Vastauksia osa V - onnea ja elämää

Elämäsi onnen kulmakivet,asiat jotka saavat sinut jaksamaan huonojenkin päivien läpi? 
Tällä hetkellä onnen kulmakivet löytyvät tuosta vierestä, Justus ja Jarno tietenkin :) Tavallaan minulla on asiat tällä hetkellä niin täydellisesti, että voin pitää kaikkea heihin ja meidän yhteiseen arkeemme liittyviä asioita onneni kulmakivinä. Onneni on tällä hetkellä kokonaisuus, mikä muodostuu todella arkisista, mutta minulle vallan tärkeistä asioista. Onni on se, että saan elää kotona heidän kanssaan aivan tavallista arkea ala- ja ylämäkineen. En luopuisi huonosti nukutuista yöunista enkä enkä mistään muustakaan arjen raskaamman puolen mukanaan tuomista asioista. Olen osastojaksojeni myötä oppinut arvostamaan ihan vain sitäkin, että saan nukkua omassa sängyssäni, käydä itse kaupassa ja haukata ovensuusta raitista ilmaa. Pieniä tavanomaisia juttuja, mitä ei osaa arvostaa ilman, että ne yhtäkkiä elämästä katoavat.

Lisäksi en voisi olla yhtään enää kiitollisempi ja onnellisempi vanhemmista ja sisaruksistani perheineen. Vaikka vuosia haaveilin Riihimäeltä poismuuttamisesta ja vannoin, etten tänne enää ikinä palaisi, en voisi olla yhtään onnellisempi siitä, että asun tällä hetkellä juuri täällä, samassa kaupungissa vanhempieni ja veljeni perheen kanssa. Tapaamme viikoittain tiiviisti, vietämme aikaa yhdessä ja saan myös heiltä apua asiassa kuin asiassa. Voisiko enempää toivoakaan? Siskoni asuu toisessa kaupungissa, mutta juttelemme viikoittain puhelimessa, ja nytkin odotan niin sitä, kun hän keskiviikkona tulossa Jerry-koiransa kanssa minun ja Justuksen seuraksi!

Toki onneeni kuuluu myös oma koti ja ammattini sairaanhoitajana. Ne ovat niitä elämän perusasioita, joita kaipaan elämääni. Niihin liittyy paljon unelmia, haaveita ja tavoitteita, joita kohti haluan kurkotella tulevina vuosina. Jarnon kanssa haaveilemme omakotitalosta, ja erilaiset sisustusratkaisut ja rakennusjutut pyörivät puheenaiheissamme lähes päivittäin. Haluan myös kehittää itseäni sairaanhoitajana ja päästä työskentelemään omaan unelmatyöpaikkaani. Vaikken olekaan ikinä ollut ajatuksissani kovin urakeskeinen, on minulle viime vuosina muodostunut vaikka kuinka uusia haaveita tämän suhteen. Koen, että haaveet antavat voimaa ja kannattelevat, mutta ensi sijaisen tärkeää on muistaa nauttia siitä, mitä itsellä jo on.

Motivoivin ajatus, joka herätti sinussa halun parantua? 
Kyllä Jarno ja hänen luokseen kotiin pääseminen olivat mielessä jokaisella ruokailulla, jokaisena vaikeana hetkenä, jokaisen ahdistuksen tullen ja jokaisena hetkenä, jolloin olisi tehnyt mieli luovuttaa tai toimia sairauden sanelujen mukaisesti. Vaikka minulla on ollut motivoivia asioita elämässäni koko sairauden ajan, en ole saanut niitä jotenkaan "valjastettua" täysin ja oikealla tavalla parantumiseni hyväksi. Ajatus siitä, että menettäisin Jarnon, oli niin raskas ja kamala, että olin valmis uhraamaan yhteisestä ajastamme muutaman kuukauden lisää lähtemällä osastolle, jotta sen jälkeen voisin elää hänen luonaan loppu elämäni. Olen käynyt osastolla ollessani satoja keskusteluja itseni kanssa vaikean hetken tullen, jolloin olen käynyt läpi mielessäni kaikki ne asiat, joiden vuoksi täytyy jaksaa. Haaveet yhteisestä tulevaisuudesta, lapsista, omasta kodista ja siitä aivan normaalista elämästä kannattelivat pitkälle. Vaikka en siinä hetkessä suunnitellutkaan vielä lastensaantia, oli se yksi suurimmista motivoivista tekijöistä. Tiesin sen olevan tärkeääkin tärkeämpi asia Jarnolle - ja tottakai myös minulle itselleni. En halunnut, että tämä sairaus veisi meiltä enää mitään pois. Halusin, että voisimme elää ihan tavallista arkea ilman anoreksiaan luomaa surua, ahdistusta, aikataulutusta ja rajoitusta.

Tottakai voisin luetella lukuisia muitakin motivoivia asioita, jotka pidin mielessäni keväällä, mutta koen kaiken edellä kuvaamani olleen se ratkaisevin. Jouduin hakemaan sen lopullisen motivaation muista ihmisistä, sillä en vain pystynyt omaa hyvinvointiani suurimpaan osaan asettaa. Vaikka terveys, fyysinen hyvä olo, kaunis ja terve ulkonäkö ja lukuisat muut omaan hyvinvointiin liittyvät motivaattorit olivatkin olemassa, tarvitsin ensin sen ajatuksen, että parantuisin Jarnon ja perheeni vuoksi. Tässä olisikin minulle ja kaikille muille anoreksiaa sairastaville aihetta pohtia enemmänkin sitä asiaa, kuinka jo itsensä rakastaminen ja halu huolehtia omasta hyvinvoinnista voi olla - ja ennen kaikkea sen tulee olla - syy parantua. Täytyy oppia rakastamaan itseään siten, että haluaa pitää itsestään huolta.

Nyt suurinta motivoivaa tekijää on varmasti edes turha kysellä. Justuksen myötä olen ymmärtänyt sen, kuinka juuri itsensä rakastaminen ja itsestään huolta pitäminen takaa myös Justukselle hyvän elämän tällä hetkellä. En halua edes kuvitella tilannetta, jossa sairaus saisi minut täysin taas valtaansa ja joutuisin osastolle pois Justuksen ja Jarnon luota. Tässä on jo itsessään niin paljon motivointia, ettei repsahdusta vaan voi enää tapahtua! Motivoivin ajatus on terve tulevaisuus yhdessä Jarnon ja Justuksen, ja toivottavasti myös Justuksen mahdollisten sisarusten kanssa :)

Mitä aiot kertoa Justukselle sairaudestasi sitten joskus kun hän on tarpeeksi vanha kuulemaan? 
Luulen, että jollakin tapaa haluan ottaa sairauteni tulevaisuudessa puheeksi Justuksen sekä mahdollisten muiden lasteni kanssa. Voihan olla, ettei asiaa ole koskaa tarpeen tuoda esiin, mutta koen sairauden käsittelevän niin paljon epävarmuuksia omaa itseä ja elämää kohtaan, että tavallaan aihe on jollain tapaa ajankohtainen jokaisen ihmisen elämässä ennemmin tai myöhemmin. Kun lapset tulevat teini-ikään tai ovat nuoria aikuisia, kohtaavat he luultavasti asioita, joihin itsevarmuus, itsensä rakastaminen, itsestään huolta pitäminen ja muut itsetuntoasiat liittyvät hyvinkin vahvasti. Uskon, että tällöin voisi olla mahdollista tuoda jollain tapaa esiin asioita ja kokemuksia tästä omasta sairausajastani. Uskon, että omat kokemukseni voivat saada lapsiani ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Kuten aiemmin kirjoitinkin, on tämä sairausaika ollut sellainen elämänkoulu, että olen siitä valtavasti oppinut. Tästä näkökulmasta haluaisin lapsilleni asiasta jotenkin kertoa, jotta he voisivat käyttää kokemaani jollain tapaa hyödyksi omissa valinnoissaan. Haluaisin korostaa heille sitä, kuinka kaikki lähtee itsensä arvostamisesta.

Mutta näin aion toimia vasta sitten, kun koen heidän todella olevan tarpeeksi vanhoja kuulemaan asiasta, ja kun uskon heidän osaavan käsitellä kuulemaansa ja ehkäpä jopa hyödyntävän tavallaan kokemuksiani omissa valinnoissaan.

Miten poikaystäväsi vanhemmat ovat suhtautuneet syömishäiriöösi?
Koska olen ollut sairas jo silloin, kun aloimme Jarnon kanssa seurustelemaan, ovat he olleet alusta lähtien tietoisia asiasta. En tiedä miten he ovat reagoineet, kun Jarno on aikanaan asiasta vanhemmilleen kertonut, mutta missään nimessä suhtautuminen ei ole ollut tuomitsevaa. Olen jutellut Jarnon äidin kanssa asiasta lukuisia kertoja, joten asia ei ole todellakaan meidän suhteessamme mikään tabu. Kaikki heidän lähisuvussaan tietävät tilanteemme ja suhtautuvat siihen hyvin luonnollisesti. On ollut helpottavaa, ettei mitään ole tarvinnut salailla ja häpeillä. Se onkin ollut ihanaa huomata, ettei minun ole tarvinnut koskaan hävetä itseäni ja tätä sairautta, vaan siihen on suhtauduttu aina todella luontevasti muiden osalta. Tämä on taannut myös sen, ettei se ole ikinä noussut suureksi puheenaiheeksi, eikä sitä ole ääneen kummaksuttu tai ruodittu sen kummemmin. Kun kerromme kuulumisistamme Jarnon perheelle tai sukulaisille, kerromme asioista niin kuin ne ovat. Toki useimpien on varmasti todella vaikeaa käsittää tätä sairautta ja varmasti heitä asia tavallaan myös hämmentää. Esimerkiksi tällä hetkellä syömiskäyttäytymiseni on niin normaalia, etteivät he varmasti edes osaisi ajatella mitään ongelmaa koskaan olleenkaan, elleivät siitä tietäisi.

Mutta voin olla enemmän kuin onnellinen siitä, kuinka hyvin asiat ovat tämänkin suhteen:) Ikinä ei voi olettaa olevan itsestään selvyys, että muut ymmärtäisivät näin hyvin ja olisivat niin suvaitsevaisia. Minut on hyväksytty perheeseen sellaisena kuin olen.

Tällaisia vastauksia tällä kertaa :) Tuo viimeinen kysymys jäi erityisesti minua mietityttämään, ja olisinkin kiinnostunut tietämään, miten teihin on suhtauduttu, kun olette kertoneet sairaudestanne niin omille sukulaisille, ystäville kuin vaikkapa juuri poika- tai tyttöystävän perheellekin?

<3: Laura

Iloisin ajatuksin

Tällaisten iloisten ajatusten kera katselen kulunutta viikkoa tällä kertaa taaksepäin :)

♥ Viime viikolla viittasin Arjen parhaat -postauksessani siihen, kuinka elokuussa meidän perheessämme käy taas pienoinen muutosten tuulahdus: minä nimittäin palaan elokuun alkupuolella töihin! Kyllä, työmaa kutsuu vaikka itsestäni tuntuukin, että vastahan tuo äitiysloma ehti alkaa ;) Jo raskausaikana keskustelimme Jarnon kanssa sellaisesta mahdollisuudesta, että hän käyttäisi osan vanhempainrahakaudesta. Koska tiesin, kuinka paljon Jarnolle merkitsisi mahdollisuus olla lapsen kanssa kotona, en tietenkään halunnut tätä ihanaa asiaa häneltä viedä pois. Kun parisen viikkoa sitten kävimme Jutusksen kanssa tervehtimässä työkavereitani, niin jo tuolloin johtaja kyseli suunnitelmistani palata töihin. Sillä kertaa asia jäi vielä siihen, mutta viime viikolla sain sitten häneltä viestiä liittyen töiden aloittamiseen. Olimme miettineet Jarnon kanssa mahdollisesti syyskuun alkua, jolloin hänelle jäisi reilut pari kuukautta aikaa olla kotona yhdessä herra Justuksen kanssa. Mutta koska töissä olikin tarvetta jo hieman aiemmin, aikaistui aloitus melkeimpä kuukaudella. Joten sellaisia suuria mullistuksia jälleen tiedossa!

Tottakai jäisin enemmän kuin mielelläni Justuksen kanssa kotiin vaikka paljon pidemmäksikin aikaa, mutta haluan antaa Jarnonkin kokea Justuksen kanssa sitä erityistä yhdessäolon ihanuutta, mistä minä olen saanut nyt nauttia ja saan vielä seuraavat neljä kuukautta nauttia. Onhan kyse kuitenkin aivan ainutlaatuisesta ja ainutkertaisesta ajasta meidän elämässämme! Työpaikka on sama, josta marraskuun lopulla jäin äitiyslomalle. Olen enmmän kuin iloinen siitä, että saan jatkaa töitä niin mahtavassa työyhteisössä! :) Kyseessä on siis oman alan työni sairaanhoitajana. Odotan tulevalta paljon, sillä vihdoin minulla on mahdollisuus kehittyä kunnolla työssäni, ja olen ihan malttamaton uuden oppimisen suhteen! Työtaipaleeni on valmistumisestani saakka ollut sairauden vuoksi hyvin repaleinen, mutta haluan uskoa sellaisen olevan nyt lopullisesti ohitse!

♥ Kuluneella viikolla olen iloinnut yhä enenevissä määrin myös saapuvasta keväästä, ja olenkin suunnannut ajatukseni jo kunnolla tulevaan kesään ja erityisesti kesälomaan! Jarnolla loma ajoittuu heinäkuulle ja tuntuu aivan mahtavalta ajatella, että saamme viettää koko heinäkuun yhdessä :) Viime vuonna Jarnon loma oli kesäkuussa eli juuri silloin, kun minä aloitin työt jälleen pitkän sairausloman jälkeen. Eli tällöin jäi yhteinen loma-aika olemattomiin, mutta nyt otamme varmasti vahingon takaisin! Toki viime kesältäkin on ihania muistoja, kuten juhannus järven rannalla telttaillen sekä mökkeily vanhempieni mökillä :) Mutta nyt yhteistä aikaa on kokonainen kuukausi!

Jo nyt keväälle olemme suunnitelleet pieniä reissuja sekä Tallinnaan että Tukholmaan. Kun Justus on vielä sen verran pieni, niin uskomme reissujen onnistuvan ihan hyvin vielä tässä vaiheessa :) Odotan erityisesti tuota Tukholman reissua todella paljon, sillä en ole aikoihin päässyt kyseisessä kaupungissa kiertelemään! Olen jotenkin aina ihaillut kesäistä Ruotsia, ja haaveenani olisikin tehdä joskus kunnon reissu kesäiseen Ruotsiin :) Itse muistan lapsuudessani perheemme kesken, autolla tehdyt matkat Ruotsiin todella mukavina, ja olisi ihana luoda Justuksen muistoihinkin samanlaisia mielikuvia:) Nyt olemme kuitenkin suunnitelleet parin viikon kesälomareissua pohjoiseen suunnaten ensin itä-Suomeen, ehkäpä Kolin maisemiin. Samalla olisi tarkoitus käydä tervehtimässä pohjoisemmassa asuvia isovanhempia ja jatkaa siitä vielä ihan Lappiin asti. Kovasti olen erilaisia ideoita yrittänyt etsiskellä, ja jonkinlainen suunnitelma mielessäni alkaakin jo hahmottua! :)

♥ Kulunut viikko on tuonut myös mieleeni valtavan ilon tunteen kaikesta edistymisestä, jota olen kokenut. Olen iloinnut aivan valtavasti siitä voimasta, rohkeudesta ja tahdosta, mikä minut on viime päivinä vallannut. On ollut ihana huomata, että minusta ehkäpä on kuin onkin tekemään vielä ne viimeiset oikeat ratkaisut, jotka hyvästelevät tämän sairauden samalla. Tätä tunnetta lisäsi entisestään tiistainen käynti polilla sairaanhoitajan luona. Voi että sitä tunnetta, kun painoa oli tullut viikkotavoitteen verran ja vielä vähän päällekin!

Uskon tässä suhteessa  toimivan tavallaan myös päinvastaisesti se mielihyvän tunne, mikä aikanaan on ajanut itseä yhä syvemmälle ja syvemmälle sairauden syövereihin - mutta tällä kertaa täysin toiseen suuntaan! Se onnistumisen tunne, mikä oikeita valintoja seuraa on sellainen, mitä en ole vielä kertaakaan aiemmin kokenut tämän sairauden aikana. Toki oikeita valintoja olen oikeita tehnyt viimeisen vuoden aikana valtavia määriä - olenhan kuitenkin näin pitkälle päässyt - mutta niitä on seurannut vielä jonkinlainen epävarmuus siitä, teenkö nyt varmasti oikein. Nyt siitä ei ole epäilystäkään, sillä jokainen teko terveyden hyväksi tuottaa vain ja ainoastaan suurta mielihyvää. Aiemmin en ole kertaakaan, en ikinä viimeisten viiden vuoden aikana, ole saanut kotona painoani nostettua. Kunnes nyt! Mieleni täyttyy jatkuvasti ajatuksista, haaveista ja ihanista asioista, jotka tiedän mahdollisiksi, kunhan sairaus on täysin taaksejäänyttä elämää! En malttaisi millään odottaa ;)

Tällaisin ajatuksin tällä viikolla - tästä on hyvä jatkaa eteenpäin :)

<3: Laura

P.s. Kuvat jälleen osoitteesta weheartit.com :)

Suloinen yllätys

Keskiviikkoa tuli odotettua ja malttamattomana! Kiireiden vuoksi emme olleet päässeet ihanan ystäväni Minnin kanssa vaihtamaan kuulumisia poikkeuksellisesti pariin viikkoon, joten ihan ikävä meidät juttutuokioita ehtikin tulemaan. Onneksi saimme vihdoin sovitettua aikataulumme yhteen ja pääsimme istumaan alas päivällisen merkeissä :) Tällä hetkellä treffimme sijoittuvat aina Riihimäelle ja vieläpä samaiseen vakiokahvilaamme, sillä se on Justuksen vuoksi helpointa. Mutta ehkä kevään tullen pääsemme Justuksen kanssa vähän valloittamaan uusia paikkoja, jolloin voimme sopia deittejä muuallekin kuin meidän kotikaupunkiimme :)

Kyseessä oli jälleen siis Feeniks Cafe, jossa tarjonta koostuu makean lisäksi salaateista sekä täytetyistä leivistä. Kyseisessä kahvilassa on oikeasti mitä herkullisimmat - ja lisäksi vielä todella edulliset - salaatit! Myös leivät ovat aina tuoreita, raikkaita ja maukkaita!

Minni päätyi ihanan näköiseen kanasalaattiin oliiveilla, maustekurkulla sekä viinirypäleillä :)

Oma valintani oli kana-curryfocaccia. Olen aina kuvitellut, etten pidä lainkaan currykastikkeesta, mutta taas sain heittää ennakkoluuloni romukoppaan!

Viimeksi söin samaisessa kahvilassa luomuruisleivän kylmäsavulohella sekä majoneesilla täytettynä. Vaikka ruisleipä yhdistettynä loheen on minulle se lähes täydellisyyttä hipova makuyhdistelmä, voisin milloin tahansa syödä tämänkin leivän uudelleen :)

Juteltiinkin Minnin kanssa, että molempien tekisi mieli tehdä joskus kotonakin ruokaisia, täytettyjä leipiä. Teimme aikanaan Jarnon kanssa halloumi-juustolla, tomaatilla, punasipulilla ja basilikalla täytettyjä patonkeja, ja kylläpä alkoikin tehdä taas niitä uudelleen mieli! Ehkäpä pääsiäisherkuttelujen jälkeen voisi vaikkapa itsetehdyn tomaattikeiton seuraksi sellaiset tehdäkin :)

Ja sitten ihanaan yllätykseen! Minni oli lomareissulla poikaystävänsä kanssa Prahassa ja toi sieltä minulle tuliaiseksi todella suloisen rasiallisen käsintehtyjä suklaakonvehteja - voiko täydellisempää tuliaista ollakaan? :)

Oli hauskaa valikoida itselleen herkkuja, kun ei perinteiseen tapaan tiennyt etukäteen, mitä suklaat pitivät sisällään. Mutta aivan täydellisiä olivat kyllä minun makuuni - paljon nougat-täytettä sekä pähkinöitä!

Tämä kokonaisuus kruunasi kyllä mukavan päivällishetken. Suklaiden seuraksi sopi täydellisesti luontaistuotekaupasta ostamani suklaatee. Paljon olen makuteelaatuja maistellut, mutta näin suklaista makua en ole vielä mistään löytänyt! Eli kaikki suklaan ystävät: tätä teidän täytyy ehdottomasti maistaa! :)

Nyt toivottelen teille kaikille iloista pääsiäistä - me lähdemme tästä kohta Justuksen serkun luo kyläilemään! :)

<3: Laura

Vastauksia osa IV- itsetunto

Oliko sulla jo ennen sairastumista mitään oireita jotka viittaisi syömishäiriöön, esim. alhainen itsetunto omasta ulkonäöstä?
Olen aina ollut ujo ja epävarma yleisesti omasta itsestäni. Koenkin, että niistä aineksista löytyykin pohjimmainen syy sairastumiselleni. Olen pohtinut elämääni taaksepäin hyvin paljon, kun olen etsinyt syitä sairastumiselleni. Minun kohdallani ei syitä voida etsiä perheestä tai perhesuhteista, kuten niin usein anoreksiaan sairastuneiden kohdalla tehdään - usein vielä syyttävästi ja virheellisesti. Minulla ei ole takana rankkoja kouluvuosia tai kiusaamista, vaan varsin tavallinen koulutaival ystävineen ja harrastuksineen. Mutta kaikesta tästä onnesta huolimatta, olin ujo ja epävarma hyvin monin tavoin. Koulussa saatoin nauttia esitelmien pidosta ja näyttelemisestä, mutta samaan aikaan jännitin viittaamista yli kaiken, en olisi voinut kuvitellakaan pyytäväni apua kaupassa ja soittaminen niin tutuille kuin tuntemattomillekin oli mitä kamalinta.

Ensimmäisen kerran epävarmuutta omasta ulkonäöstäni koin murrosikään tullessani. Murrosikäni alkoi hyvin varhain ja toi mukanaan ennen kasvuspurttia tapahtuvan luonnollisen pyöristymisen. Muistan sen häpeän uutta naisellisempaa vartaloa kohtaa ja sen kamalan tunteen, kun jouduin luovuttamaan pieneksi jääneet vaatteeni isosiskolleni. Kuvista voi näin jälkikäteen huomata jo pelkästään asennostani, kuinka paljon uutta vartaloani inhosin ja ennen kaikkea häpesin. Koulun uimatunnit olivat painajaista, ja oman vartalon häpeilemisestä sekä peittelystyä tuli tapa, minkä sain karistettua kannoiltani vasta juuri ennen sairastumistani anoreksiaan 21-vuotiaana. Mutta päällisin puolin muistan kuitenkin olleeni tyytyväinen ulkonäkööni. Tämä suunnaton epävarmuus ajoittui pahimmillaan ala-asteen loppuun ja yläasteen alkuun, ja se rajoittui oikeastaan enemmänkin vain naisellisiin muotoihin, ei itse painoon. En muista koko tuolta ajalta hävenneeni painoani millään tavalla, vain ja ainoastaan rintojani, lantiotani ja muita naiseuden merkkejä. Lukioaikana muistan minulle tulleen aina ajoittain jokaiselle tytölle ja naiselle tyypillisiä "vartaloinhoja", mutta yleensä ne olivat vain ja ainoastaan pientä sanahelinää. Ensimmäistä kertaa jotain syömishäiriöön viittavaa oireilua saattaa havaita näin jälkikäteen lukion loppuajalta, jolloin uskoin ensimmäisen kunnon seurustelusuhteeni päättyneen siihen, että minä olen lihava ja ruma. Tästä alkoi painon tarkkailu, kuntoilu ja kaloreiden mietiskely. Paino putosikin useamman kilon, mutta jäi turvallisille lukemille yhä. Ystävieni avustuksella pääsin tästä muutaman kuukauden mittaisesta jaksosta kuitenkin yli, ja kaikki nuo tunteet jäivät taakse muutamaksi vuodeksi täysin taakse.

Lukio loppui, muutin opiskelemaan Lahteen ja olin tyytyväisempi itseeni kuin koskaan! Nautin ruoasta, elämästä ja liikunnasta. Ja kuten usein olen todennut, pidin vartalostani enemmän kuin koskaan aiemmin ja olin oikeasti kaikin puolin sinut sen kanssa. Liikunta oli tehnyt positiivisen vaikutuksen kroppaani ja näytin mielestäni terveellä tavalla hyvältä. Mutta sitten jokin muuttui - syömisestä ja liikkumisesta tuli pakkomielteistä. Ja loppu onkin sitten historiaa. Mutta miksi sitten näin kävi? Johtuen muunlaisesta epävarmuudesta itseäni kohtaan. Vaikka olin vuosien aikana muuttunut, rohkaistunut ja saanut aimo annoksen itsevarmuutta, oli se ujo Laura minussa yhä liikaa kiinni. Ja ennen kaikkea epävarma, joka yritti miellyttää muita, saada parhaat arvosanat harjoitteluista, ja joka otti jokaisen harjoitteluarvioinnin niin tosissaan, että itsetunto meinasi murskaantua ihan pienimmästäkin asiasta. Koen, että tämä oli pohjimmainen syy sairastumiselleni. Ei tyytymättömyys ulkonäköön, vaan epävarmuus. Uskon, että kaikki tämä ainoastaan purkautui alkamalla kontrolloida pakonomaisesti syömistä ja liikkumista - asioita, jotka olivat täysin omassa hallinnassani. Uskon kovasti, että jotenkin minun täytyi kipuilla tämä epävarmuus pois. Jos en olisi sairastunut anoreksiaan, olisi kipuilu ilmennyt jossain myöhemmässä vaiheessa ehkäpä jollain muulla tavalla. Vaikea sanoa, mutta tavallaan olen onnellinen siitä elämänkoulusta, jonka olen käynyt. Nyt olen sata kertaa itsevarmempi ja ennen kaikkea tunnen itseni paremmin kuin koskaan.

Eli luin jostain et oot nuorempana ollu ujompi ja epävarmempi, ni mistä oot saanu lisää itsevarmuutta? Onks sun itseluottamus kehittyny vaan luonnollisesti iän myötä vai oisko sulla ehkä jotain käytännön vinkkejä sen parantamiseen? :)
Edellisessä vastauksessa toinkin esiin epävarmuuden tunteita, joita olen lapsena ja nuorempana vahvasti kokenut. Paljon on kuitenkin tuosta ajasta muuttunut. Sekä aika että sairaus ovat kasvattaneet minua ihmisenä niin valtavasti, että tavallaan olen sairaudelle tästä jopa kiitollinen. Olenkin aina nimennyt itsevarmuuden kasvamisen yhdeksi hyväksi asiaksi, mitä sairaudesta on seurannut. Uskon sairauden kasvattaneen minua niin paljon ihmisenä, ettei se olisi ilman kaikkea tätä läpikäymääni ollut lainkaan mahdollista. Sairaus on ollut sellainen tutkimusmatka omaan itseen, omiin ajatuksiin ja omiin tuntemuksiin, etten kaikkea sen myötä oppimaani olisi muutoin varmasti löytänyt.

Ennen sairastumistani olin saanut karistettuani kannoiltani jo suuren määrän ujoutta, mutta yhä se vaivasi minua aivan liian paljon. En todellakaan sano, että ujous on pahasta, mutta liiallisena se ainakin minua itseäni ahdisti jopa jonkin verran. Opiskellessani sairaanhoitajaksi meillä oli lukuisia työharjoitteluja, joissa joutui tapaamaan suuren määrän uusia ihmisiä ja menemään omalle epämukavuusalueelleen - alueelle mikä oli täynnä epävarmuustekijöitä. Itselle vieraiden ihmisten lisäksi sai jännittää uuden oppimista ja jatkuvaa arviointia. Koin tämän todella stressaavana ja vietin lukuisia unettomia öitä miettien harjoittelujani, uusia ihmisiä ja saatuja arvioivia sanoja. Kun joku olisi pystynyt ottamaan kritiikin ainoastaan rakentavana tai olisi antanut mennä ohi korvien, otin minä ne niin henkilökohtaisesti, että välillä tunnuin musertuvani niiden alle. Suurimpana syynä oli valtava vaatimustaso itseä kohtaan, sillä kaikista harjoitteluista yhtä lukuunottamatt sain parhaan  mahdollisen arvosanan, mutta silti päällimmäisenä mielessäni olivat - ja tavallaan ovat yhä - ne arvioinnit, mitkä koin suurena epäonnistumisena. Tämä kuvaa mielestäni hyvin silloista itsetuntoani, kuinka matalalla se todellisuudessa oli. Saatoin naamioida sen ajoittain ulospäin hyvinkin reippaaksi olemukseksi, mutta todellisuus oli aivan jotain muuta. Kaikki tämä toimi varmasti viimeisenä pisteenä vuosien epävarmuudelle: oli vain ajan kysymys milloin alkaisin oireilla. Kun tähän valtavaan koulustressiin lisäsi vielä kamalan parisuhteen, en yhtään ihmettele, että hain toisaalta sitä jotain, mitä voisin elämässäni täysin hallita.

Vaikka elämän koulu onkin ollut viime vuosina kova, olen tosiaan oppinut valtavasti eri asioita. Lukuisten osastojaksojeni myötä olen tavannut sankan joukon uusia ihmisiä, joutunut elämään vieraiden ihmisten kanssa kuukausia ilman yksityisyyttä, olen joutunut avaamaan itseni ja syvimmät tunteeni niin lääkäreille, hoitajille kuin potilastovereillekin. Olen saanut uudenlaista näkökulmaa elämään kohdattuani mitä eriliasempia ihmiskohtaloita osastolla, ja koenkin oppineeni niistä valtavasti. Vaikka olenkin aina ollut sopeutuvainen ja tullut ihmisten kanssa hyvin toimeen, ovat osastojaksot koulineet minua entisestään ihmisten kohtaamisen ja kanssakäymisen suhteen. Empatiakykyni ja myötäelämiseni taito ovat kasvaneet entisestään. Olen saanut tästä kaikesta niin valtavasti itselleni ajatellen jo ihan omaa ammattiani - olen kasvanut samalla myös ammatillisesti. Olen saanut kokemusteni myötä sellaista oppia ja tietotaitoa, mitä opiskelemalla en olisi voinut saavuttaa.

Sairaus on myös saanut aikaan sen, että olen oppinut luottamaan. Epävarmuuden hetkinäkin olen voinut luottaa enemmän siihen, että kyllä minä pärjään. Kun olen panikoinut uuden työn aloittamista, olen sallinut itselleni ne tunteet ja sen paniikin, mutta osannut samalla myös muistuttaa itseäni siitä, että ne ovat vain tunteita, mitkä menevät kyllä ohi. Kun jännitin Huomen Suomen haastattelua, rauhoittelin itseäni ajattelemalla, että pian tämä olisi ohi: jännitys olisi pieni hinta siitä kokemuksesta, jonka tulisin saamaan. Töissä kohtaan yhä ja tulevaisuudessakin vielä suuren määrän epävarmuutta, onhan työkokemukseni vielä sen verran vähäistä ja kyseessä on todella laaja ja monipuolinen ala eli opittavaa todella on ja paljon. Minun täytyy oppia hyväksymään se, etten millään voi osata ja hallita vielä kaikkea. Tämä aiheuttaa minulla yhä suurta epävarmuutta, mutta pystyn myös ajattelemaan jo niin, että opin töissäni joka päivä jotain uutta. Ihminen ei ole koskaan valmis, ei myöskään tässä asiassa. Sekin on jo hyvä lähtökohta, että on innokas työssään ja motivoitunut sekä halukas oppimaan :)

Eli kaiken kaikkiaan niin ikä, kokemukset kuin  tietoinen harjoittelukin ovat auttaneet minua saamaan lisää itseluottamusta. Olen onnellinen siitä, että olen kipuillut asiaa tämän ikäisenä, enkä vasta sitten vanhempana. Uskon tavallaan pahimman olevan jo takana :) Ehkä parhaimmat vinkit tässäkin suhteessa ovat ajan antaminen itselle ja omalle kasvamiselle. Vähitellen voi altistaa itseään itselle vaikeille tilanteille ja kerätä sitä kautta onnistumisen kokemuksia. Jos ei uskalla epäaonnistua, ei voi onnistuakaan. Jokainen onnistumisen kokemus varmasti ruokkii itsevarmuutta omalta osaltaan. Mutta tärkeintä minusta on kuitenkin itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Niin kauan ujous ja epävarmuus ei ole huono asia, kun ihminen on itse sinut tämän luonteenpiirteen kanssa eikä koe sitä liian suurena rajoitteena.

Tällaisia ajatuksia minulla heräsi itsetuntoon ja itsevarmuuteen liittyen. Tämä aihealue on varmasti meille jokaiselle tuttu, mikä mietityttää edes jossain vaiheessa elämää. Millaisia kokemuksia teillä on itsetuntoon ja itseluottamukseen liittyen, ja oletteko löytäneet itse hyviä keinoja saada lisää itseluottamusta? :)

<3: Laura

P.s. Kuvat osoitteesta weheartit.com

Kokeilevan keittiön antia

Jarno on meillä yleensä se, joka kokeilee innokkaasti uusia ruokia, ja yleensä hänen kokkailunsa syntyvät ilman reseptejä, omien ideoidensa innoittamina. Nyt kun olen saanut Jarnonkin suostuteltua syömään perunan sijaan myös bataattia, olen käyttänyt tätä tilannetta tehokkaasti hyödyksi! Viime viikon torstaina päätin kokeilla Valion sivuilta löytynyttä broileri-bataattipyttipannureseptiä. Koska itse pidin maullisesti lopputuloksesta todella paljon, niin ajattelin jakaa reseptin myös teidän kanssanne täällä. Ihan pieniä muutoksia tein, mutta aika lailla noudatin alkuperäistä reseptiä :)

Ainekset:
450 g Grillattua broileria
600 g Bataattia 
Juoksevaa rasvaa
1 sipuli
1 prk (200 g) Valion Creme fraichea
2 tomaattia
suolaa
Mustapippuria
Hunajaa
(1 prk (180 g) Valio Viola Välimeren salaattijuustoa)

Pinnalle:
Ruohosipulia
1 kananmuna per syöjä

Itse tein kaikki esivalmistelut kuntoon ennen kuin aloin mitään paistelemaan. Ostimme grillatun kanan, jonka puhdistin nahasta ja luista, ja kuutioin lihan lopuksi noin sentin kokoisiksi kuutioiksi.

Tämän jälkeen kuorin bataatin ja kuutioin sen suunnilleen saman kokoisiksi paloiksi kuin kanankin. Lisäksi silppusin sipulin sekä pilkoin tomaatit valmiiksi.

Itse koin helpoimmaksi laittaa kaiken mahdollisen valmiiksi ennen varsinaista ruoan valmistusta, sillä Justuksen kanssa ruoanlaitto voi olla välillä hieman haastavaa. Kun ajan kanssa tekee esivalmistelut rauhassa, ei itse ruoan valmistaminen vie enää kovinkaan kauaa aikaa.

Aloitin paistamalla bataattikuutioita juoksevassa rasvassa noin viiden minuutin ajan. Ja koska muuten homma olisi käynyt liian tylsäksi, käytin ajan hyväksi lukemalla P.s. Rakastan sinua -kirjaa ;) Tehokasta ajankäyttöä!

Tämän jälkeen heitin pannulle sipulit...

...ja heti perään kuutioidun kanan.

Meillä käytetään yleensä todella paljon mausteita, mutta nyt halusin pitää maut yksinkertaisina, jotta bataatin makeus pääsisi varmasti oikeuksiinsa. Niimpä mausteina toimivat tällä kertaa ainoastaan suola ja rouhittu mustapippuri.

Maustamisen jälkeen lisäsin seokseen Creme fraichen...

...ja annoin seoksen muhia kannen alla noin kymmenen minuuttia, kunnes bataattilohkot olivat täysin kypsiä.

Lopuksi lisäsin vielä tomaatit ja viimeistelin maun juoksevalla hunajalla. Alkuperäisessä ohjeessa hunajaa ei ollut, mutta itse halusin lisätä sen avulla vielä hieman makeutta ruokaan. Ja hyvin toimi! Lopuksi tarkistin maun ja annoin vielä hetken ruoan hautua kannen alla, jotta tomaatitkin lämpenisivät mukavasti. Alkuperäisen ohjeen mukaan tässä vaiheessa ruokaan olisi lisätty vielä valutettu salaattijuusto, mutta tämä jäi meillä pois tuotteen unohduttua kauppaan!

Loppuhautumisen aikana paistoin meidän molempien annosten päälle kananmunat häränsilmällä. Annokset viimeistelin vielä pilkkomalla ruohosipulia niiden päälle.

Kuten jo aluksi totesinkin, tämä nousi heittämällä tämän hetkeisten arkiruokasuosikkieni kärkeen! Eli tätä tulee varmasti toisenkin kerran vielä tehtyä :) Vaikka ulkonäkö ei välttämättä silmää hivelekään, korvasi maku asian. Ja jopa aina niin kriittinen Jarno piti tästä yllätyksekseni!  Ja tosiaan, itse tein annoksen hieman suuremmalla määrällä bataattia ja kanaa, kuin alkuperäisessä ohjeessa oli kyseisiä aineksia käytetty. Tuon ohjeen mukaan annoksia ruoasta tulisi neljä, mutta meillä isompi annos riitti juuri ja juuri kolmeen annokseen :D

Haastan teidätkin kokeilemaan kyseistä reseptiä, mikäli vaan bataatti teille maistuu! :) Vaihtoehtoisesti voisin haastaa teidät paljastamaan omat tämän hetken suosikkiruokanne tai vaikka jakamaan hyviä bataattiruokareseptejä! :)

<3: Laura

Arkeen räätälöity ateriasuunnitelma

Tässä olisi nyt tämä ateriasuunnitelma, johon viittasin postauksessa Paluu ateriasuunnitelmaan, ja jonka tosiaan olen räätälöinyt nykyiseen arkeeni sopivaksi viime keväisen ateriasuunnitelman pohjalta. Tuo viime keväänä käytössäni ollut aetriasuunnitelma toimi minulla hyvin, ja sain sen avulla nostettua painoa vähintään puolisen kiloa viikossa. Nyt siis nähdään, miten samainen energiamäärä riittää minulle nykyään :) Vaikka suunnitelmaa täytyisikin muokkailla jatkossa, niin ainakin nyt tätä noudattamalla nähdään hyvin, että minkälaisen energiamäärän kroppani todella tarvitsee, jotta paino alkaa hiljalleen - ja miksei vähän vauhdikkaamminkin - nousta! Ajattelin tähän hieman oheen kirjailla päivärytmistämme, jolloin näkee hyvin, että miten ateriat asettuvat arkipuuhiemme lomaan :)

Tällä hetkellä Justuksen unirytmi on sellainen, että heräämme aamutoimiin seitsemän ja kahdeksan välillä. Aamutoimet alkavat Justuksen ruokailulla, minkä jälkeen minä pääsen pikaisesti suihkuun ja hieman saatan aamupalaa laittaessani siivoilla siinä ohessa. Yritän päästä aamupalan syöntiin heti tämän jälkeen, mutta yleensä heräämisestä menee ainakin se tunti, ennen kuin minulla vidoin aamupala edessäni on, joskus valitettavasti kauemminkin.

Aaamupala

• Valion täyteläisen pehmeä maitorahka 250 g tai puuro maidolla
• Rahkan tai puuron joukkoon vaihdellen hedelmiä, hedelmäsosetta, kuivattuja hedelmiä, muroja tai mysliä tms.
• Leipä + levite, kinkkuleikkele tai juusto, kasviksia
• Pähkinöitä, mantelirouhetta tai kookoshiutaleita
• Tee

Justus ehtii ruokailla useammankin kerran aamupäivän aikana, minkä jälkeen herra alkaa usein olla niin väsynyt, että päiväunien aika alkaisi olla lähellä. Tätä uutta ateriasuunnitelmaa noudattaessani olen huomannut aamupäiväkahvin kanssa syömäni välipalan olevan todella tarpeellinen jaksamiseni kannalta! Näin ollen jaksamme lähteä Justuksen kanssa lenkille ja poika pääsee samalla unille. Tosin päivästä  ja Justuksen väsymystilasta riippuen, voi kahvihetki siirtyä vasta lenkin jälkeiseksi ajaksi. Kello on tällöin suunnilleen 11.30-12.30. Usein myös näihin aikoihin sijoittuvat mahdolliset neuvola- ja polikäynnit, mitkä hieman sekoittavat rytmiä.

Aamupäivän kahvihetki

• Kuppi kahvia
• Makea leivonnainen tai karjalanpiirakka

Lounaan olen syönyt nyt aamupäivän välipalan myötä kello kahden aikoihin. Justus nukkuu vielä tähän aikaan, ellei poikkeuksellisesti ole sattunut aiemmin heräämään, joten saan syödä rauhassa. Parannuksena entiseen verrattuna, olen alkanut taas juoda ruokajuomaksi muutakin kuin vettä.

Lounas

• Perunaa/ pastaa/ riisiä/ muussia/ ohraa
• Lihaa/ kanaa/ kalaa sisältävä pääruoka (+ kastike)
• Lämpimiä kasviksia ja/tai vihreä salaatti + salaatinkastike
• Lasi maitoa tai Gefilus piimää tai Gefilus mehua

Välipalan syön normaalisti kotona neljän aikoihin, joskus hieman myöhemminkin. Kotona syön yleensä leipää ja jogurttia, mutta usein tähän väliin saattaa olla sovittuna kahvilatreffit tai vaikkapa synttärikahvit, joten silloin perinteinen välipala vaihtuu johonkin makeaan vaihtoehtoon.

Välipala

• Kuppi kahvia
• Jogurtti tai muu maitotuote
• Leipä päällisineen
• Tai jäätelö, leivonnainen tms.

Päivällinen on ollut meillä pitkään hieman ongelmallinen, sillä se on venynyt lähes poikkeuksetta aivan liian myöhään. Muuten päivällinen on usein meillä se hieman raskaampi ateria, minkä päälle syön vielä kunnon jälkiruoan, joten energiansaanniltaan se on kyllä todella onnistunut. Nyt olemme kuitenkin yrittäneet sitä hieman aikaistaa, ja olemmekin aloittaneet päivällisen syönnin seitsemään mennessä. Päivällinen saattaa usein olla jokin noutoruoka, mutta samanlaisella kaavalla mennään, mikäli lounaalle satumme hakemaan kotiruoan sijaan jotakin valmista! Keittoruoalla otan lisäksi leivän tai karjalanpiirakan. Jälkiruokana syön aina ihan kunnolla makeaa, joten siihen määrään sisältyy vanhan ateriasuunnitelman iltapalaan kuuluneet Nutridrinkin korvanneet herkut.

Päivällinen & jälkiruoka

• Sama kuin lounas tai kokonainen pitsa, Subwayn 30 cm patonki, paketillinen pinaattilättyjä, hampurilaisateria tms.
• Lasi maitoa tai Gefilus piimää tai Gefilus mehua
• Irtokarkkipussi tai suklaapatukka x 2 tai muu jälkkäri kuten jäätelö

Iltapalan syön heti sen jälkeen, kun olen saanut Justuksen nukkumaan. Nykyään pääsen itse iltapalan kimppuun viimeistään klo 23 maissa. Samalla saan myös pienen mukavan hetken itselleni, kun rauhoitun iltapalan ääreen hyvän kirjan kanssa.

Iltapala

• Jogurtti tai hilloviili tai Yosa kauravalmiste tai maustettu rahka
• Leipä tai karjalanpiirakka + päällysteet
• Hedelmä

Yöllä herään yleensä kolmen aikoihin sekä viiden ja kuuden välillä imettämään, minkä jälkeen syön aina itsekin jotain. Nälkä on yöllä ihan valtava, joten tankkaus tulee todella tarpeeseen! Yöpalat korvaavat entisen ateriasuunnitelmani ensimmäisen iltapalan pähkinöiden energiamäärän sekä myöhäisiltapalan kokonaisuudessaan.

Yöpala I

• Jogurtti tai viilis tai hilloviili tai Yosa kauravalmiste
• Muroja tai Weetabix

Yöpala II

• Proteiinipatukka tai välipalapatukka tai 1/2 dl pähkinöitä tai Profeel-juoma

Tällaisen kokonaisuuden sain nyt itselleni muokattua, ja hyvin on ainakin tähän mennessä suunnitelma toiminut!  Miltä tämä teistä vaikuttaa? Kommentteja ja parannusehdotuksia otan mielelläni vastaan! :) Hieman vaihtelin siis eri ruoka-aineiden paikkoja, kuten esimerkiksi lounaalle en nyt ateriasuunnitelmaan jälkiruokaa laittanut, sillä olen juuri päiväkahvit tätä ennen juonut. Mutta mikä estää syömästä jälkkäriä lounaankin jälkeen, mikäli siltä tuntuu? :) Ja jos lounas aikaistuu vaikkapa lounastreffien vuoksi, on kahvihetki luonnollista siirtää lounaan jälkeiseksi herkkuhetkeksi. 

Kuten aiemmin kirjoitinkin, joustavuuden haluan säilyttää ruokailuissani ja syödä myös fiiliksen mukaan. Huolehtien kuitenkin siitä, ettei energiamäärä ainakaan vähene muutosten myötä. Tuotteita saatan hyvinkin vaihdella saman ruoka-aineryhmän (ruokien vaihtotaulukot) sisällä, mikä on vaan täysin normaalia, ja aina vaihtelut eivät välttämättä edes osu saman ruoka-aineryhmän sisälle. Haluan toteuttaa ajatusta, että ruoka-aineiden vaihtelu on ennemminkin hyväksi, jotta kaloriajattelu ei vaan pääse valloilleen! Kun syö mahdollisimman monipuolisesti eri tuotteita vaihdellen, ei kalorilaskuria enää edes halua käynnistellä :) Siksipä esimerkiksi aamupalarahkan tai -puuron joukkoon sekoitettavat lisukkeet valikoin aina aamun mielitekojen mukaan, jolloin energiamäärä ei todellakaan ole aina sama. Mutta koska tuotevalikoimaa olen aamupalakokeilujeni myötä laajentanut niin valtavasti, ei ainakaan energiamäärän pienenemisestä ole tässä suhteessa pelkoa :) 

Samoin on pääruokien suhteen, sillä esimerkiksi sairaalaruokiin verrattuna syömme usein paljon energiapitoisempaakin ruokaa, jolloin päivittäinen enrgiansaanti saattaa vaihdella paljonkin, mutta tällöin vain ja ainoastaan positiiviseen suuntaan :) Pääasia on se, ettei minkään aterian jälkeen käy vähentelemään seuraavista aterioista. Onneksi en ole enää aikoihin kokenut tarvetta kompensoida myöhemmin "liikakalorien" pelossa, ja seuraavana pävänä edellispäivän syömisillä ei ole minulle missään mielessä negatiivista merkitystä! Ainoa, mihin todella tulee kiinnittää huomiota, että vaikka nälkä ei olisikaan yllättänyt kunnolla ennen seuraavaa ruokaa, niin kyseinen ateria syödään silti - vaikka sitten hieman ähkyä tuntien ja väkisin!

Mutta tällaisin ajatuksin uutta ateriasuunnitelmaani olen nyt toteutellut ja aion jatkossakin toteuttaa! :) Seuraava ruokapäiväkirjapostaus tuleekin sitten olemaan jo tämän mukaan toteutettu - sitten näettekin miten olen onnistunut! :)

<3: Laura

P.s. Kuvat weheartit.com -sivustolta.