Rekkamiehen annoskoot - ja karkkia vielä kaupan päälle!

Sairaalahoidossa ollessani, minulla on ollut jos jonkinmoisia ateriasuunnitelmia. Ensimmäisen kerran sairaalaan tullessani aloitin aivan pienimmästä koosta, jotta vähäisellä ravinnolla ollut kroppani tottuisi taas ruokaan. Vähitellen annoskokoa nostettiin ja lopulta se oli niin valtava, että isoimmatkaan miehet osastolla eivät sellaisia syöneet. Helsingissä syömishäiriöyksikössä annoskokoa nostettiin heti, mikäli paino ei noussut kilon viikkovauhdilla. Apuna käytettiin myös lisäravinnejuomia. Helppoa se missään vaiheessa ei ole ollut, sitä en sano. Olen itkenyt ja syönyt, itkenyt hieman lisää ja syönyt. Hoitajat ovat istuneet vieressä ja vahtineet. Syönyt kuitenkin olen.

Nyt kun olen taas osastolla ja pääni on jo hieman selvemmillä vesillä, halusin itse ottaa rohkean askeleen eteenpäin ja kasvattaa keskikokoisen annoskokoni kaikkein suurimpaan (tästä suuren suurta huonoa omaatuntoa tosin potien). Kohtalotoverini kehotti ottamaan asian huumorilla - pienellä tytöllä rekkamiehen annokset. Vaikeimpina hetkinä en toki asialle pysty nauramaan, mutta onhan se huvittavaa, kun pienikokoisen tytön tarjotin on ahdettu niin täyteen ruokaa, että tila meinaa loppua kesken. Esimerkki toissapäiväisestä päivällisestäni: tarjottimellani keikkui kaksi lautasellista keittoa, kaksi kupillista kiisseliä sekä kaksi burritoa. Lisäksi jouduin ateriasuunnitelmani mukaan lisäämään siihen vielä leivän, piimän sekä täytekeksin. Jos jotain lisähupia tästä asiasta vielä etsitään, niin ruoat mahtuvat minuun melkolailla hyvin. Aina ei näin tietenkään ole, mutta on päiviä, jolloin menee vain tunti ja vatsani huutaa ruokaa jälleen. Kummallista. Kun anorektikon keho on joutunut sinnittelemään niin pitkään vähällä ruoalla, se huutaa ruokaa kuin hengen hädässä. Ahdistuksen hetkinä yritänkin perustella itselleni, että kroppani tarvitsee jokaisen murusen ruokaa; ruoka on sille lääkettä.

Vaikka kroppa huutaakin ruokaa ja lihakset rakennusaineita, nousee paino tasaista vauhtia. Pahimmissa kuvitelmissaan anorektikko luulee lihoavansa kilon jopa päivässä, siltähän se tuntuu kun ruokailuita on kuusi kertaa päivässä ja vatsa pinkeänä kuin koripallo. Itsekin pelkään painon nousua aivan valtavasti - sitä ei osaa edes sanoin kuvailla. Mutta heikkoina hetkinä yritän ottaa järjen käteeni ja ajatella rationaalisesti: en vain yksinkertyaisesti voi jäädä tämän painoiseksi! Jotta voin elää normaalia elämää, on minun oltava normaalipainoinen. Ja tämän saavuttaakseni, en voi tehdä muta kuin syödä, syödä ja syödä.

Anorektikko kieltää itseltään usein kaikenlaiset herkut. Toiset taas skippaavat normaaleja aterioita, jotta voisivat sallia itselleen herkkuja. Sairauteni pahimmissa vaiheissa en voinut kuvitellakaan suovani itselleni jotain hyvää - minulle se kun on karkki, se kaikkein rakkain herkku. Mutta arvatkaapas mitä? Nyt minun on pakko syödä karkkia, jopa päivittäin. Jo Helsingissä ollessani meille opetettiin, että herkuttelu kuuluu normaaliin syömiskäyttäytymiseen. Siellä välipalana oli aina jotain hyvää, päivällisellä jälkiruoka ja loppuvaiheessa lisäravinnejuomani muutettiin karkiksi. Jos ei nyt ajatella sitä valtavaa ahdistusta, häpeää, huonommuuden tunnetta ja huonoa omaatuntoa, jota herkkujen syönti aiheuttaa, yrittäkäämme sen sijaan nauttia tästä mahdollisuudesta! Mikä onkaan kivempi ajatus, kun iltapalan jälkeen istahtaa alas hyvän lehden ääreen karkkikulho kourassa tai mutustella nameja hyvän sarjan pyöriessä taustalla?

Muiden kommentit annoskokojesi suuruudesta kannattaa jättää omaan arvoonsa. Muistan eräänkin vanhemman rouvan osastolla, joka sai minut päivittäin itkemään huomauttelemalla annoskokojeni suuruudesta. Sinähän syöt kuin hevonen, hän aina sanoi. Voitte varmaan kuvitella miltä tämä tuntui. Tosiasia kuitenkin on se, että painonnostovaiheessa annoskokojen tulee olla valtavia. Vasta täällä osastolla aina huomaan, miten pikkuruisia annokseni ovat olleet kotona oikean kokoisiin annoksiin verrattuna. Tällä kertaa tavoitteenani onkin hakea rohkaistusta täältä osastolta riittävään syömiseen kotona. Täällä kun ulkoiluni ovat vielä rajatut, tulee ruoan määrän lisääntyä kotona kulutuksen kasvun myötä. Varsinkin töihin mennessäni minun on pakko oppia luottamaan nälkäviesteihini ja syömään niiden mukaan. Jos kerran vatsa kurnii, niin silloinhan syödään! Ja jokaisella meillä on omanlaisensa energian tarve; toinen pärjää vähemmällä, toinen taas vaatii tuplasti enemmän.

Se miten paljon syöt ja mitä syöt, ei kuulu kenellekään muulle. Muuta eivät tiedä tilannettasi, eikä heillä ole oikeutta siihen arvostelemalla puuttua. Usein minuun iskostuu tunne, että olen syöppö ja ahne, joka syö aivan liikaa. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan ole todellisia. Ne ovat vain sairauden lähettämiä viestejä, jotka pyrkivät musertamaan anorektikon mielen pala palalta. Ennen olisin sortunut tuon syyllisyyden alle ja syönyt annokseni itkun kanssa - jos olisin syönyt ollenkaan. Nyt jo hieman terveemmän pääkopan omistavana, osaan erotella toisen ihmisen tilanteen minun tilanteestani: olen aivan oma yksilöni, jolla on aivan oma tilanteensa. Olen alipainoinen, joka opettelee syömään normaalisti. Todellisuudessa minun annosteni tulisi vastata ison miehen annoskokoja, jotta tulosta saataisiin aikaan. Isäni tapana onkin sanoa, että muita ei oikeasti kiinnosta lainkaan tekemisesi, eikä varsinkaan se mitä syöt. Jättäkäämme siis muiden ajatukset omaan arvoonsa ja nauttikaamme ruoasta - hyvillä mielin!

Laura