Vastauksia osa V - onnea ja elämää

Elämäsi onnen kulmakivet,asiat jotka saavat sinut jaksamaan huonojenkin päivien läpi? 
Tällä hetkellä onnen kulmakivet löytyvät tuosta vierestä, Justus ja Jarno tietenkin :) Tavallaan minulla on asiat tällä hetkellä niin täydellisesti, että voin pitää kaikkea heihin ja meidän yhteiseen arkeemme liittyviä asioita onneni kulmakivinä. Onneni on tällä hetkellä kokonaisuus, mikä muodostuu todella arkisista, mutta minulle vallan tärkeistä asioista. Onni on se, että saan elää kotona heidän kanssaan aivan tavallista arkea ala- ja ylämäkineen. En luopuisi huonosti nukutuista yöunista enkä enkä mistään muustakaan arjen raskaamman puolen mukanaan tuomista asioista. Olen osastojaksojeni myötä oppinut arvostamaan ihan vain sitäkin, että saan nukkua omassa sängyssäni, käydä itse kaupassa ja haukata ovensuusta raitista ilmaa. Pieniä tavanomaisia juttuja, mitä ei osaa arvostaa ilman, että ne yhtäkkiä elämästä katoavat.

Lisäksi en voisi olla yhtään enää kiitollisempi ja onnellisempi vanhemmista ja sisaruksistani perheineen. Vaikka vuosia haaveilin Riihimäeltä poismuuttamisesta ja vannoin, etten tänne enää ikinä palaisi, en voisi olla yhtään onnellisempi siitä, että asun tällä hetkellä juuri täällä, samassa kaupungissa vanhempieni ja veljeni perheen kanssa. Tapaamme viikoittain tiiviisti, vietämme aikaa yhdessä ja saan myös heiltä apua asiassa kuin asiassa. Voisiko enempää toivoakaan? Siskoni asuu toisessa kaupungissa, mutta juttelemme viikoittain puhelimessa, ja nytkin odotan niin sitä, kun hän keskiviikkona tulossa Jerry-koiransa kanssa minun ja Justuksen seuraksi!

Toki onneeni kuuluu myös oma koti ja ammattini sairaanhoitajana. Ne ovat niitä elämän perusasioita, joita kaipaan elämääni. Niihin liittyy paljon unelmia, haaveita ja tavoitteita, joita kohti haluan kurkotella tulevina vuosina. Jarnon kanssa haaveilemme omakotitalosta, ja erilaiset sisustusratkaisut ja rakennusjutut pyörivät puheenaiheissamme lähes päivittäin. Haluan myös kehittää itseäni sairaanhoitajana ja päästä työskentelemään omaan unelmatyöpaikkaani. Vaikken olekaan ikinä ollut ajatuksissani kovin urakeskeinen, on minulle viime vuosina muodostunut vaikka kuinka uusia haaveita tämän suhteen. Koen, että haaveet antavat voimaa ja kannattelevat, mutta ensi sijaisen tärkeää on muistaa nauttia siitä, mitä itsellä jo on.

Motivoivin ajatus, joka herätti sinussa halun parantua? 
Kyllä Jarno ja hänen luokseen kotiin pääseminen olivat mielessä jokaisella ruokailulla, jokaisena vaikeana hetkenä, jokaisen ahdistuksen tullen ja jokaisena hetkenä, jolloin olisi tehnyt mieli luovuttaa tai toimia sairauden sanelujen mukaisesti. Vaikka minulla on ollut motivoivia asioita elämässäni koko sairauden ajan, en ole saanut niitä jotenkaan "valjastettua" täysin ja oikealla tavalla parantumiseni hyväksi. Ajatus siitä, että menettäisin Jarnon, oli niin raskas ja kamala, että olin valmis uhraamaan yhteisestä ajastamme muutaman kuukauden lisää lähtemällä osastolle, jotta sen jälkeen voisin elää hänen luonaan loppu elämäni. Olen käynyt osastolla ollessani satoja keskusteluja itseni kanssa vaikean hetken tullen, jolloin olen käynyt läpi mielessäni kaikki ne asiat, joiden vuoksi täytyy jaksaa. Haaveet yhteisestä tulevaisuudesta, lapsista, omasta kodista ja siitä aivan normaalista elämästä kannattelivat pitkälle. Vaikka en siinä hetkessä suunnitellutkaan vielä lastensaantia, oli se yksi suurimmista motivoivista tekijöistä. Tiesin sen olevan tärkeääkin tärkeämpi asia Jarnolle - ja tottakai myös minulle itselleni. En halunnut, että tämä sairaus veisi meiltä enää mitään pois. Halusin, että voisimme elää ihan tavallista arkea ilman anoreksiaan luomaa surua, ahdistusta, aikataulutusta ja rajoitusta.

Tottakai voisin luetella lukuisia muitakin motivoivia asioita, jotka pidin mielessäni keväällä, mutta koen kaiken edellä kuvaamani olleen se ratkaisevin. Jouduin hakemaan sen lopullisen motivaation muista ihmisistä, sillä en vain pystynyt omaa hyvinvointiani suurimpaan osaan asettaa. Vaikka terveys, fyysinen hyvä olo, kaunis ja terve ulkonäkö ja lukuisat muut omaan hyvinvointiin liittyvät motivaattorit olivatkin olemassa, tarvitsin ensin sen ajatuksen, että parantuisin Jarnon ja perheeni vuoksi. Tässä olisikin minulle ja kaikille muille anoreksiaa sairastaville aihetta pohtia enemmänkin sitä asiaa, kuinka jo itsensä rakastaminen ja halu huolehtia omasta hyvinvoinnista voi olla - ja ennen kaikkea sen tulee olla - syy parantua. Täytyy oppia rakastamaan itseään siten, että haluaa pitää itsestään huolta.

Nyt suurinta motivoivaa tekijää on varmasti edes turha kysellä. Justuksen myötä olen ymmärtänyt sen, kuinka juuri itsensä rakastaminen ja itsestään huolta pitäminen takaa myös Justukselle hyvän elämän tällä hetkellä. En halua edes kuvitella tilannetta, jossa sairaus saisi minut täysin taas valtaansa ja joutuisin osastolle pois Justuksen ja Jarnon luota. Tässä on jo itsessään niin paljon motivointia, ettei repsahdusta vaan voi enää tapahtua! Motivoivin ajatus on terve tulevaisuus yhdessä Jarnon ja Justuksen, ja toivottavasti myös Justuksen mahdollisten sisarusten kanssa :)

Mitä aiot kertoa Justukselle sairaudestasi sitten joskus kun hän on tarpeeksi vanha kuulemaan? 
Luulen, että jollakin tapaa haluan ottaa sairauteni tulevaisuudessa puheeksi Justuksen sekä mahdollisten muiden lasteni kanssa. Voihan olla, ettei asiaa ole koskaa tarpeen tuoda esiin, mutta koen sairauden käsittelevän niin paljon epävarmuuksia omaa itseä ja elämää kohtaan, että tavallaan aihe on jollain tapaa ajankohtainen jokaisen ihmisen elämässä ennemmin tai myöhemmin. Kun lapset tulevat teini-ikään tai ovat nuoria aikuisia, kohtaavat he luultavasti asioita, joihin itsevarmuus, itsensä rakastaminen, itsestään huolta pitäminen ja muut itsetuntoasiat liittyvät hyvinkin vahvasti. Uskon, että tällöin voisi olla mahdollista tuoda jollain tapaa esiin asioita ja kokemuksia tästä omasta sairausajastani. Uskon, että omat kokemukseni voivat saada lapsiani ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Kuten aiemmin kirjoitinkin, on tämä sairausaika ollut sellainen elämänkoulu, että olen siitä valtavasti oppinut. Tästä näkökulmasta haluaisin lapsilleni asiasta jotenkin kertoa, jotta he voisivat käyttää kokemaani jollain tapaa hyödyksi omissa valinnoissaan. Haluaisin korostaa heille sitä, kuinka kaikki lähtee itsensä arvostamisesta.

Mutta näin aion toimia vasta sitten, kun koen heidän todella olevan tarpeeksi vanhoja kuulemaan asiasta, ja kun uskon heidän osaavan käsitellä kuulemaansa ja ehkäpä jopa hyödyntävän tavallaan kokemuksiani omissa valinnoissaan.

Miten poikaystäväsi vanhemmat ovat suhtautuneet syömishäiriöösi?
Koska olen ollut sairas jo silloin, kun aloimme Jarnon kanssa seurustelemaan, ovat he olleet alusta lähtien tietoisia asiasta. En tiedä miten he ovat reagoineet, kun Jarno on aikanaan asiasta vanhemmilleen kertonut, mutta missään nimessä suhtautuminen ei ole ollut tuomitsevaa. Olen jutellut Jarnon äidin kanssa asiasta lukuisia kertoja, joten asia ei ole todellakaan meidän suhteessamme mikään tabu. Kaikki heidän lähisuvussaan tietävät tilanteemme ja suhtautuvat siihen hyvin luonnollisesti. On ollut helpottavaa, ettei mitään ole tarvinnut salailla ja häpeillä. Se onkin ollut ihanaa huomata, ettei minun ole tarvinnut koskaan hävetä itseäni ja tätä sairautta, vaan siihen on suhtauduttu aina todella luontevasti muiden osalta. Tämä on taannut myös sen, ettei se ole ikinä noussut suureksi puheenaiheeksi, eikä sitä ole ääneen kummaksuttu tai ruodittu sen kummemmin. Kun kerromme kuulumisistamme Jarnon perheelle tai sukulaisille, kerromme asioista niin kuin ne ovat. Toki useimpien on varmasti todella vaikeaa käsittää tätä sairautta ja varmasti heitä asia tavallaan myös hämmentää. Esimerkiksi tällä hetkellä syömiskäyttäytymiseni on niin normaalia, etteivät he varmasti edes osaisi ajatella mitään ongelmaa koskaan olleenkaan, elleivät siitä tietäisi.

Mutta voin olla enemmän kuin onnellinen siitä, kuinka hyvin asiat ovat tämänkin suhteen:) Ikinä ei voi olettaa olevan itsestään selvyys, että muut ymmärtäisivät näin hyvin ja olisivat niin suvaitsevaisia. Minut on hyväksytty perheeseen sellaisena kuin olen.

Tällaisia vastauksia tällä kertaa :) Tuo viimeinen kysymys jäi erityisesti minua mietityttämään, ja olisinkin kiinnostunut tietämään, miten teihin on suhtauduttu, kun olette kertoneet sairaudestanne niin omille sukulaisille, ystäville kuin vaikkapa juuri poika- tai tyttöystävän perheellekin?

<3: Laura