Tänään noudatin kyllä täysin torstaina laatimaani tavoitetta rauhoittumisen suhteen. Päivä onkin mennyt aika lailla toipuessa risteilystä, enkä ole yrittänyt väkisin pakottaa itseäni liikkeelle. Minulla oli suunnitelmissa tehdä pieni lihaskuntojumppa kotona, mutta sekin jäi nyt väliin. Kunnon reipasta kävelylenkkiäkään en tehnyt, vaan kävelimme yhdessä poikaystäväni kanssa puolen kilometrin matkan läheiselle Abc:lle, mikä jäi päivän ainoaksi liikuntasuoritukseksi. Mutta ehkä hyvä näin. Minun on pakko oppia kohtaamaan ahdistukseni ja vaikeat tunteeni, joita liikkumattomuus minussa herättää. Se on yksi suuri osa anoreksian paranemisprosessia, että uskaltaudun hellittämään pakkoliikunta-ajatuksestani. Viikkoon saa aivan hyvin mahtua myös sellaisia päiviä, jolloin ei liikahda kotoaan mihinkään ja silti saa ja tulee syödä aivan tavallisesti. Luonnollisesti liikkumattomuus on hieman jäänyt kalvamaan mieltäni, mutta parempi näin. Ehkä huomenna minusta ei tunnu enää yhtään näin vaikealta.
On todella harvinaista, että pääsemme nykyään viettämään aikaa yhdessä ystävieni kanssa tällä tavalla, sillä kaikki olemme levittäytyneet ympäri Suomea. Mutta nyt pääsiäislomat mahdollistivat sen, että saimme koko porukan kasaan ja saimme oikein kunnolla nauttia toistemme seurasta. Oli mukavaa kokoontua vielä tänäänkin. Kun pojat keskittyivät ennen elokuvaa änärin pelaamiseen pleikalla, me tytöt sulkeuduimme toiseen huoneeseen juttelemaan läpi kaikki tyttöjen jutut:) Ja niin mukavaa oli päästä parhaiden ystävien kanssa pitkästä aikaa kunnolla juttelemaan. Ja mikä parasta, minun oli niin hyvä olla. Koko loman ajan tiettyjä ruokailuun liittyviä haasteita lukuunottamatta, minun oli niin hyvä olla ja ennen kaikkea minusta tuntui siltä, kuin olisin taas yksi heistä. Mikään ei pyörinytkään minun sairauteni ympärillä, emmekä edenneet sen ehdoilla, vaan minä mukauduin muiden menemisiin. Ja saatoin itsekin unohtaa tämän kaiken ja keskittyä niihin oikeasti mukaviin asioihin. Kaikki oli kuin ennen vanhaa tyttöjen kesken:)
Paluu sairauteni mukanaan tuomaan arkeen keskeytti kuitenkin mukavan illan, kun meidän piti lähteä ajelemaan tänne Hämeenlinnaan muiden vielä jatkaessa iltaa. Ja kovin pahalta tuntui taas ajatus siitä, että joutuisin pois omasta kodista rakkaan luota - sieltä minne oikeasti kuuluisin. On kummallista miten ikävä kotiin voi iskeä heti, vaikka olen vasta hetken ollut osastolla. Mutta onneksi pääsen jo parin yön jälkeen taas kotiin. Toivon kovasti, että vihdoin alkaa olla se aika käsillä, kun raskain työ osastolla on nyt tehty ja voin alkaa pidempien lomien kautta kotiutumaan. Sitten alkaa oma kamppailunsa kotona, mutta alan olla jo valmis kohtaamaan sen haasteen. Tällaisissa tunnelmissa nyt siis taas täällä osastolla. Huomenna ajattelin palata ajassa taaksepäin mukaviin muistoihin ja tunnelmoida hieman risteilymme parissa sekä myöhemmin koota yhteen taas kotijakson onnistumiset ja heikot kohdat. Joten niitä luvassa siis huomenna:)
<3:Laura
Ihana kuulla, että loma meni hyvin! :) Voi olla, että jos paino on noussut, niin pääset piakkoin taas kotiin.
VastaaPoistaOlen ylpeä susta tyttöseni! :)<3
Kiitos ihana<3 Loma meni kyllä niin onnistuneesti, että sain taas paljon luottamusta tulevan suhteen:)
PoistaTuli hyvä mieli kun luin tämän postauksen. On niin ihana lukea tekstejäsi, kun niistä huokuu kova tsemppi näyttää sairaudelle selkänsä.
VastaaPoistaJatka samaan malliin ja voita haasteita :) Paljon tsemppiä !!
Mukavaa kun kommentoit ja kiitos kivoista sanoistasi:) Minä jatkan samaan malliin ja toivon sinullekin paljon jaksamista ja tsemppiä! Sinäkin voitat tämän kamalan sairauden vielä!
Poista