Olen oppinut uuden taidon. Ei, taito ei syntynyt hetkessä, vaan sen oppiminen on vaatinut vuosien ja taas vuosien harjoittelua. Mikä se uusi taito sitten onkaan? Hetkessä eläminen. Olen oppinut elämään hetkessä ja nauttimaan elämästä tässä ja nyt! Tajusin sen yhtäkkiä ihan jostain pienestä asiasta, jota en enää edes nyt muista. Mutta asia jotenkin iskoutui tajuntaan ihan yhtäkkiä, ilman että olisin asiaa aiemmin pyöritellyt edes mielessäni.
Kuten olen monesti täälläkin aiemmin kirjoittanut, olen ollut luonteeltani hyvin perus pessimisti. Olen suhtautunut moneen tulevaan asiaan, varsinkin asioihin joita olen jännittänyt, hyvin negatiivisesti - ajatuksella, että pessimisti ei pety. Tämä ajattelumalli juontaa juurensa ihan lapsuuteen asti ja on siitä asti minua seuraillut. Oikeastaan vasta viime vuoden aikana olen oppinut oikeasti arvostamaan sitä kaikkea hyvää mitä minulla on, ja kuinka onnekas todella olen. Kun pohtii viime vuosia, olen käynyt aikamoisen elämänkoulun läpi. Tämä elämänkoulu on ollut täynnä tuskaa, ahdistusta ja pahaa oloa, niin fyysistä kuin psyykkistäkin. Päivä toisensa jälkeen on kulunut ahdistuksesta toiseen, liittyen ruokailujen (tai syömättömyyden) rytmittämään elämään. Toki myös tuolloin elämääni on kuulunut valtavasti hyviäkin asioita, joista olen siinä hetkessä saattanut nauttiakin, mutta usko tulevaan on ollut hatara, mikä on vaikuttanut väistämättäkin omaan mielialaani.
Nyt jokin on kuitenkin muuttunut. Hetkessä elämisen taidon lisäksi, olen myös oppinut jotenkin luottamaan tulevaan, siihen että kaikki menee hyvin tai edes kääntyy vielä hyväksi. Jo syksyllä, kun moni asia oli vaikea ja raskas, opin sulkemaan ikävät asiat tietyissä hetkissä pois mielestäni ja nauttimaan asioista, jotka olivat hyvin. Huonot asiat eivät ottaneet minua valtaansa, vaan sain voimaa hyvistä ja ihanista asioista jaksaa arkea ja kestää ne vaikeatkin tunteet. Ne vaikeat tunteet eivät jääneet vallitsevaksi olotilaksi, vaan onnistuin ne käsittelemään mielessäni, sillä jotenkin vain tiesin kaiken kääntyvän vielä hyväksi - oli niin paljon asioita, jotka kannattelivat positiivista ajatteluani.
Kuvat: weheartit.com
Läheskään aina elämäntilanne ei kuitenkaan ole se, mikä yleiseen negatiiviseen ajattelutapaan ihmisillä vaikuttaisi. Uskonkin, että paljon vaikeita asioita läpikäyneet ihmiset ovat oppineet arvostamaansa elämäänsä niin paljon, etteivät jaksa murehtia niitä aivan pienimpiä asioita. Oma asenne ratkaisee valtavasti esimerkiksi sen suhteen, miten vaikkapa tavallinen arkipäivä lähtee sujumaan: nouseeko niin sanotusti millä jalalla ylös sängystä. Jos ajattelu pohjautuu heti aamusta alkaen negaatioihin, on ajatusten suunnan muuttaminen vaikeaa. Negatiivisten ajatusten kehä voi olla hyvinkin loppumaton. Usein sitä vain lietsoo mielessään negatiivisia ajatuksia, jotka synnyttävät lisää negatiivisia ajatuksia. On kummallista, kuinka autolla ajaessa edessä on vain hidastelevia ihmisiä: "mikä ihme niitä vaivaa?". Kaupan kassajonot ovat valtavan pitkät: "minulla on kiire!". Labran aula on tupaten täynnä: "mitä nuo kaikki ihmiset juuri tänään täällä tekevät?". Niimpä. Kaikesta on mahdollista keksiä negatiivisia asioita, vaikka oikeasti niille ei olisi mitään syytä.
Itse olen havahtunut tällaiseen ajatuskierteeseen nyt yhä useammin ja useammin. Tapa ajatella kaikesta negatiivisesti ei suinkaan ole uusi - ei todellakaan - vaan olen alkanut enemmän tiedostaa omia negatiivissävytteisiä ajatuksiani. Se on vain ja ainoastaan hyvä asia, sillä tällä tapaa voin katkaista ajatuskierteen ja pohtia, onko negatiivisuudelle oikeasti aihetta. Useimmiten ei todellakaan ole. Ja olen oikeasti nauttinut tästä oivalluksesta. Kun kiermulteleva, pitkä kassajono nostaa ärtymyksen pintaan, alan pohtia, että onko minulla oikeasti kiiire tai asiat muuten vaan huonosti. Harvoin jonot ovat niin pitkiä, että todellisuudessa elämästäni jonottamiseen tuhlaantuisi muutamaa minuuttia kauempaa. Tavallaan itsensä "rauhoittelu" auttaa kummasti ja ajatukset on helppo kanavoida mukavien asioiden mietiskelyyn.
Kuvat: weheartit.com
Koen, että jo tällaisten oivallusten saaminen ja omien ajatusratojensa tiedostaminen, on auttanut minua tarttumaan paremmin tähän hetkeen. Tällainen hetkeen pysähtyminen yhdistettynä viime vuosien aikana opittuun oman elämänsä arvostukseen, ovat luoneet sen kaikista ihanimman lopputuloksen: hetkessä elämisen taidon sekä onnellisuuden tunteen siitä, miten asiat ovat hyvin juuri tässä ja nyt. Tietenkään kukaan ei voi mitenkään aina olla hyvällä tuulella ja ajatella positiivisesti, mutta uskon kovasti, että tässäkin suhteessa harjoitus tavallaan tekee mestarin. Itsekin olen vielä kovasti opin tiellä, mutta yhä useammin ja useammin olen esimerkiksi ihan kotisohvalla istuessani havahtunut siihen, että nautin hetkestä tässä ja nyt, vaikka se olisi kuinka arkipäiväistä - suorastaan tylsää jonkun mielestä. Olen oppinut löytämään tavan pysähtyä hetkeen ilman, että päässäni raksuttaa jatkuva lista tekemättömistä asioista, suorituksista, tai että etsimällä etsin jotain, millä päätäni vaivaisin - asioita joiden vuoksi en saisi nauttia kyseisestä hetkestä. Koska elämme suurimman osan elämästämme juuri sitä tavallista arkea, niin johan siitä onkin jo aika oppia nauttimaan! Mitä siitä tulisi, jos aina vain odottaisin sitä jotain, mikä odottaa minua ehkä seuraavana päivänä, viikonloppuna tai vaikkapa vasta kuukausien, jopa vuosien päässä. Jos olen onnellinen siinä hetkessä, hyvä kirja kädessä sohvalla, Justus sylissäni, niin mikäs sen täydellisempää!
"Remember that happiness is a way of travel, not a destination."
Roy Goodman
<3: Laura
Jälleen kerran aivan ihana teksti. Itsekkin pysähdyin miettimään aihetta nyt kun kirjoiti siitä ja itsekkin huomaan oppineeni ainakin jollain tasolla nauttimaan elämän pienistä iloista..
VastaaPoistaHyvää ja aurinkoista lopopuviikkoa :)
Mukavaa, että teksti herätti ajatuksia sinussa! :)Mielestäni jokaisen tulisi arjen kiireiden keskellä pysähtyä välillä miettimään sitä, että eihän ne asiat hullummin loppujen lopuksi olekaan!
PoistaKivaa loppiviikko sinullekin! :)
positiivisuus on jees, ihana kuulla että sulla menee nyt hyvin ja oot paremmilla mielin:)
VastaaPoistaSe on kyllä hieno voimavara, kun sitä vaan muistaa käyttää :)
PoistaLuin tämän suurella mielenkiinnolla, sillä olen viime aikoina pohdiskellut aivan samoja asioita. Kuulun juuri tuohon ''pessimisti ei pety'' -joukkoon, mutta nyt yritän tosissani tehdä työtä sen eteen, että osaisin ajatella asioista - tai oikeastaan koko elämästä - positiivisemmin. Olen tosin aivan alussa näiden ajatusten kanssa, ehkä juuri tuossa ''tiedostamisvaiheessa''. Sairauden myötä olen ainakin itse huomannut sen, että joitain todella pieniä juttuja osaa arvostaa huomattavasti enemmän kuin ennen. :)
VastaaPoistaHauska kuulla, että olet myöskin asiaa pohdiskellut, sillä siitä se ajtusten työstäminen tosiaan lähtee :) Vaikka nopeasti ajatusmaailman muuttuminen ei käykään, on pienetkin muutokset tässä vaiheessa hienoja asioita! Eikö ole ihan kiva ajatella, että tässä iässä jo pyrkii siihen positiivisempaan ajattelutapaan, kuin havahtua vasta kymmenien vuosien päästä omaan negatiivisuuteensa?
PoistaTsemppiä! :)
Hei Laura! Kiitos tästä tekstistä! Se oli ihanaa luettavaa; ihanaa, että olet oppinut näin tärkeän uuden taidon! Pystyin myös jälleen samaistumaan Sinuun ja ajatuksiisi. Itse olen nimittäin myös kuulunut tuohon pessimisti ei pety -ajatuksen kannattajiin. Lisäksi anoreksia saa kaiken näyttämään vielä synkemmässä valossa ja pyrkii tuhoamaan jokaisen pienenkin ilon aiheen ja toivon kipinän elämässä. Kun tähän vielä lisätään se, että syömishäiriön myötä elämästä tulee yleensä pelkkää pakonomaista suorittamista, ei tuo kirjoittamasi hetkestä nauttiminen olekaan mikään yksinkertainen juttu. Toipumiseni edistyessä olen saanut kuitenkin huomata ihan saman asian kuin Sinäkin: olen oppinut nauttimaan paremmin arjen pienistä onnen aiheista ja elämään paremmin hetkessä. Ja ehkäpä, kun on käynyt tämän kovan koulun, niitä osaakin arvostaa paremmin? Auringon säteitä elämääsi! <3
VastaaPoistaKiitos itsellesi Ida! Hienoa kuulla, että sait tekstistäni taas jotain itsellesikin :) Minun mielestäni sinusta ja teksteistäsi oikein huokuu sellainen positiviisuus vaikeidenkin asioiden keskellä! Aina tulee jotenkin niin hyvä mieli, kun luen tekstejäsi :) Se kertoo mielestäni juurikin siitä positiivisuuden löytämisestä, vaikka vaikeita asioita käsitteletkin teksteissäsi. Sillä on kummalinen vaikutus itseenkin, kun kirjoittaa asioista toiveekkaassa hengessä ja positiivissävytteisesti, kuin että teksteissänkin lietsoisi negatiivisuutta ja ainoastaan pelkkää epäonnea, vai mitä? :)
PoistaHalauksia <3
Kiitos Laura jälleen hienosta postauksesta. Sinusta on tullut IHAN OIKEASTI minulle idoli!!! Sen jälkeen kun pari viikkoa sitten löysin blogisi on ajatuksissani ja myös käytöksessöni tapahtunut enemmän muutoksia kuin koko 18- vuotisen sairaushistoriani aikana:) ensimmäistä kertaa uskon että saan anoreksiahelvetin karkoitettua elämästäni LOPULLISESTI. Painonhan olen jo jokunen aika sitten saanut hilattua pois sairaalloisista alipainosta mutta ajatusmaailmassa on vielä liikaa sairaalloisia piirteitä mm, rutiineja, turvaruokia, ahdistusta. Ylipäätään elämäni monista positiivisista asioista huolimatta pyörii vielä liikaa ruoan, kaloreiden ja vaan lukeminen ympärillä. Mutta nyt on sellainen tsemppihenki päällä että olen aion ensi kesänä pukeutua toppeihin ja hellemekkoihin ilman että ihmiset ympärilläni kääntyvät tuijottamaan nälkiintynyttä olemustani:)
PoistaSyy että kirjoitan tähän väliin Idan kommentin alle on se, että haluan näin kertoa muillekin Lauran palstan lukijoille, että myös Ida kirjoittaa upeaa, analysoivat ja paranemiseen kannustavaa blogi nimeltä silta yli synkän virran. Löysin sen tunti sitten ja sen perusteella mitä ehdin lukea suosittelen myös sitä lämpimästi!
Ida ja Laura. Uskon että teistä on minulle ja monille muille syömishäiriöisille enemmän apua kuin lukuisista kohtaamistani ammattilaisauttajista yhtyeensä!!! Lainkaan heidän ammattitaitoaan väheksymättä toki:) vertaistuki, ihan näin virtuaalisessakin mielessä taitaa ainakin minun kohdalla olla se LOPULLINEN niitti jolla nujerran anoreksian!!!
Kiiiiiiitoa siis teille, halaisin jos vaan voisin: ) ehkäpä sekin päivä joskus koittaa....:) kaikki tuovat omia herkkujaan ja sittenherkutellan niillä yhdessä;) minä voin vastata jätskeistä, karjalanpiirakoista ja salmiakaista:)
Nata
Voi kiitos Nata taas ihanasta kommentista! :) Tässähän ihan punastuu näistä kehuista, heh :D Mutta tosiaan, itsekin olen aina ollut sitä mieltä, että vertaistuki on niin valtavan tärkeä asia parantumisessa, että sitä pitäisi käyttää enemmänkin hyödyksi syömishäiriöiden hoidossa! Koska vaikka hoitava taho on todella tärkeä asia, eivät he voi antaa sitä jotakin, mitä vertaistukea antava henkilö sairastuneelle pystyy antamaan. Molempia oikeassa suhteessa, niin hyvä tulee :)
PoistaNyt suuren suuri onnitteluhalaus Sinulle Nata! <3 Tuli niin mahtava fiilis, kun luin tuota sinun kuvailuasi viime viikkoina tapahtuneesta muutoksesta ja siitä tsemppihengestä, mikä sinulla on nyt päällä :)Vaikka helppoa ei olekaan, niin lopputulos on sen arvoinen!
Ja mitä Idan blogista kirjoitit: niin totta! :) Täältä myöskin suositus Idan blogin lukemiselle, sillä Idalta saa varmasti jokainen itselleen paljon hyviä ajatuksia, mitkä tukevat jokaisen parantumista! :)
Ja tosiaan, yhteinen herkkuhetki kuulostaisi hyvältä! Hmm.. Minä voisin tuoda ison ison kasan täytelakuja ja yltiömakean suklaakakun! ;)
Kiitos vielä minunkin puolestani Nata blogini suosittelemisesta ja kehumisesta, kuin myös Sinulle Laura! Saitte minut todella hyvälle mielelle <3
PoistaJa Nata, muista nyt olla ylpeä itsestäsi ja saavutuksistasi! Tsempataan yhdessä toisiamme! Yhteistä herkutteluhetkeä odotellen...haleja! <3
Niin ja lämpimästi tervetuloa blogiini Sinulle ja muille uusille lukijoille! :)
PoistaHyvä Laura, oikeaa puhetta!<3 Tuosta asenteesta voisin itsekin ottaa mallia, paljon itselläkin kun on elämässä tapahtunut vaikeaa. Hyvää vointia ja kiitos kun jaksoit vastata kysymykseeni edellisessä postauksessa!<3
VastaaPoistaKiitos <3 Mukavaa, jos vastauksestani oli edes hieman apua sinulle! :) Paljon tsemppiä ja voimia sinulle! <3
PoistaTodellakin, vaikka kuinka suututtaisi ja turhauttaisi ja elämä vaikuttaisi hankalalta, voi tilanteen muuttaa vain ajattelemalla positiivisesti, vaikka sitten väkisin. Tilannetta voisi verrata siihen, kun tekonauramalla alkaakin kohta naurattamaan oikeasti. Omaa suhtautumista asioihin voi muuttaa, pessimististä voi tulla tulevaisuuteen katsova optimisti. Olet tosiaan käynyt läpi kovan koulun ja se on koulinut suhtautumistasi elämään. Aurinko on tullut näkyviin pilvien takaa ja uskon, että se paistaa vastakin poutaiselta taivaalta. <3
VastaaPoistaTuo on kyllä niin totta, että paljon on varmasti kyse ihan opettelusta, minkä todistaa tuo tekonaurujuttukin! :) Kiva ajatella, että kukaan ei ole omien ajattelutapojensa vanki lopullisesti, vaan omaa ajattelutapaansa voi todella treenailla positiivisempaan suuntaan :)
PoistaSamoin sinulle toivon auringonpaistetta elämääsi, kummasti ne säteet on meidät molemmat viime aikoina saavuttanut, vaikka välillä niin lohduttomalta onkin tuntunut <3
Hehe, niin kuin mäkin sillon joskus kerroin siitä, kun ajelin kotiin töistä ja olo oli niin hyvä ja fiilis mitä mahtavin - vaikka se oli mun vika työpäivä ja jatkosta ei ollut tietoakaan! Välillä tuntuu siltä, kuin eläisi jossain pilvessä. On vaan niin kiva olo ja hymyilyttää niin kauheasti. Tietenkin on niitä huonoja päiviä, hetkiä ja huonosti nukuttuja öitä. Mutta ne kuuluu asiaan! Jos tulee näitä ei kivoja juttuja, niin ne harmittaa tietenkin, mutta ei niitä murehtimaan kannata jäädä. Ottaa opiksi ja jatkaa matkaansa eteenpäin. Tulevaisuus pelottaa ihan varmasti kaikkia välillä, mutta reippaasti uusia haasteita kohti ja luottaa omiin kykyihinsä, niin hyvä siitä tulee!
VastaaPoistaKun viettää aikaa tiiviisti lapsen kanssa, niin sitä vähän joutuukin elämään hetkessä ja nauttimaan just sillon kun voi. Seuraavassa hetkessä voi tapahtua mitä vaan :-D
Niimpä! Se on mahtava huomata, kuinka hyvä fiilis voi yksinkertaisesti olla, vaikkei siihen mitään yksittäistä suurempaa syytä olisikaan, ja miksi pitäisikään olla? :) Mahtavaa, jos pystyy nauttimaan ihan vaan siitä arjesta,siitä että kaikki on periaatteessa kunnossa :) Vaikka sullakin oli tuo työjuttu, niin et antanut sen masentaa!
PoistaSe on totta, että kaikilla on huonoja hetkiä ja päiviä, jopa viikkoja, mutta pääasia onkin ettei niihin suruihin jumiudu! Vaan yrittää nimenomaan päästä eteenpäin ja ajatella, että kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin ja nauttia sitten ihan niistä pienimmistäkin hyvistä jutuista :)
Ja tuo vikajuttu on kyllä niin totta :D Ei kannata kummemin suunnitella mitään, kun ei ne suunnitelmat kuitenkaan luultavimmin toteudu :D
"Katso tätä päivää,
VastaaPoistasillä se on
elämä.
Sen lyhyessä hetkessä
on koko totuus."
- Goethe -
"Joka päivä
maailma syntyy uudestaan sille,
joka suhtautuu siihen
oikealla tavalla."
- James Russell Lowell -
"Ilo olemassaolosta
on suurin onni."
- Benjamin Disraeli -
<3
Ihania ajatuksia, kiitos <3
PoistaAiheesta poiketen haluaisin kysyä sulta muutaman asian osastojaksostasi. Mikä osastolla oli painonnousutavoite viikossa? Nousiko painosi alussa helpommin pienillä lisäyksillä ja pitikö myöhemmin tehdä isompia ruokalisäyksiä? Luin aikaisemmista postauksista, että sulla oli jossain vaiheessa noussut paino kaksikin kiloa viikossa ja seuraavalla viikolla laskenut saman verran. Tämä on kai ihan tavallista, että vaihteluita painossa voi tulla. Paljonko painosi nousi koko viime kevään aikana? Olisin kiitollinen jos voisit vastata, mutta ei tietenkään ole pakko. Itseäni nämä asiat mietityttää omalla kohdalla ja painonnousu ahdistaa välillä paljonkin.
VastaaPoistaHeippa! Ja tottakai voin vastailla :) Mulla painonnousu on vaihdellut tosi paljon ihan osastojaksosta riippuen. Oikeastaan ainoastaan Helsingin osastojaksollani, mikä kesti noin 5 kk, oli painonnostotavoite vähintään kilo viikossa. Siellä oli periaatteena, että jos kahdessa punnituksessa ei paino ole noussut, tehdään lisäyksiä. Siellä mulla paino nousi yhteensä noin 14 kiloa ja tavoitteena siellä pidettiin sitä BMI 18,5. En tarkalleen muista kuinka nopeasti saavutin tavoitepainon, mutta loppuaika oli jo ylläpitovaihetta.
PoistaSitten taas muilla osastojaksoilla oman alueen keskussairaalan psykan osastolla, ollaan sovittu usein vähintään puolesta kilosta viikko, sillä itse koin ettei pää kestä nopeampaa vauhtia. Mutta tämäkään ei läheskään aina ole toteutunut! Ekalla osastojaksolla en päässyt normaalipainoon, vaan kotiuduin hieman ennen, jolloin paino oli n. 4,5 kuukaudessa noussut kymmenen kiloa, ehkä vähän päälle. Toisen jakson kohdalla en muista oikein miten kävi, mutta kolmas jakso taisi olla 2 kk mittainen eikä paino noussut kuin muutaman kilon. Mutta nyt tuo viimeisin osastojakso tavallaan alkoi jo syyskuussa 2011 ja kotiuduin joulukuun puolivälissä. Se oli sellaista epätoivoista jankkausta, eikä paino noussut kuin nelisen kiloa. Hoitava taho ei ollut niin tiukkana, enkä itse uskaltanut tehdä muutoksia enempää. Ehdin siinä sitten olla kuukauden kotona, kunnes palasin osastolle. Sitten olinkin n. 3,5 kk ja paino nousi vielä seitsemisen kiloa niin, että bmi oli 17-17,5. Eli silloin tulosta tulikin, koska itse snoin heti kuinka isoja ruoka-annoksien tulee olla, jotta paino todella nousee!
Ja tosiaan, vaihteluita tulee ja paljon! Ekalla osastojaksolla paino putosi parin ekan viikon aikana yli kuusi kiloa turvotusten vuoksi! Oikeastaan myös muistaakseni muillakin osastojaksoilla on käynyt niin, että noin kilon verran ensin pudonnut, kun on alkanut kunnolla syömään. Ja sitten paino on alkanut nousta todella vaihdellen! Kuten kuvasit, joskus pari kiloa viikossa, joskus ei grammaakaan, vaan on saattanut jopa laskea. Eli yksittäisiä punnituksia ei kannata katsoa liian tarkasti, vaan tarkastella pidempää aikaväliä! Muistaakseni puhuimme lääkärin kanssa yleispsykalla aina neljän punnituksen säännöstä. Eli jos punnituksia oli vaikka kahdesti viikossa, niin vasta pari viikkoa todella kertoi, oliko suunta oikea ja tasainen. Eli yhteen punnitukseen tai pariinkaan ei todella kannata jumiutua ajatuksissa, vaan nousu todella tasoittuu ajan kanssa! Vaikka kyllähän sellaiset hyppäykset pelottavat ja pelästyttävät kovastikin.
Ja myös sen olen huomannut, että oma tunne ei läheskään aina kerro mitään. Monesti olen ollut varma, että nyt paino on noussut ja reippaasti, mutta todellisuudessa se on saattanut jopa laskea!
Toivottavasti sait nyt vähän osviittaa tästä, lisääkin saa toki kysyä :) Tsemppiä valtavasti!
Kiitos vastauksestasi, Laura. Tämä auttoi paljon. Ymmärsinkö oikein, että painonnousuvaiheessa ateriasuunnitelmasi oli sellainen, että sitä noudattamalla painosi nousi keskimäärin kilon kuukaudessa? Vai oliko lopussa jo tasapainottamisvaihe? Oliko painonnousulle viikkotavoitetta viime keväänä ja jos oli niin toteutuiko tavoite? Mitä keinoja käytit ahdistuksen hallintaan ja mielenrauhan saavuttamiseen? Tästä viimeisimmästä olisi kiva lukea vaikka kokonainen postaus, jos kiinnostuit?
VastaaPoista-Anne (se edellinen anonyymi)
Kiva kuulla, että auttoi :) Sopisiko sinulle, että vastaisin näihin kysymyksiin tuossa suunnittelemassani kysymys-vastaus -postauksessa, minkä yritän alkuviikosta toteuttaa? :) Sitten muutkin näkisivät kysymykset, jos kaipaavat myöskin vastuksia samoihin asioihin? :)
PoistaMutta vastaan pikaisesti silti tuohon painokyssäriin, jos siihen vastausta nopeammin kaipaat. Eli jos katsoo ateriasuunnitelmistani Ateriasuunnitelma I, niin se oli se, millä painoa nostettiin ja paino nousi keskimäärin puolisen kiloa viikossa, sen pari kiloa kuussa. Välillä enemmän ja välillä vähemmän! Luultavasti myös kotilomat tasasivat jossain vaiheessa nousua, koska siellä kuitenkin kulutus kasvoi, eivätkä syömiset heti menneet aina täydellisesti. Helsingin osastojaksolla paino taas nousi vähintään sen kilon viikossa eli nelisen kiloa kuussa, eli lopussa ei noussut lainkaan vaan painon ylläpitovaihettakin harjoiteltiin osastolla! Senkin ateriasuunnitelman löydät postauksesta, johon kaikki ateriasuunnitelmat kokosin :)
Mutta tosiaan, kysymyksesi olivat niin hyviä, että toivottavasti et loukkaannu, jos vastaan niihin perusteellisemmin vasta kyssäripostauksessa? :) Liittyen tuohon taspainottamisvaiheeseen, viikkotavoitteeseen sekä ahdistuksen hallintaan! Sopiiko? :)
Kiitos taas ja mukava vaan, jos haluat kirjoittaa kysymyksiini liittyen vielä lisääkin kysymyspostauksessa:) Itselläni on tosiaan painonnousu tavoitteena ja tämä auttoi hahmottamaan sitä, minkä verran suunnilleen pitää syödä, että paino todella nousisi. Vähän on vielä omalla kohdallani haussa sopia ruokamäärä ja etenemistahti, mutta vastauksestasi on hyvin paljon apua.
Poista-Anne
Todella kiva kuulla oikeasti, että vastauksesta oli apua sinulle! Kun on muutenkin pitkään ollut vääristynyt kuva syömisestä, ei ole mikään helppo juttu löytää sitä ajatusta uudelleen, että miten on normaalia syödä! Ei todellakaan. Joten anna itsellesi aikaa ja totuttele taas siihen, mitä normaali syöminen on :) Mutta meidän vaan ei tosin tule siihen tyytyä, vaan pitää tsempata lisää ja uskaltautua syömään yli sen normaalin, jotta paino nousisi! Ei mikään helppo tehtävä ihmiselle, jolle syöminen on ollut ehkä vuosia vaikeaa: uskaltaa syödä normaalisti, mutta lisäksi vielä paljon yli oman perustarpeensa, jotta paino nousee! Itsekin olen pohtinut juurikin tätä asiaa paljon viime aikoina.
PoistaMutta tsemppiä sinulle Anne! :)
*sopiva
VastaaPoista