Pieniä suuria muutoksia

Pieniä suuria asioita, jotka kertovat omaa ihanaa kieltään tervehtymisestäni :)

Syömisnopeus & -tapa. Syöminen ei ole tapahtumana enää suurta rituaalia, varsin pyhää hetkeä muistuttava toimitus, vaan normaali arkinen asia. Aiemmin syömishetki oli minulla erilaisten kummallisten tapojen värittämä tapahtuma, mikä saattoi venyä tuntienkin mittaiseksi. Taustalla tässä oli ajatus siitä, kuinka tämä hetki, tämä lupa syödä on katoavaista. Ahdistavat ajatukset siitä, etten tiedä tulenko ruoasta täyteen ja milloin sitä saan lisää, saivat minut toimimaan entistä neuroottisemmalla tavalla. Nyt asiat ovat vihdoin toisin: nautin jokaisesta suupalasta, mutta normaalilla ja luonnollisella tavalla.

Jokaista perunaa keitossa ei tarvitse puolitella, vaan suuhun sujahtaa normaali lusikallinen sisältäen sekä perunoita että muita keittoaineksia. Porkkanalettua ei tarvitse pilkkoa enää neljään tai jopa kuuteen osaan, vaan puolikaskin mahtuu suuhun aivan mainiosti. Karkkia ei tarvitse syödä monessa eri osassa, vaan sen voi reippaasti laittaa suuhun kokonaisena. Ruokailu ei venähdä lukuisten oheisaskareiden, kuten vessassa ravaamisen ja käsien jatkuvan rasvailun sekä muiden pakko-oirehdintaa muistuttavan rituualien vuoksi. Syöminen on kivaa, muttei se koko elämä - siis positiivisessa mielessä. Joskus nautiskellaan pidemmän kaavan mukaan tai sitten ruoka tankataan nopeasti vauhdissa. Toimiminen tilanteen ja fiiliksen mukaan on normaalia, ei sääntöjen, ennalta tehtyjen päätösten tai muiden sairautta tukevien rituaalinen noudattaminen! Tämän muutoksen aikaansaaminen on kummasti vapauttanut ajatuksiani, aikaani, arkeani ja elämistäni aivan mahtavalla tavalla :)

Muiden urheilusuoritusten hyväksyminen. Siitä ei ole kuin reilu vuosi aikaa, kun purskahdin itkuun ystävieni jutellessa lenkkeilyharrastuksestaan sekä valmistautumisestaan puolimaratonille. Muutama viikko sitten havahduin siihen, kuinka samainen aihe ja tämän vuotinen puolimaratoni nosti oman tsemppifiilikseni huippuunsa ja malttamattomuuteni päästä urheilemaan itsekin kunnolla, kasvoi valtavasti. "Minäkin haluan!" - oli ensireaktioni, mutta vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Vielä reilu vuosi sitten itkin sitä, kuinka tunnen itseni huonommaksi ihmiseksi, kun en voi ja saa urheilla. Vertailin kaikilla mahdollisilla negatiivisilla keinoilla itseäni ystäviini ja tunsin kuinka itsetuntoni mureni pala palalta entisestään. Nyt minut sen sijaan valtasi tunne, että minäkin pystyn: kohta tuo on minullekin mahdollista!

Samanlaisia tunteita olen huomannut Jarnon liikuntaharrastusten suhteen. Aiemmin hänen juoksulenkkinsä ja muut urheiluharrastuksensa saivat väistämättä oloni kurjaksi. Hän ei edes uskaltanut viitata sanallakaan kunnon kohottamiseen ja lihasmassan kasvattamiseen, ellei halunnut tehdä sitä minun hermoromahdukseni uhalla. Nyt hän voi vapaasti puhua kunnonkohotusprojektistaan ilman pelkoa minun negatiivisesta reaktiostani. Kuten ystävienikin kohdalla, tarttuu hänen liikuntaintonsa minuukin, mutta vain ja ainoastaan positiivisella tavalla. Haaveilen niin siitä, kuinka pääsemme kunnolla ureheilemaan yhdessä ilman rajoituksia, ilman pelkoja, ilman sairauden varjostusta. En malttaisi odottaa!

Vertailun lopettaminen. Sairas peikko nimeltä vertailu, sairaalloinen sellainen, on jäänyt ihanasti unholaan! Vertailulla on anoreksian suhteen selleinen voima ja merkitys kaikessa negatiivisuudessaan, että sitä voisi kuvailla jopa sanoilla sairauden suola, ylläpitävä voima ja mahtavin mahti - niin suuri vaikutus vertailulla sairastuneeseen itseensä on. Monella anoreksiaan sairastuneella sairaus on saanut alkunsa vertailusta, jota huono itsetunto on osaltaan vaan kannustanut jatkamaan. Kokemus omasta huonommuudesta ajaa sairastuneen vertailemaan omia ruokailujaan ja liikkumisiaan jokaiseen vastaan tulevaan henkilöön - tuntien joko suurta huonommuutta tai sairasta mielihyvää. Tämä aikakausi on minun osaltani kuitenkin nyt mennyttä elämää - vihdoinkin! 

Kuten pienestä lomareissutamme kirjoittaessani totesin, en enää vertaile syömisiäni muiden syömisiin. Pystyn nauramaan muiden ruokakommenteille, enkä ota niitä minulle suunnattuina viesteinä. Jos joku toteaa annoksen olevan valtava, en koe sitä vihjeenä itselleni olla syömättä koko annosta. En koe sitä syytöksenä minulle, vaan pystyn jättämään sen omaan arvoonsa: tunne on toisen ihmisen oma, ei minun eikä minuun kohdistettu. Jos toinen hehkuttaa hurjia liikuntamääriään osaan ajatella, että se ei ole juuri minun parhaakseni nyt. Ja vaikken koskaan tulisi samanlaisiin määriin yltämäänkään, on sekin sallittua: en ole silloin yhtään sen huonompi ihminen kuin tämä toinenkaan. 

Pystyn irrottamaan oman tilanteeni muiden tilanteesta, enkä koe tarvetta hakea tukea toiminnalleni - varsinkaan negatiivisessa mielessä - muiden toimintaa tarkkailemalla. Tiedän vahvasti, mikä minulle on tällä hetekllä parhaaksi ja pystyn terveellä tavalla käsittämään sen, kuinka jokaisella ihmisellä on täysin oma elämäntilanteensa, omat tuntemuksensa, omat tarpeensa. Ei ole toista ihmistä lisäkseni, jonka tulisi toimia täysin samalla tavalla kuin minun, jotta hän toimisi täysin omaksi parhaakseen. En enää ime sairaalloisesti naistenlehdistä jokaista terveyteen, liikuntaan ja ruokavalioon liittyvää artikkelia itseeni siten, kuin ne olisi kirjoitettu minulle, ainoana absoluuttisena totuutena. Vapauttavaa ja tervettä itsetuntoa lisäävää - mitä ihanin tunne! :)

Ylpeys omasta itsestä. Osaan olla ylpeä itsestäni ja edistymisestäni. Enää syöminen ja painon normalisoiminen eivät merkitse minulle enää epäonnistumista, vaan nimen omaan ne ovat merkki onnistumisesta. Sen sijaan, että häpeäisin tervettä toimintaani tai tuntisin itseni sen vuoksi "huonoksi ihmiseksi, huonoksi anorektikoksi", kävelen pystypäin eteenpäin iloiten edistymisestäni. Olen ylpeä jokaisesta lisägrammasta, jonka olen omalla toiminnallani saanut kehooni kerrytettyä. Olen ylpeä jokaisesta syömästäni ruoan murusesta, oli kyse sitten perunasta tai suklaakakusta. Olen ylpeä sisustani jättää pakkoliikunta-ajatukset taka-alalle. Syömättömyys ja himoliikkuminen eivät saa minua ylpeäksi, vaan niiden tunteiden onnistunut vastustaminen. En suostu tuntemaan syyllisyyttä muiden liikuntasuorituksista tai herkuttomuudesta. Olen ylpeä siitä, että minä pystyn jälleen nauttimaan ruoasta ja sallimaan sen kaiken itselleni!

Painon nostamisesta nauttiminen omalla tavallaan. Kuinka moni teistä on surrut mielessään sitä asiaa, ettei kykenene nauttimaan painon nostamisesta? Minä ainakin - vaikka kuinka usein. Ajatus siitä, että useiden kilojen hankkiminen toisi mieleen vapauden syödä niin paljon kuin sielu sietää, kuulostaa mahtavalta. Olen saanut myös paljon kuulla puolitutuilta lausahduksia, miksen ottaisi iloa irti tilanteestani ja herkuttelisi mielin määrin. Tällaiset ajatukset ovat pyörineet myös osastolla alati mielessäni lusikoidessani suuhun sitä annoksen kuudetta perunaa - miksen voisi tehdä tätä kotona niillä omilla lempiruoillani? Jos asia olisikin niin yksinkertainen, olisinkin sen varmasti tehnytkin ja parantunut sormia napsauttamalla.

En ole iloinen siitä, että minulla on alipainoa ja kiloja hankittavana. Mutta koska tilanne on mikä on, niin miksen vihdoinkin nauttisi painon normalisoimisesta - kaikkien näiden vuosien jälkeen? :) Miksen nauttisi erilaisista ruokaseikkailuista kokeillen uusia resptejä ja makumaailmoja? Miksen nauttisi ajatuksesta, että santsiannos on enemmän kuin hyvästä minulle? Miksen nauttisi ajatuksesta, että tämä kaikki on minulle sallittua nyt? Koska vihdoinkin olen valmis antamaan itselleni luvan tähän, niin kyllä - minähän nautin! Toki koen turvalliseksi ja mieluisaksi vielä tässä vaiheessa nostaa painoa maltilla, mutta siitä huolimatta pystyn ottamaan ilon irti tilanteestani ja ammentamaan tilanteestani aina vaan lisää rohkeutta ruokailuihini - hyvillä mielin :) Hyvänä muistutuksena kuitenkin itselleni ja muillekin, ettei tämän nauttimisen suinkaan tule loppua painon kivuttua tavoitteeseensa, sillä silloinkin yhä nauttiminen ja syöminen ylipäätään on jokaisen ihmisen ihana oikeus ja velvollisuus!

Syöminen ilman syyllisyyttä. Vielä jokin aikaa sitten jokainen suupala sai minut tuntemaan musertavaa syyllisyyttä. Jokainen ajatus ruoasta ja mieliteoistani sai minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi. Koettu nautinto lisäsi syyllisyyttä ja ahdistusta valtavasti, ja ajatus ei niin mieluisten -ruokien syömisestä helpotti tätä koettua ahdistusta edes hieman. Pitkän tien olen kulkenut näiden järjettömiltä kuulostavien, mutta minulle ja monelle muulle niin valtavan todellisten ajatusten piinatessa sisälläni. Mutta lopulta ajatusmaailmani tämän suhteen on kokenut täydellisen mullistuksen ja terveet ajatukset ovat jälleen loksahdelleet päässäni oikeille paikoilleen. Olen alkanut nauttia ruokailuista ilman ahdistusta, ilman syyllisyyttä. En koe tarvetta tuntea huonoa omaatuntoa niinkin luonnollisesta asiasta kuin syöminen. Iloitsen siitä mahdollisuudesta, että voin syödä vapaasti - ihan mitä mieleni tekeekin. Syöminen on elinehto, mutta myös mahdollisuus nautintoon. Näitä ajatuksia noudattaen kohtaan jokaisen aterian hyvillä mielin, saaden ruoasta elintärkeitä ravintoaineita, valtaisan määrän energiaa, makuhermojani kutkuttavan nautinnollisen hetken sekä roppakaupalla hyvää mieltä :)

Kuvat weheartit.com

Varmasti näidenkin ihmeellisten muutosten lisäksi löytyy suurissä määrin pienen pieniä, mutta voi miten tärkeitä muutoksia käyttäytymisessäni sekä olemisessani. Yhtenä suurensa asiana myös oman oikean luonteeni takaisin saaminen - sen jonka sairaus peittosi vuosiksi taakseen. Siitä kuitenkin lisää ihan erillisessä postauksessaan jokin toinen päivä :) 

Näiden muutosten lisäksi suurimpia muutoksia, joita olen ajatusmaailmassani huomannut, ovat luonnollisesti jo vastauspostausten yhteydessä peruustellisesti käsittelemäni kaksi merkittävää asiaa: suhtautumiseni ruokaan muuna kuin pelkkinä kaloreina sekä positiiviseksi muuttunut suhtautumiseni omaan vartalooni sekä normalisoituvaan painooni. Niiden tärkeyttä parantumisen tiellä ei voi kenenkään kohdalla liiaksi korostaa! Millaisia pieniä suuria muutoksia te olette huomanneet käytöksessänne parantumisen tiellä? :)

<3: Laura

P.s. Mitä mieltä muuten olette tunnisteiden lisäämisestä teksteihin? Ajattelin lisäillä tuleviin teksteihin sekä takautuvasti, pikku hiljaa myös vanhoihin kirjoituksiini tunnisteet, jotta tiettyä aihetta käsitttelevät tekstit löytyisivät kätevämmin. Mitä mieltä olette tästä - aivan turhaa vaiko hyvä homma? :)