Julius - oma pieni psykiatrini

Vaikka nyt tuntuukin siltä, että valonpilkahduksia elämässä on vaikeampia löytää, on niitä aina olemassa. Haluaisinkin jakaa teidän kanssa yhden elämäni tärkeimmän valon lähteen - rakkaan koirani Juliuksen. Olin kolmannella sairaalajaksollani täällä Hämmenlinnan osastolla, kun lääkäri toi esiin eläinten terapeuttisen vaikutuksen. Olin jo pienestä pitäen haaveillut koirasta, jota koskaan en kuitenkaan saanut. Lääkäri kuitenkin puhui koiran hoitavasta vaikutuksesta - se olisi enemmän kuin kymmenen psykiatria.

Tästä ajatuksesta innostuneena aloin tutkia netistä erilaisia kennelsivustoja ja löysin kuvan pienestä vastasyntyneestä kääröstä; se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tiesin, että tässä tulisi olemaan minun pikkuiseni. Otin yhteyttä omistajaan ja varasin pikkuisen perhoskoiran pennun itselleni. Siitä päivästä lähtien laskin päiviä siihen, kun saisin pennun hakea kotiin. Sain aivan uudenlaista sisältöä osastolla viettämiini päiviini: tutkin koirasivustoja, katselin kuvia toinen toistaan hienommista koiratarvikkeista, sekä pyysin lääkäriltä päivälomaa, jotta pääsisin koiratarvikeostoksille. Elämälläni tuntui taas olevan merkitystä. Kävimme myös yhden päiväloman aikana koko perheen voimin katsomassa pentua ja tuntui kauhealta ajatukselta, etten sitä mukaani vielä saisi.


Samana päivänä, kun osastolta kotiuduin (sattui olemaan perjantai 13. päivä - olisiko kenties onnenpäiväni), suuntasimme kohti Turkua, jossa pikkuiseni minua odottikin jo. Saimme matkaamme pienen täreisevän käärön, jolle illalla syötin sormenpäästäni viiliä, ja jonka laitoin nukkumaan hänen omaan petiinsä sänkyni viereen. Aluksi Julius vaikutti hieman paralta, mutta nyt vanhemmiten hänestä on kuoriutunut reipas, eloisa ja ihmisrakas koira, jota parempaa saa etsiä.

Valitettavasti vointini ailahtelusta johtuen, on Julius ollut lähinnä vanhemmillani hoidossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi pikkuistani päivittäin. Koen syyllisyyttä ja suurta huonommuuden tunnetta siitä, etten pysty Juliuksesta juuri nyt huolehtimaan, mutta vielä sen aika koittaa. Äitini tosin totesi kerran, että Juliuksella on ollut terapeuttinen vaikutus myös heihin. Näin he ovat pystyneet konkreettisesti auttamaan minua, ja onhan Julius pitänyt heidän ajatuksiaan poissa minun sairaudestani, tuonut muuta ajateltavaa. On uskomatonta, miten tärkeä otus pienestä karvapallerosta on meille kaikille voinut tulla.

Toivon, että parannuttuani voin ottaa enemmän Juliusta itselleni ja jakaa enemmän vastuuta hänestä äitini ja isäni kanssa. Juliuksesta on tullut koko perheen koira, niin tärkeä meille kaikille. Enää eivät voisi vanhempanikaan kuvitella elävänsä ilman sitä pientä eloisaa papillonin pentua. Hauskan asiasta tekee vielä se, että isäni oli perheessämme se, joka koiran ottamista vastusti eniten - nyt hän ei voisi kuvitellakaan elämää ilman Juliusta. Niin ne mielet muuttuva - ja hyvä niin :)

Yksi asia, mikä tekee Juliuksesta aivan upean koiran näin anorektikon näkökulmasta on sen lenkkeilyaktiivisuus: se ei todellakaan ole mikään super lenkkikoira. Juliuksen kanssa liikunta pysyy aisoissa, kun monesti lenkit menevät Juliuksen osalta istumiseksi. Ei pääse ainakaan pakkoliikunta jylläämään Juliuksen kanssa lenkkeillessä :D

Vaikka koenkin nyt paljon huonommuuden ja turhuuden tunteita, saa Julius minut tuntemaan itseni aina tärkeäksi. On ihanaa nähdä, miten toinen riemastuu niin kovin näkemisestäni. Tulee tunne, että todella merkitsen hänelle jotakin. Tosin hän on kyllä hyvin innostuvaa sorttia kaikista - joten mene ja tiedä :D

Ollessani viime osastojaksolla Julius kävi ilahduttamassa minua myös sairaalalla. Pikku-Jullen näkeminen antoi minulle rutkasti voimia jaksaa ja antaa vieläkin. Pelkäsin pitkän sairaalajakson vuoksi, että kuinkakohan hän enää minua muistaa, mutta muistihan hän. Äidillä on tapana kertoa Juliukselle aina, kun ovat minua tulossa tapaamaan, ja pelkän nimeni kuuleminen saa pikkuisen riemastuneeksi. Nyt vaan kova tsemppi päälle täällä osastolla, jotta saan taas voimia jaksaa huolehtia Juliuksesta, ja että pääsen kotiin nauttimaan hänen seurastaan! :)


Laura