Normit ja säädökset - pois ne meistä!

Kuka määrittelee sen, miten meidän kaikkien tulisi elää? Onko se media, joka huutaa meitä aloittamaan karppauksen tai juoksemaan kilometritolkulla lenkkejä seisemänä päivänä viikossa? Tämän lisäksi pitäisi vielä hoitaa työt, opiskelut, harrastukset sekä sosiaalinen elämä. Elämämme on ahdettu täyteen erilaisia sääntöjä ja normeja, joiden mukaan meidän tulisi elää.


Minä en kuitenkaan enää suostu tähän. Sairastuttuani anoreksiaan luin tällaisia normeja koskevia lehtiartikkeleita kuin raamattua. Uskoin olevani huonompi, mikäli en noudattanut jokaista lehdessä lukevaa terveelliseen ruokailuun ja monipuoliseen liikuntaan liittyviä asioita. Minusta tuli tällaisten artikkeleiden orja. Lopulta elämäni kaventui niin, että elämääni ei mahtunut muuta kuin erilaisia ohjeita ja säädöksiä. Suoritin elämääni siitä lainkaan nauttimatta. Uskoin ylipainoisille tarkoitettujen laihdutusohjeiden koskevan minua, joten olihan minun pakko alkaa noudattaa näitä dieettiruokavalioita. Muutenhan olisin laiska ahmatti - näin ainakin kuvittelin.

Nyt olen kuitenkin päättänyt heittää suorittamisen romukoppaan ja alkaa elää oman tahtoni mukaisesti. Liikun silloin kun siltä tuntuu ja syön sitä, mitä kehoni halajaa. Vielä luonnollisestikaan anorektikon mieleni ei tälle täysin anna periksi, mutta sitä kohti porskutetaan vauhdilla. En halua kuulla enää yhtäkään keskustelua siitä, kuinka kaikki viljatuotteet tulisi karsia pois, ja ehkä korkeintaan sallia itselleen yksi pala tummaa suklaata viikossa kahvin kannsa. EI - sanon minä! Jatkossa haluan toteuttaa ideologiaa, jonka mukaan kaikki on sallittua. Ollessani vielä terve, saatoin vapaasti nautiskella karkkia vaikka päivittäin ja pitsaakin kului useamman kerran viikossa. Tällöin elämäni oli tasapainossa. Nautin hyvästä ruoasta ja elin aktiivista, urheilullista nuoren naisen elämää.


Osastolle jouduttuani minulta vietiin pois mahdollisuus suorittaa syömistä ja urheilua, joten kohdistin pakonomaisen suorittamisen muuhun. Luin kirjoja kirja päivässä tahdilla, kudoin sukkia, lapasia, kaulaliinoja ja villapaitoja kuin liukuhihnatyöskentelyllä, sormet verillä. En saanut rauhaa itselleni, mikäli en suorittanut jotakin. Ensimmäisiä kertoja osastolla ollessani, minulla oli opinnäytetyöni kesken. Vaikka muut kehottivat minua päästämään irti ja lepäämään, en siihen pystynyt. Tahkosin ja tahkosin työtä niin kauan, kunnes se tuli parhaimman arvosanan kera palautuksesta. Kyseisestä arvosanasta osasin nauttia sen yhden päivän, kunnes uudet, itselleni asettamani velvollisuudet puskivat päälle.


Vasta nyt ole oppinut olemaan itselleni armollisempi. Minun ei tarvitse, jos en jaksa. Vaikka vallitsevana mielentilana onkin vielä turhuuden tunne, kun en töissä tai harrastuksissa käy, pitää oppia antamaan aikaa itselleen toipua ja parantua. Vaikka halajankin kovasti jo jotakin hyödyllistä tekemistä, en enää ikinä halua palata siihen suorittamisen noidankehään - en ikinä. Täst edes haluan löytää itselleni oikeasti mieluisaa tekemistä. En halua aloittaa juoksuharrastusta vain sen takia "kun niin kuuluu tehdä", enkä halua syödä superfoodia tai muutenkaan noudattaa yltiöterveellistä ruokavaliota.


Mitä siis haluan? Haluan löytää tasapainon oman itseni hyväksi olevan ruokailun ja liikunnan suhteen. Haluan nauttia ruoasta, syödä karkkia, kun siltä tuntuu ja löytää minulle mieluisa liikuntaharrastus, josta oikeasti nautin. Ja mitä muuhun elämään tulee  - lupaan siivousfriikkinä höllätä vähän sekä olla itselleni armollisempi työelämässä: kyllä minä osaan siinä missä muutkin osaavat!


 Unohtakaamme siis lehtien kansissa komeilevat ruoka- ja liikuntahurahdukset - onhan sitä ennenkin pärjätty tavallisella ruoalla, hyötyliikunnalla ja arjen askarilla! :) Varsinkin meille anorektikoille muistutukseksi: niin kauan kuin olemme alipainoisia tai vaikkapa normaalipainoisia syömishäiriöisiä, nämä säännöt eivät meitä koske! Säännöt voivat olla hyväksi oikeasti ylipainoisille, mutta eivät meille! Pysähtymiseen ja suorituskeskeisyyteen liittyvät artikkelit ovat sen sijaan hyväksi meille kaikille. Höllennetään vähän ja ollaan armollisempia itsellemme. Niin on kaikilla kivempaa - eikö vaan? :)


Kahvipöytäkeskuskeluiden aikana suodattimet vaan korville, kun muut ryhtyvät puhumaan kaloreista: minuahan tuollaiset asiat eivät koske. Jos se yhtään helpottaa oloasi,  käy tosiasiassa näin: suureen ääneen pullan kaloripitoisuuksia  kauhistelleen henkilön käsi sujahtaa alta aikayksikön pullapussille. Se niistä kaloripuheista sitten! :D  


Tässä vielä loppuun muutamia ajatuksia, joita olen lehtien palstoilta klöytänyt, ja jotka tuovat mielestäni esiin hyvin nykypäivän ihmisten kamppailua suorituskeskeisessä maailmassa.

"Se minulle opetettiin jo pienenä, että loppupeleissä onnen tekijät on löydettävä omasta elämästä."


"En ehdi harrastaa, kun pitäisi myös sisustaa, laittaa ruokaa, näyttää hyvältä, siivota ja kuntoilla? Elämässä on tärkeää tehdä tietoisia valintoja: haluatko oikeasti käyttää aikaa lenkkeilyyn vai juoksetko siksi, että kaikkien kuuluu harrastaa liikutaa? Kun teet valintoja omien arvojesi mukaisesti, et ole riippuvainen siitä, mitä muka pitäisi tehdä."


"Olen oppinut, että ihan kaikkea ei tarvitse osata ja tietää. Itselleen ei saa rakentaa liian kovia odotuksia, vaan välillä pitää olla armollinen. Useinhan sitä on itse pahin vihollisensa."


Laura