Teini-ikäisten hömpötystä(kö)?

Anoreksia - teini-ikäisten huomionhakuisten tyttöjen pelleilysairaus - niinhän se menee, vai? Ei todellakaan, sanon minä. Monella tuntuu olevan melko stereotyyppinen käsitys anoreksiasta ja siihen sairastuneista tytöistä - ja miksei pojistakin. Monen mielikuvissa anoreksiassa on ainoastaan kysymys laihduttamisesta, luurangonlaihan kropan saavuttamisesta ja syömättömyyden hienoudesta. Näin ei suinkaan ole. Sairastumisen syitä on yhtä paljon kuin meitä anorektikkojakin.

Itselläni sairastuminen ei lainkaan lähtenyt laihduttamisesta, kuten joskus aiemmin olenkin jo maininnut. Vaikka toki löysinkin epäkohtia vartalostani, en kokenut sen suurempaa tarvetta ruveta laihduttamaan. Vartalon epäkohtien etsiminen oli ainoastaan tyttöjen välistä leikkimielistä puhetta, joka ei johtanutkaan aluksi mihinkään. Täydellisyyttä kuitenkin hain, en suinkaan vartalooni, vaan aivan johonkin muuhun.

Peruskouluaikoina sekä lukiossa olin tunnollinen oppilas, mutta en missään nimessä täyden kympin oppilas. Olin kova stressaamaan, mutta huonommatkaan numerot eivät maailmaani kaataneet. Olen aina ollut ujo, mikä vaikeutti lukuisissa harrastuksissani käyntiä. Pelasin ringetteä, jalkapalloa, hiihdin ja soitin pianoa. Harrastukset tuntuivat välillä pahalta, sillä surkea itseluottamukseni esti minua nauttimasta lajeista, joista oikeasti pidin. Pelkäsin pettymyksiä ja epäonnistumisia enemmän kuin mitään, mikä oli suurena esteenä kehittymiselleni.

Lukiosta sain itseäni tyydyttävät paperit ja hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi Lahden ammattikorkeakouluun. Suureksi ilokseni pääsi kuin pääsinkin kouluun, ja muutto Lahteen omilleni oli edessä. Olin innoissani. En kokenut lainkaan vaikeuksia itsenäistymisessä - näin sen sijaan haasteena, mahdollisuutena johonkin uuteen ja upeaan.

Luonteeni perusteella voisin lunnehtia itseäni perusanorektikoksi: kiltti, tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä. Kiltti olin ollut aina, samoin tunnollinen. Koulunikin olin aina hoitanut mallikkaasti, mutta perfektionisti nosti minussa päätään vasta ammattikorkekoulussa. Miksi? Sitä en tiedä vieläkään. Jo alusta alkaen minulle oli selkeää, että halusin pärjätä hyvin. Olin terve, liikunnallinen ja hoidin kouluni kunnialla. Näin elelinkin Lahdessa kaksi pitkää vuotta, kunnes sairastuin. Syitä voin vain arvuutella. Aloin tavoitella kaikessa täydellisyyttä. Minun tuli pärjätä koulussa, saada mahdollisimman hyviä arvosanoja - vain parhaat kelpasivat. Urheilussa en totisestikaan saisi jäädä ystävälleni kakkoseksi. Minun piti parantaa suorituksiani, aina vain parantaa. Lopulta elämääni ei mahtunut muuta kuin täydellisyyden tavoittelu. Pian kuitenkin totesin, etten voisi olla täydellinen kaikessa. Yhden keinon kuitenkin keksin. Syömisestä - tai oikeastaan syömättömyydestä- löysin lopulta tähän vastauksen. Lopun te sitten jo tiedättekin.

Olin luonteeltani heikko, mutta toisaalta taas liiankin vahva. Olin heikko siinä suhteessa, etten uskonut kelpaavani sellaisena kuin olin. Vahvan minusta taas teki se kaikki itsekuri, jolla piiskasin itseni järjettömään liikkumiseen ja niukkaan syömiseen. Hain niistä paremmuuden tunnetta. Sain voimaa, jollaista en ollut ennen kokenut. Euforia ei vaan valitettavasti kestänyt kovin pitkään, kun fyysiset oireet ja ahdistus astuivat mukaan kuvaan. Tästä huolimatta koin silti olevani parempi kuin muut, kun söin ihan olemattomia määriä. Miten sairas ihminen voikaan olla, kun ahdistuksen syövereissä tuntee silti sairasta mielihyvää syömättömyydestä? Mielihyvää siitä, mikää saa sinut oikeasti voimaan pahoin?

Sairaus on kuitenkin niin vahva, että kun sille antaa pikkusormensa, se nielaisee sinut kokonaan. Ja paluuta ei ole - ei ainakaan ilman pitkää ja uuvuttavaa taistelua.

Syy tähän tekstiini on kuitenkin seuraava: kumota kaikki stereotyyppiset ajattelumallit anorektikoista.  Emme hae huomiota tavalla jolla ihmiset kuvittelevat meidän hakevan, emmekö nauti sairaudesta tavalla, jolla ihmiset meidän kuvittelevat nauttivan. Nyt voin tietenkin puhua vain omasta puolestani. Pystyn ajattelemaan asiaa jo monelta eri kantilta, sillä koen olevani jo enemmän voiton puolella sairauteni kannalta katsottuna.

Voimme etsiä syitä sairaudellemme mediasta, sen luomasta kauneusihanteesta, vääränlaisesta kasvatuksesta, koulukiusaamisesta tai ihan mistä vaan, mutta tärkeintä kuitenkin on, että sairastunutta autetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja mahdollisimman oikein keinoin. En halua itse syyttää ketään sairastumisestani, en edes itseäni, enkä varsinkaan perhettäni tai pieleenmennyttä itsenäistymisvaihetta. Uskon sairastumiseni olevan monen eri tekijän summa. Kamalimmalta tuntuu, kun jotkut tahot syyttävät anorektikkojen perheitä, perhesuhteita tms. Tottakai sairastumisen taustalla voi olla pahakin trauma, mutta sairastua voi ilman sen näkyvämpääkin syytä - syyt ovat aina jossain syvemmällä, tai sitten vain pienen pieni lumipallo saa aikaan ison lumivyöryn. Joten lopetetaan itsemme ja perheidemme syyttely. Eihän kukaan ole tahallaan sairastunut.

Laura


P.s. Loppuun haluan kuitenkin vielä tuoda sen näkökulman esiin, että joidenkin kohdalla anoreksia lähtee kuin lähteekin laihduttamisesta. Perheen, koulukaverin tai vaikka tuiki tuntemattoman tädin huomautus haavoittuavaisessa iässä olevan nuoren vartalosta, voi itää nuoren mieleen siemenen, josta anorektinen ajattelu lähtee itämään. Kun laihdutus alkaa ja paino putoaa, ei ihminen pysty enää rationaaliseen ajatteluun ja mahdollisuus sairastua vakavaankin anoreksiaan mahdollistuu. Miettikäämme siis kaikki, mitä suustamme päästämme. Se pieni viattomaksikin ajateltu huomautus voi saada aikaan jotain suurta ja ikävää.