Jossain vaiheessa tajusin, että alhainen painolukema toi minulle sairaassa ajatusmaailmassani turvaa. Kun vaa´an lukema näytti alhaista, tarkoitti se lupaa syödä. Mitä alhaisempi paino oli, sen rohkeammin uskalsin syödä. Ruokamäärieni minimaalisuus ei mennyt enää järkeeni, en tajunnut määrien olevan niin pieniä, että muuta mahdollisuutta ei ollutkaan kuin painon lasku. Tunsin oloni myös helpoksi, kun reidet eivät olleet "tiellä" ja oloni oli höyhenen kevyt.
Sen sijaan, että olisin katsellut kadulla ikäisiäsi naisia, vertasin kroppaani kehittymättömien nuorten tyttöjen vartaloihin -sairasta, eikö totta? Toisaalta taas koin - ja varsinkin koen nyt- "selvempiäkin" hetkiä, jolloin tunnen oman pikkutytön vartaloni rumaksi naisellisten ja kauniiden ystävieni seurassa; minähän olen ruma luukasa. Mutta tämä havainto on vain terve, askel kohti terveempää ajattelumallia. Valitettavasti saattaa mennä vain hetki, ja ajatus unohtuu.
Ajoittain ajattelen antavani mitä tahnsa, jos vain saisin takaisin normaalin painoni, jossa elelin onnellisena vuosia. Ottaisin normaalipainon vastaan, vaikka tällä sekunnilla, mikäli se kävisi niin helposti. Kaikki mitä painonnostamisen aikana tapahtuu, pelottaa vaan aivan valtavasti. Kun osastolla ollessa painoa nostetaan tarkoituksen mukaisesti melko nopeaakin tahtia, on tietoisuus oman kropan muutoksista valtaisaa. Ajatukset pyörivät vain siinä, mihin kohtaan on milloinkin tullut lisää lihaa luiden päälle, ja missä kohtaa ennen niin näkyvissä olleet luut ovat peittyneet. On vaikea hyväksyä tosiasiaa, että ennen sinulle sopineet lasten kokoa olevat vaatteet alkavat jäämään pieniksi ja joudut siirtymään aikuisten vaatteisiin. Kamalaa! Tunnet itsesi norsuksi, valaaksi ja kaikeksi siltä väliltä. Vaikka vaaka näyttäisi vielä rutkasti alipainoista lukemaa, et usko näkemääsi, vaan olet vakuuttunut siitä, että vaaka valehtelee.
Vähitellen muutokset kuitenkin ovat todellisia. Saat kuulla muilta kuinka on ihanaa, kun "olet saanut vähän lihaa luiden päälle". Jopa kommentti siitä, että "näytätpä sinä terveeltä", kuulostaa korvissasi aina vain samalta: olet lihonnut, olet lihava. Mutta ajatusmaailma voi muuttua. Olen itse kokenut sen, ja uskon siihen edelleenkin, vaikka nyt tuntuukin vaikealta. Helsingissä syömishäiriöyksikössä ollessani hoidossa, nostettiin painoani parissa kuukaudessa lähes 14 kiloa, normaalipainon alarajoille. Kuulostaa varmasti jokaisen anorektikon korvissa hurjalta, kamalalta, inhottavalta. Mutta siitä selviää -lupaan sen. Kun paino nousee, siihen tottuu. Jokainen lisääntynyt gramma tuntuu pahalta, mutta mieli sopeutuu. Kun painoa tulee lisää, saa aivotkin ravintoa ja ajatus taas selkiytyy. Haluan luottaa tähän nytkin, kun jokainen lisääntyvä gramma saa puristavan ahdistuksen tunteen rintaani.
Muistan ahdistuksen, mutta muistan myös sen levollisen mielen, jonka normaalipaino sai aikaan. Omaan kehoon oli vaikea sopeutua, sen myönnän. Mutta mielummin sopeudun normaalipainoiseen kehooni, kuin otan epävakaan ahdistuneen mielen. Normaalipainon myötä muistan mieleni olleen levollisempi, rauhallisempi. Olin taas oma vanha, rauhallinen itseni. En saanut järjettömiä raivo- ja itkupuuskia, ajatukseni oli taas kirkas ja selkeä.
Omaa kroppaansa voi oppia rakastamaan, haluan uskoa siihen. Se on ainoa, mikä meille on annettu, joten siihen on tyytyminen. Unelmoin toimivasta, fyysisesti vahvasta kehosta, joka toimii minun parhaakseni. En tavoittele täydellistä kroppaa, en. Ortoreksian ja anoreksian raja on niin häilyvä, että sitä riskiä en halua ottaa. Ja pakkohan se on uskoa muita - olen paljon kauniimpi normaali- kuin alipainoisena. Ainakin poikaystäväni on tyytyväinen :D Kuka haluaisi tyttöystäväkseen pikkupojan kropan omaavan "naisen", kun vaihtoehtona olisi oikeasti naisellisella vartalolla varustettu nainen. Ja naisen kroppahan tarvitsee rasvaa toimiakseen oikein, muistakaamme se!
Tähän loppuun haluan lisätä vielä kuvan, jonka moni onkin varmaan nähnyt facebookissa. Näin oman vartalokuvansa kanssa taistelevana tämä kuva herätti minussa monenlaisia tunteita. Mitä ajatuksia se saa teissä aikaan? Vaikka oma kehonkuvani onkin vielä ajoittain niin sairas kuin mahdollista, liputan suuresti alarivin puolesta! Naisellisuus kunniaan, eikö niin? :)Naisellisempaa kroppaa tavoitteleva Laura
Voi Laura! Nuo ajatukset ovat niin tuttuja, että tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittamani. Alussa ahdistus painon noususta on jotakin järkyttävää, mutta kun on käynyt jo pohjalla ja alkaa olla lähempänä normaaleja painolukemia, sitä ihmeesti alkaa suhtautua suopeasti omaan kehoonsa. Muistan kun syömishäiriöyksikössä vuosi sitten tehtiin videointi ja katselin pätkää sitten omahoitajani ja fysioterapeutin kanssa, olin järkyttynyt. Näytin aivan rukoilijasirkalta! Oliko se muka kaunista?! Vasta kun näki itsensä täysin ulkopuolisen silmin, käsitin kuinka huonossa kunnossa oikeasti olin. Muodokas, täyteläinen ja kaunis vartaloihanne kunniaan, tuo kuvasarja oli todella osuva. :)
VastaaPoistaOn se riutuneen ruumiin mielenmaailma niin kummallinen! Itsekin olen monesti -vastausta tosin saamatta - kysellyt noita nauhoja itselleni. Olisi varmasti terapeuttista nähdä nyt se, miten kamalalta silloin aikanaan oikeasti näytti. Tarvitsisin itse ainakin nyt hieman ravistelua ja realismia kehonkuvani ajatteluun!
VastaaPoistaOn kamalaa, miten vuosien kuluessa ihanteet naisten vartalomalleista ovat muuttuneet. Esimerkiksi Marilyn Monroe, oman aikansa kuuluisa kaunotar, omasi hiukan leveämmät reidet ja lantion, kuin mitä nykykauneusihanteet jumaloivat. Hän oli kuitenkin kaunis, eikös? Ja monet ovat sitä mieltä nykyäänkin, ihanteista huolimatta. Ihanteet ovat loppujen lopuksi vain roskaa, joka leviää keskuuteemme muotiteollisuuden mukana. Todella typerää.
VastaaPoistaPonttisi ovat kuitenkin hyviä: pojat tykkäävät, kun on lihaa luiden ympärillä. Miehethän kommentoivat usein "onhan se hyvä että jostain voi tarttua kiinni ja muodot on kohdallaan". Ja toiseksi, ystävän näkökulmasta: usein, kun sinua olen halannut, olen kenties tehnyt sen tietoisesti hyvin varovasti. Olen aina pelännyt - hieman tavallista vahvempi kun olen - että liian kova rutistus olisi sinua kenties satuttanut. Kenties turhaan, mutta tällaisenkin varovaisuuden vartalosi muutokset elämään ovat tuoneet. Tässä siis hieman ravistelua: olen sinulle velkaa monta reipasta halia <3
Tuo on aivan totta! Kun katsoo esimerkiksi jo entisiä Suomen missejä, niin silloin kisaan hyväksyttiin vielä normaalivartaloiset naiset, mutta nyt pitää ollaa niin laihaa ja timmiä! Ja mitä muotiteollisuuteen tulee; kenelle nuo vaatteet oikein tehdään? Langanlaihoille malleilleko? Eihän normaaliväestö ole sen kokoisia tai mallisia, ja onko se muka jotenkin kauniimpi näky, kun vaatteet esitellään nollakokokoa olevien mallien päällä kuin normaalivartaloisten? Ja jos olet normaalivartaloinen, olet XL-malli. Ja järkyttävintä, mitä ikinä olen kuullut oli se, että joku suunnittelija oli käyttänyt naisten vaatemalliston esittelyssä anorektisia miehiä, sillä naiset olivat niihin vaatteisiin liian muodokkaita! Naiset liian muodokkaita naisten vaatteisiin - sairasta!
PoistaPääasia on, että nainen itse pitää vartalostaan, mutta tottahan tuokin on, että mihet OIKEASTI tykkäävät, että nainen EI saa olla liian laiha. Moni miespuolinen henkilö on sanonut minullekin tästä.
Ja Noora, lupaan, että tulevaisuudessa saat halata kunnolla, ilman pelkoa siitä että menen rikki! Lupaan tässä ja nyt, että siihen kuntoon en enää ikinä ajaudu, jossa tarvisi pelätä kunnon rutistuksen hajottavan minut <3