Itse olen onnekas. Minulla on poikaystävä, vanhemmat, sisarukset, ystävät ja muut sukulaiset, jotka ovat olleet tukenani koko sairauteni ajan. Ilman heitä minua ei enää olisi. Heiltä olen saanut voimia jaksaa, ymmärrystä ja tukea, vaikka itse en ole voinut antaa heille mitään takaisin. Koenkin tästä ajoittain valtavaa syyllisyyttä. Miksi minä aiheutan heille niin valtavaa tuskaa tuhoamalla itseäni pala palalta? Isä haki minut Ruotsista henkihievärissä, äiti on kuunnellut murheitani ja käynyt katsomassa sairaalassa, ja poikaystäväni on huolehtinut päivittäin siitä, että syön. En halua enää jatkaa näin.
Olen monesti pohtinut läheisen tekemän itsemurhan aiheuttamaa tuskaa itsemurhan tehneen omaisille. Olen aina miettinyt, miten kukaan voi tehdä läheiselleen niin. Olen joutunut kuitenkin menemään itseeni ja pohtimaan asiaa omalta kannaltani. Miten minun tilanteeni olisi tässä poikkeus? Vaikka koskaan en ole halunnut kuolla tai päättää elämääni, olen siitä huolimatta tuhonnut itseäni, kuihduttanut itseni pois vähä vähältä. Anoreksia on kuin tekisi hidasta itsemurhaa. On ollut lähellä, että sydämeni olisi pettänyt minä hetkenä hyvänsä. Vasta nyt paremmassa kunnossa ollessani tajuan asian raakuuden, ja pystyn vihdoin ajattelemaan asiaa läheisteni näkökulmasta. Olen itsekäs - siitä ei pääse mihinkään. Tahallani sitä kuitenkaan en ole, enhän itse ole sairauttani valinnut.
Vaikka osastohoidossa ollessani hoitajilta pitäisi saada suurin tuki, koen saaneeni paljon enemmän apua läheisiltäni. Läheiseni ovat ensimmäisiä, jotka saavat kuulla ahdistuksestani, ja jotka kuuntelevat huoliani. Heille uskallan olla rehellinen, huutaa ja raivota ilman häpeän tunnetta. Kiitos heille siitä.
Haluan itseni, mutta myös läheisteni vuoksi päästä eroon tästä sairaudesta. Haluan olla nainen, jonka poikaystävän tai äidin ei tarvitse huolehtia olenko syönyt, miten huolehdin päivän ruokailut, tai miten voin lähteä reissuun jossa ruokailut tulisivat olemaan epäsäännöllisiä. Paras lahja ja kiitos, jonka voin siis läheisilleni antaa, on parantuminen. Haluan osoittaa heille, että olen luottamuksen arvoinen. En halua heidän kärsivän enää yhtään.
Laura
Jouduin ihan pysähtymään hetkeksi, kun kirjoitit, että puheenaiheet läheisten ja ystävien kanssa koskettavat vain minua ja sairauttani. En ole edes tuota tajunnut! En varmasti itse edes tajua kuinka raskas ihminen loppujen lopuksi olenkaan sairauteni kanssa! Hui! Onneksi tiedän, että läheiseni saavat myös tukea kun tuntevat omien voimiensa riittämättömiksi anoreksian edessä.
VastaaPoistaHienoa, että sinulla on poikaystävä joka jaksaa kanssasi tätä taivalta!! Me pääsyimme poikaystäväni kanssa eroon. Hän puhui rehellisesti tunteistaan ja sanoi, että sairauteni tekee minusta niin arvaamattoman ja raskaan ihmisen. Olemme silti parhaimmat ystävät ja hän tukee edelleen minua joka hetki. Ymmärrän kuitenkin häntä täysin, enhän itsekkään pysty antamaan tällä hetkellä hänelle mitään tyttöystävänä. Kieltämättä välillä herää ajatus, että tätäkö tämä sairaus on, vie pala palalta minulta kaiken elämästäni. Mutta periksi ei anneta, eihän? :)
Rentouttavaa viikonloppua sulle Laura!
Itsekin havahduin tämän sairauden itsekeskeisyyteen vasta vähän aikaa sitten! Aina minulta kysytään, miten voin, mutta kuinka itse huomioin muita?
VastaaPoistaIkävä kuulla, että sinulla ja poikaystävälläsi ei suhde sairautta kestänyt. Itselleni kävi samoin edellisen poikaystävän kanssa. Ollessani ensimmäisellä sairaalajaksollani vajaat kolme vuotta sitten, huomisin yhtäkkiä, että poikaystäväni ei ollut käynyt katsomassa minua kuukauteen. Silloin tajusin, että jos hän ei jaksa tätä rinnallani, ei hän ole minua varten. Nyt minulla on onneksi rakastava poikaystävä, joka jaksaa olla tukenani :) Alkaessamme seurustelemaan hän tiesi tilanteeni ja on siitä asti ollut tukenani! Tosin kyllähän joskus mieleeni hiipii ajatus, kuinka kauan hänkään tätä enää jaksaa..
Mutta paranet varmasti ja löydät vielä kestävän suhteen, sovitaanko niin? :) Samoin sinulle hyvää viikonloppua ja voimia! :)