Riittämättömyyden syövereissä

Sairaslomalla olo ei ole helppoa. Olen kuullut paljon kommentteja siitä, kuinka minun pitäisi nauttia siitä, kun minun ei tarvitse käydä töissä, ja kuinka itse kukin olisi onnellinen, mikäli ei tarvitsisi raataa päivä toisensa jälkeen niska limassa. Minä en kuitenkaan koe asiaa näin. Itse olen  tuntenut suurta riittämättömyyttä aina sairaslomalla ollessani ja tunnen sitä vieläkin. Minun on vaikea arvostaa itseäni, kun päivieni sisältö ei koostu muusta kuin olemisesta ja ajan tappamisesta. Monen korvissa se kuulostaa hyvältä: saa katso tv:tä, lukea, nukkua ja tehdä muuta haluamaansa aina kun siltä vaan tuntuu. Minä en kuitenkaan nauti olostani lainkaan. 


                                                  
                                                     Kuva: weheartit.com


 Kotiuduttuani maaliskuussa pitkältä sairaalajaksolta Helsingin syömishäiriöyksiköstä, odotin malttamattomana töihin pääsyä. Luonnollisesti myös pelonsekaisin tuntein, sillä tulisihan työ olemaan ensimmäiseni valmiina sairaanhoitajana. Olin onnellinen saadessani töitä terveyskeskuksen akuutilta vuodeosastolta. Tiesin työn raskaaksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta olin valmis ottamaan haasteen vastaan. Töiden alkaessa tiesin olevani oikeassa paikassa. Elämäni tuntui rikastuneen sillä sekunnilla. Tunsin itseni jälleen arvokkaaksi: olin jälleen kuin kuka tahansa muu. Ensi kertaa koin myös yhtälaisyyttä muiden kanssa. Kotiuduttuani osastolta olin normaalipainossa, joten jaksoin hyvin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Olin kuin muut, enkä herättänyt huomiota langan laihalla olemuksella tai oudoilla syömistottumuksilla. Olin tyytyväinen työpanokseeni ja olin onnellinen oppiessani joka päivä uutta.


Tällainen tunne oli minulle kuitenkin aivan jotain uutta. Koko kouluajan oli ollut epävarma siitä, tulisiko minusta ikinä hyvää hoitajaa. Hyvistä arvosanoista ja hyvästä saadusta palautteesta huolimatta, olin niin kriittinen itseäni kohtaan, että koin vähän väliä huonommuuden tunnetta. Vaikka kymmentä hyvää palautetta kohden olisin saanut vain yhden huonon, muistin ainoastaan tämän huonon. Itsetuntoni oli surkea enkä luottanut itseeni lainkaan. Tässä varmasti yksi syy sairastumiselleni: hain jotain missä olisin hyvä - syömättömyydessä ja raa´assa itsekurissa. Päästyäni alkuun työurallani uskalsin vihdoin alkaa haaveilemaan erilaisista työmahdollisuuksista. Minulla oli suunnitelmissa hakea vakituista paikkaa osastolta syksyn aikana. Olin ilmoittautunut lukuisiin koulutuksiin ja olin innoissani ajatuksesta, että saisin kehittää itseäni hoitajana. Näille haaveille tuli kuitenkin yhtäkkinen stoppi, kun tajusin jälleen ajautuneeni yhä pahenevaan syömishäiriökierteeseen. Ennen kuin huomasinkaan, olin jälleen kuihduttanut itseni lähes olemattomiin, ja edessä oli jälleen osastolle joutuminen päivystyksen kautta. Samalla romuttuivat haaveet vakituisen paikan saamisesta ja töiden jatkamisesta. Tämä oli kova kolaus minulle ja kesti jälleen pitkän aikaa hyväksyä asia.


Syy miksi päätin aiheesta kirjoittaa, on tekemättömyyteen liittyvä vallitseva ahdistus, joka kasvaa päivä päivältä. On vaikea saada mistään mielihyvää, kun ei koe lainkaan olevansa tarpeellinen. Päivittäinen oleminen pyörii ainoastaan ruoan ympärillä, sillä ilman töitä ja harrastuksia on vaikeaa pitää ajatuksiaan pois ruoasta. Enää en saa mielihyvää ja helpotusta ahdistukseeni syömättömyydestä, joten tarvitsen sisältöä elämääni muista asioista. Ainoa tie tähän kuitenkin vain on painon nostaminen ja sitä kautta työelämään paluun mahdollistuminen. Olenkin taas päättänyt ottaa ison ja vaikean askeleen kohti paranemista ja tervettä elämää: painon nostaminen osastolla. Olen omasta tahdostani tullut osastolle, jotta oloni helpottuisi hieman. Olen päättänyt kasvattaa suurella harppauksella annoskokojani, vaikka helppoa se ei tule olemaan. Muistan kuitenkin sen levollisemman ja onnellisen mielen, mikä minulla oli Helsingistä kotiuduttuani normaalipainoisena. Haluan taas päästä mahdollisimman pian kiinni normaaliin arkeen. En vaadi mitää ihmeellistä, ainoastaan sitä normaalia nuoren naisen elämää.


Minulla on paljon unelmia töiden saralla, vaikka en koskaan ole kokenut olevani kovin urakeskeinen ihiminen. Minulla ei ole haaveena huikea ura ja suuret ansiot, ei - haluan vain tehdä tavallista työtä. Haluan herätä aikaisin aamulla töihin ja töistä päästyäni kokea ansainneeni vapaa-ajan. Tällöin pystyisin nauttimaan vapaa-ajastani aivan erilailla kuin nyt, kun elämäni on pelkkää vapaa-aikaa. Eräs haave minulla kuitenkin on tulevaisuudelta työhön liittyen: haluan voida parannuttuani auttaa muita syömishäiriöisiä. Haluan enemmän kui mitään muuta pystyä käyttämään kokemaani muiden syömishäiriöisten hoidon parantamiseksi. Koen minulla olevan siihen hyvät edellytykset, sillä oma sairastaminen on ollut kuin intensiiviharjoittelu kohti psykiatrisen sairaanhoitajan työtä. Koen, että minulla on tulevaisuudessa paljon annettavaa syömishäiriöisten hoidossa, sillä osaan asettua potilaan asemaan ja ymmärrän oikeasti, mitä he käyvät elämässään läpi. Uskon siis vahvasti, että kaikki kääntyy sairaudestani huolimatta parhain päin. Vaikka sairausvuoteni ovat olleet raskaita, uskon niiden antavan minulle jotakin arvokasta. Vaikka nyt tuntuukin vaikealta, uskon kaiken kääntyvän vielä parhain päin. Ja yksi hyöty sairastumisestani tulee juuri esiin työurallani, siitä olen varma. 

Laura