Täydellinen aamupala

Täydellinen aamupalakokemus - nyt sekin on tullut kokettua ja samaisella hetkellä otettu valtava harppaus kohti terveempää ajattelutapaa! Kuten olen useasti kertonut on aamupala koko sairasuaikanani ollut minulle vaikein asia ruokailuissani. Olen kokenut päiväni olevan pilalla, jos aamulla syön hyvin. Olen aina herännyt huutavaan nälkään ja minimaalinen aamupalani ei ole koskaan vienyt minulta nälkää pois. Se, että aamupalan sanotaan olevan tavallaan päivän tärkein ateria, pitää todellakin paikkansa. Se antaa hyvän pohjan päivälle ja pitää koko loppupäivän syömiset paremmin hallinnassa ja kasassa - sen olen nyt vihdoin tajunnut ihan kokemuksestakin.

Aiemmin aamuni ovat kulunueet niissä merkeissä, että olen siivonnut asuntomme, lenkittänyt Juliuksen ja hoitanut kaikki juoksevat asiat alta pois ennen, kuin olen kyennyt rauhoittumaan syömään. Kotona ollessani ennen osastolle menoa, jos minulla oli aamusella käynti vaikkapa sairaalaalla, en olisi voinut kuvitellakaan syöväni ennen käyntiä. Näin aamupala saattoi venyä pitkälle aamupäivään heikotuksen, nälän ja ahdistuksen puskiessa päälle. Käynti sairaalalla kului kärvistellessä, eikä keskittymisestä sairaanhoitajan kanssa keskustelemiseseen tai fysioterapiaan ollut tietoakaan. Kun vihdoin sain itseni rauhoitettua syömään aivan liian pienen aamupalani, ei se nälkääni todellakaan pois vienyt, vaan kärvistely kohti lounasta jatkui. Ei ihme, jos tällöin keskittymiskyky on nollassa, ajatukset pyörivät ruoassa ja ajatus ei kulje laisinkaan.

Eilen päätin jo heti aamusta tehdä asiat aivan toisin. Minulla oli heti aamusta tapaaminen tulevan työpaikkani osastonhoitajan kanssa, joten minulla oli täydellinen mahdollisuus hypätä ruokailuissani mukaan osaston ateriarytmiin. Sen sijaan, että olisin hoitanut tapaamisen ensin ja ajatellut syöväni vasta sen jälkeen, päätin toimia toisin. Laitettuani itseni valmiiksi ryhdyin heti aamupalan syöntiin ja jätin kotona vallitsevan lievän kaaoksen rauhaan. Käyttäen hyväkseni ruokien vaihtotaulukkoa, söin osaston aamuvellin korvatakseni täysjyvämuroja maidon kera sekä tiistaina ostamaan Linkosuon perunalimppua, johon en tunnu koskaan kyllästyväni. Tunnollisesti söin leivän sekä levitteen että leikkeleen kera. Vaikka levitteen  käytössäni on yhä parantamisen varaa, otin ison askeleen laittamalla sitä edes hieman leivän päälle. Osastolla aamupalalla syömäni mandariinin vaidoin vielä kaksin verroin isompaan omenaan, mikä oli myöskin rutiineiksi käyneistä tavoistani irtaantumista.

Tämän jälkeen kiirehdinkin tapaamiseen, jossa aikaa vierähtikin puolisentoista tuntia. Ehdimme juoda kahvit osastonhoitajan kanssa muiden hoitajien seurassa ja samalla tein jotain, mihin en ikinä olisi ennen kyennyt: otin kahvin kaverina sosiaalisyömisenä keksin, jota minulle tarjottiin! Ennen en olisi ikinä tähän kyennyt, mutta nyt sen tein. En vain siksi, etten halunnut erottua joukosta kieltäytymällä, vaan jällleen kerran ylittääkseni itseni. Mielestäni sosiaalisyöminen on merkki normaalista syömisestä: otetaan kun tarjotaan, vaikkei oliskaan nälkä tai tekisi juuri sillä hetkellä mieli. Ahdistuksen sijaan nautin keksistä ja olin tyytyväiden uuteen onnistumisen kokemukseen.

Tapaamisen jälkeen vein aamupalani vielä loppuun asti syömällä ateriasuunnitelmaani kuuluvan desillisen pähkinöitä. Yhtäkään pähkinää en kotona ole aiempien kotilomieni aikaan syönyt, mutta nyt söin kipon tyhjäksi - viimeistä pähkinää myöden. Pähkinät ovat olleet minulle rasvakammoni ja niiden energiasisällön vuoksi täysi mahdottomuus aiemmin, mutta nyt kun olin päätöksen niiden syömisessä tehnyt, onnistuin siinä täydellisesti. Tein mukavan sekoituksen chilipähkinöistä ja sourcream & onion pähkinöistä ja napostelin ne koneella ollessani. Motivoin itseäni niitä syödessä ajattelemalla hyviä rasvoja, joita pähkinöistä saisin sekä rasvan ominaisuutta pitää nälkää loitolla. Ehkä minun ei tarvitsisikaan kituuttaa nälissäni lounaaseen asti? Eikä tarvinnutkaan: nälkä pysyi loitolla ja kaikki energia oli varmasti tarpeen, kun lähdimme vielä yhdessä aamulenkille äidin ja Juliuksen kanssa. Selvisin loistavasti aamupallallani lounaaseen asti, mitä ei ole koskaan aiemmin sairauteni aikana kotona ollessani tapahtunut.

Vielä jokin aika sitten täydellisesti ateriasuunnitelman mukaisen aamupalan syöminen tuntui minusta  mahdottomalta ajatukselta. Vielä viime lomalla tämä olikin minulle mahdotonta. Tähän mennessä olen kovasti suunnitellut, mielessäni yrittänyt työstää ajatuksiani ja luottanut onnistumiseeni, mutta syvällä sisimmässäni olen kuitenkin tiennyt, etten tulisi asioita toisin tekemään. Kerta toisensa jälkeen koko sairaushistoriani aikana, olen turvautunut turvaruokiini ja mennyt sieltä, mistä sairaus on käskenyt kulkea. Vaikka halu ja tahto tehdä muutoksia ja saada muutoksia aikaan onkin ollut todellista, ei minulla aiemmin ole ollut rohkeutta ja voimaa uhmata sairautta tarpeeksi. Mutta ilmeisesti, kun se tietty muutos ajattelussa tapahtuu, on ajattelumallien muutos anorektisesta terveemmäksi oikeasti mahdollista. Vasta nyt alan oikeasti itsekin uskoa siihen, että parantuminen ei ole ulottamattomissani, vaan se voi olla todellinen ja mahdollinen asia. Uskon kovasti, että kun tarpeeksi toistan aamupalani syömistä - kuten muidenkin aterioideni - ateriasuunnitelman mukaisesti, tulee siitä tapa, anorektiset kuiskuttelut hiipuvat ja kerta kerralta se käy helpommaksi.

<3: Laura