Onhan tässä jotain hyvääkin!

Kaikella tapahtuneella on jokin syvempi merkitys - niinhän sitä sanotaan. Haluan uskoa tähän varsinkin niinä epätoivon hetkinä, kun sairaus jyllää vahvimmillaan, eikä toivoa paremmasta huomisesta tunnu olevan. Nyt koen kuitenkin olevani jo sen verran pitkällä parantumisprosessissani, että osaan etsiä sairastumisestani jo joitakin hyviäkin puolia.


Yksi sairastumisen ja sairastamisen hyvistä puolista on se, että olen saanut mahdollisuuden tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin. Olen ollut osastolla hoidossa lähes puolitoista vuotta yhteensä, kuten jo aiemmin mainitsinkin. Tänä aikana olen saanut olla tekemisissä lukuisten ihmisten kanssa. Olen tutustunut toisiin potilaisiin, hyvin erilaisillakin diagnooseilla, sekä hoitajiin ja muihin alan ammattilaisiin. Olen päässyt rikastuttamaan tuttavapiiriäni sellaisilla ihmisillä, joihin en arkielämässäni välttämättä olisi törmännyt. Olen löytänyt heidän joukostaan ystäviä, joiden osan uskon säilyvän elämässäni koko loppu elämäni ajan. Helsingin syömishäiriöyksikköön mennessäni pelkäsin etukäteen siellä vallitsevaa ilmapiiriä. Pelkäsin, että sairautta lietsottaisiin ylenmäärin ja toisilta otettaisiin oppia sairaissa käyttäytymismalleissa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan meistä tuli uskomattoman tiivis ja läheinen tyttöporukka, joka piti yhtä ja tsemppasi toisiaan vaikeina hetkinä. Näistäkin ihmissuhteista tuli minulle niin kullanarvoisia, etten niistä olisi valmis luopumaan.
                                               
Koen olleeni aina melko ujo, mikä on mielestäni rajoittanut elämääni hyvin paljon. Näiden vuosien aikana, kun olen sairaalassa ollut hoidossa, olen kuitenkin ottanut valtavan harppauksen eteenpäin, ja jättänyt suuren osan ujoudestani taaksepäin. Miksi sitten näin on käynyt? Ennen kuin itse kokee millaista sairaalaelämä potilaan näkökulmasta on, ei asiaa ehkä osaa kuvitella. Kun elät useita kuukausia tiiviisti samojen, aluksi sinulle aivan vieraiden ihmisten kanssa, on ujous ja epävarmuus heitettävä romukoppaan. Osastot ovat täynnä erlaisia persoonia, joiden kanssa on tultava toimeen. Yhtäkkiä muutat samaan huoneeseen sinulle ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa ja siinä sitä sitten elellään kuin sisarusten kanssa samassa huoneessa konsanaan. Totaaliseen ujouteen ja itseensä käpertymiseen ei ole mahdollisuutta. 


Sairauden myötä olen oppinut myös valtavasti itsestäni. Olen joutunut pohtimaan millainen olen ihmisenä, miten reagoin tiettyihin tilanteisiin, ja miksi ylipäänsä sairastuin tähän katalaan tautiin. Nämä kaikki pohdinnat ovat lisänneet huimasti itsetuntemustani, ja samalla olen kasvanut valtavasti ihmisenä. Minusta on tullut entistä suvaitsevaisempi, mitä mahtavampaa ominaisuutta ei ihmisestä voi näinä päivinä löytyä. Olen myös oppinut, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Minun ei tarvitse olla yhtään sen enempää kuin mitä olen. Tämän oivalluksen myötä olen saanut valtavasti rohkeutta esimerkiksi juuri työelämää ajatellen. Kuten edellisessä tekstissänikin pohdin, olen sairauteni ansiosta oppinut niin valtavasti psykiatrisesta hoitotyöstä, että pelkästään töitä tekemällä en tämän kaltaista kokemusta olisi voinut saada. Tästä olen suunnattoman kiitollinen.
                                             


Muistan myös joskus lukeneeni, että anoreksiasta parantuneet ovat tulevaisuudessa keskimääräistä onnellisempia. Uskon tähän täysin, sillä tämä sairaus on opettanut arvostamaan aivan tavallisia arjen asioita, kuten kotona oloa, töissä käyntiä ja ystävien tapaamista. Mikään näistä ei ole itsestään selvyys, kun olet joko osastolla sisähoidossa tai kotona sairauden syövereissä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun ensimmäisen kerran yli kuukauden sisällä olon jälkeen pääsin vartiksi ulos - voi sitä riemua, onnellisuutta ja hetkestä nauttimista.

Laura 


P.s. Kuvat jälleet sivustolta weheartit.com