Raskaus - haasteita kera onnen ja ilon

Nyt ajattelin jatkaa tarinointia raskausajastani, sitä on muutama jo kysellytkin :) Aiemmin siis olen kirjoittanut aiheesta postauksissa Ihmeellinen yllätys - raskaus sekä Raskaus ja muutosten tuulahdus. Nyt tässä siis jatkoa sille, mihin viimeksi jäin!

Kaikki oli sujunut raskauden suhteen kuin tanssi, kun heinäkuu kääntyi elokuun puolelle. Odotin raskaudentuomaa painonnousua luonnollisena ja tärkeänä osana raskautta - en siis suinkaan kauhulla! Mutta miten käy, kun näin ei tapahdukaan hyvästä ruokailusta huolimatta ja joudun jo itse ilmaisemaan huoleni neuvolassa? Kyselin jo ensimmäisinä kertoina neuvolassa ihan mielenkiinnosta siitä, milloin painon tulisi alkaa raskauden vuoksi nousemaan. Terveydenhoitaja sanoi, että ei sillä ole mitään kiirettää, ja joillakin paino nousee hyvin vähän, joillakin aluksi jopa laskee. Minua kehotettiin syömään niin kuin hyvältä tuntuu - ehdottivat jopa "herkuttelemaan" mansikoilla kesän kunniaksi. Ja kyllähän minä herkuttelin, ja vaikka millä muullakin herkullisella ruoalla. Tästä kaikesta huolimatta ruoka ei ottanut tarttuakseen kehooni. Niin, eihän minulla paino muuttunut laisinkaan, vaan pysyi kyllä numeraalisesti kohdillaan ja muussa elämäntilanteessa olisi näyttänyt todella hyvältä. Mutta kun tähän yhdistetään raskaus, ei asia olekaan yhtä yksinkertainen asia. Kun vauva kasvoi sisälläni, laihduin minä samaan aikaan ilman, että se olisi lainkaan vaa`assa näkynyt. Kasvava vatsa loi illuusion, että kaikki olisi hyvin. Ja tavallaanhan asiat olivatkin mitä parhaimmin. Ja pienestä ajatusten notkahtamisesta huolimatta, sain ajatukseni taas kokoon ja söin, söin, söin - söin ihan todella ja nipistin kulutuksen minimiin. Ukko piti puolensa ja otti kaiken tarvitsemansa, kasvoi hienosti omalla käyrällään, oli aktiivinen ja potki kylkiluuni kipeiksi - pikkuinen voi siis loistavasti.

Vuosien itsensä kiduttamisen jälkeen anoreksian rintamalla, on ainakin minulla ollut hyvin kadoksissa ajatus oikeanlaisesta hyvinvoinnista. On pistänyt itsensä kestämään niin kurjaa fyysistä oloa, että siihen on valitettavasti aivan liiaksi tottunut. Tämän kysymyksen eteen taas syksynä jouduin, kun oli aika arvioida omaa fyysistä hyvinvointia. Minä kestin ja jaksoin, mutta oliko se normaalia? Se, että painoni ei raskauden etenemisestä huolimatta tahtonut nousta, vaikutti väistämättä fyysiseen jaksamiseeni. Mutta kuten anoreksiaa sairastavilla yleensäkin, huolestuminen omasta tilasta ei kovin nopeasti nouse pintaan ajatuksissa. Niimpä olin onnellinen lapsen kasvusta ja elin pitkälti tämän kautta. Sairauteni vuoksi olin erityistarkkailussa sen jälkeen, kun hoitajani polilla päätti itse ottaa äitiyspolille yhteyttä. Neuvolassa sairauteeni ei kiinnitetty huomiota ennen, kuin oikeasti "taistelin" huoleni esiin. Silloinkin sain vain kummaksuvia kysymyksiä, että enkö pidä ruoasta vai eikö meillä ole kotona ruokaa nälän yllättäessä. Älkää käsittäkö väärin; terkkarini oli mitä ihanin ja yritti kyllä kovasti ymmärtää. Mutta äitiyspolilla lääkärit sen sijaan ymmärsivät sairautta todella hyvin ja ottivat asian vakavasti. Tästä syystä kävin säännöllisesti siellä kontrolleissa, ja joka käynnillä tarkastettiin myös Pikku-Ukon kasvu ultraamalla. 

Kuva: Anna Dammert

Raskashan tuo syksy oli. Vaikka kuinka nautin raskaudestani, oli alituinen huoli Ukon voinnista ja omasta jaksamisestani läsnä. Lähinnä muistikuva syksystä onkin töiden väliin sumplitut lukuisat ja lukuisat käynnit niin neuvolassa, labroissa kuin äitipolillakin. Kohtasin tuolloin paljon ennakkoluuloja, ja sain todella loukkaaviakin syytöksiä hoitavalta taholta. Asoita, joita en edes tänne halua kirjoittaa. Mutta lohduttauduin ajatuksella, että minä tiedän tehneeni kaikkeni. Tiedän etten ole tehnyt mitään väärin tai vahingoittakseni lastani. Miten joku edes voisi kuvitella niin? Yhtälö ei vaan ollut helppo: ennestään suuri energiantarve vaikean pitkään jatkuneen alipainon jäljiltä ja raskaus. Kehoni energiantarve oli kyltymätön! Kun nutridrinktankkauskaan ja vuodelepo ei meinannut tuottaa toivottua tulosta, ei auttanut hoitavan tahonkaan kuin uskoa, että kilot todella olivat tiukassa! Minun ei auttanut muu kuin elellä päivä kerrallaan ja huolehtia omasta hyvinvoinnista muuten hyvin. Mutta jokainen hetki, jokainen potku, jokainen vauvan hikka ja jokainen möngerrys mahassa saivat ilontunteen valtaamaan minut niin täysin! Niitä tunteita ja muistoja en vaihtaisi mistään hinnasta pois ♥

Mutta kun pystyin kaiken ikäviin asioihin liittyvän sulkemaan ajatusteni ulkopuolelle, olin valtavan onnellinen! Nautin töistäni, syksystä, talven tulosta, vauvatarvikkeiden hankinnasta ja uuden asunnon metsästyksestä. Joulukorttitarvikkeet hankin jo lokakuussa ja joulukoristeluiden valmistelun aloitin myöskin :) Iloitsin kaikesta muusta elämässäni niin valtavasti. Kasvava maha oli ilon ja ylpeyden aihe. Ei olisi tullut mieleenikään piilotella masuani kaapumaisten vaatteiden alle, vaan nautin siitä, kun vaatteet sitä korostivat. Tosin olihan siinä haasteensakin, että sai sumplittua itselleen päällepantavaa :D Mutta nykyinen muoti on hyvin armollinen pitkine paitoineen ja tunikoineen. Jouduin ostamaan vain parit äitiyshousut ja muuten pärjäsin tavallisella vaatevarastollani mainiosti :) Tähän mennessä olin todennut, että raskaus oli päästänyt minut todella helpolla, jos painohuolia ei mukaan laskettaisi. Ehkä olisin itseni kohdalla voinut kääntyä sinne "raskauden hehkun" puolelle, kun joillakin ajatus siitä pahoinvoinnin pyörteissä tuntuu täysin mahdottomalta. Mitä nyt närästys oli vallan kamalaa, mutta muutoin ei voinnissa ollut valittamista! Selkäkivut rajoittuivat muutamaan viikkoon, ja jos minut takaapäin näki, niin menosta ja vauhdista ei olisi minua raskaanaolevaksi voinut kuvitellakaan! Vasta kun äitiysloman aika koitti marraskuun lopulla, alkoivat ennakoivat supistukset vaivaamaan ja hidastamaan tahtia. Silloin huomasin selvästi, että nyt aletaan edetä raskauden ehdoilla! Ja kyllähän välillä olo hieman köntykseltä tuntui, kun yritin toimia mahani kanssa. Ei oma työkään päästänyt sen suhteen helpolla, kun piti nostella, kyykistellä ja tehdä ties mitä! Ja monet naurut sain, kun yritin autosta sujuvasti könytä ylös :D 

Tällaista tällä kertaa! Ehkä seuraavaksi pääsen valottamaan viimeisen raskauskuukauteni kuulumisia sekä kertomaan jotain myös synnytyksestä :)

<3: Laura