antaminen itselle ja omalle kasvamiselle. Vähitellen voi altistaa itseään itselle vaikeille tilanteille ja kerätä sitä kautta onnistumisen kokemuksia. Jos ei uskalla epäaonnistua, ei voi onnistuakaan. Jokainen onnistumisen kokemus varmasti ruokkii itsevarmuutta omalta osaltaan. Mutta tärkeintä minusta on kuitenkin itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Niin kauan ujous ja epävarmuus ei ole huono asia, kun ihminen on itse sinut tämän luonteenpiirteen kanssa eikä koe sitä liian suurena rajoitteena.

Tällaisia ajatuksia minulla heräsi itsetuntoon ja itsevarmuuteen liittyen. Tämä aihealue on varmasti meille jokaiselle tuttu, mikä mietityttää edes jossain vaiheessa elämää. Millaisia kokemuksia teillä on itsetuntoon ja itseluottamukseen liittyen, ja oletteko löytäneet itse hyviä keinoja saada lisää itseluottamusta? :)

<3: Laura

P.s. Kuvat osoitteesta weheartit.com