keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Kuulumisia!

Heippa - ihan älyttömän pitkästä aikaa! Olin kovin otettu, kun muutama vanha lukija toivoi, että kävisin täällä vielä kertomassa hieman kuulumisiani :) Kovasti ovat sormet syyhynneet muutenkin päästä kirjoittamaan ja jokunen kuukausi sitten loin uuden blogipohjankin, mutta sitten aikavaras laittoi taas sormensa peliin ja muutti tämän mahdottomaksi. Mutta toisaalta - kyllä aikaa aina pienelle kuulumispostaukselle luulisi löytyvän. Joten tässä sitä nyt sitten kirjoitellaan :) Eli - mitä minulle kuuluu? Hyvää, kiitos! Oikeastaan kovin tavallista, jos miettii, millaista arki tavallisesti ihmisillä on. Toisaalta taas mahtavaa, sillä minulle se tavallinen arki on edelleenkin välillä ihan uskomaton asia edellisvuodet huomioiden. Meidän perheemme arki koostuu aika lailla samoista asioista kuin tuolloin, kuin viimeisimmän postaukseni kirjoitin. Justus aloitti hoidon marraskuussa, jolloin Jarno palasi jälleen töihin. Tuosta vasta alkoikin sitten meidän perheemme arkipuurtaminen, kun aloimme sumplaamaan yhteen kolmen ihmisen aikatauluja - kaksi vuorotyötä tekevää vanhempaa sekä pikkumies, jota hakee vanhempien lisäksi hoidosta milloin mummot, milloin papat. Mutta ihmeellisesti olemme selvinneet, vaikka kalenteri näyttääkin välillä aikataulutetulta sotasuunnitelmalta :D


Viimeisimpiin kuukausiin on mahtunut lähinnä töitä, mutta myös paljon kaikkia isoja, pieniä juttuja, jotka ovat kummasti auttaneet jaksamaan ja oikeasti nauttimaan elämästä töiden ohella. Vakituisen työpaikan saaminen, Justuksen ensimmäinen joulu, Justuksen 1-vuotissynttärit, siskonpojan syntyminen kaksi päivää Justuksen synttäreiden jälkeen sekä tuon ihanan pikkumiehen saaminen kummipojaksi ovat niitä ikimuistoisimpia asioita  Viime viikonloppuna pääsin minäkin juhlimaan ensimmäistä kertaa sitten viime marraskuun, kun juhlimme Jarnon kolmikymppisiä teemalla Last Party Before Thirty. Arjessa taasen voimavaroja antavat lounashetket ystävien kanssa tai rauhallinen, omassa seurassa vietetty kahvilahetki ennen työpäivän alkamista sekä ennen kaikkea oman pikku perheemme kesken vietetyt koti-illat. Kun herätyskello on soittanut läpi talven viiden aikoihin töihin - tai joinakin aamuina jopa aiemmin - on virtaa täytynyt hakea  kaikista asioista, jotka sitä vaan antavat! Mahtavana apuna ovat lisäksi tietenkin olleet omat sekä Jarnon vanhemmat, jotka ovat mahdollistaneet myös vanhempien pikku irtiotot sekä työaikojen päällekkäisyyksistä selviämisen.


Mitäpä sitten Justukselle kuuluu? Justukselle kuuluu hyvää - varsin vauhdikasta elämää! Justus on aikamoinen vauhtiveikko, joka rakastaa kiipeilyä :) Silmät saisivat olla selässäkin, kun Justus on lempipuuhissaan eli kiipeilemässä keittiönpöydälle, syöttötuoliinsa tai tietokoneelle... Ja voi sitä vauhtia, kun mies spurttaa ulko-oven avautuessa vapauteen! Monta kertaa on tämän äidin sydän jättänyt lyönnin välistä, kun pikkumies on vauhdikkaimmillaan :D Mutta on se niin ihmeellistä se lapsen kasvun seuraaminen  Ja se ymmärrys, mikä kehittyy aina vaan! Onko mitään niin hyvää fiilistä, kun sanoo Justukselle, että tule antamaan äiskälle hali ja toineen tulee halaamaan? Tai kun sanoo, että menehän katsomaan, tuleeko iskä jo kotiin, ja poika juoksee oman huoneensa sohvalle ja vetää sälekaihtimen ylös? Ei, ei sellaista taida olla. Toki vastapainona ovat hetket, kun poika järjestelee roskiksen sisällön ympäriinsä tai laittaa keittiön kaappien sisällön uuteen uskoon - eli aina ei ole tämänkään äidin hymy kovin herkässä ;) Mutta kyllä ne hyvät hetket päihittää ne huonot ihan sata-nolla!


Ja mitä omaan vointiini tulee, on se hyvä. Ensimmäistä kertaa yli viiteen vuoteen olen vapaa hoitokontakteista. Viimeinen käyntini polilla sairaanhoitajani sekä lääkärini luona on jo takana päin. Maaliskuun puolen välin paikkeilla sanoin hyvästit monta vuotta jatkuneelle hoitokontaktilleni, hoitajalleni, joka on auttanut minua läpi nämä vuodet. Olisin sanaut jatkaa vielä satunnaisten käyntien merkeissä tai jopa harkita psykoterapiaa. Koin kuitenkin, että olisi minun aikani jättää tämä asia jo selvästi taka-alalle elämässäni. Minä pärjään yksin. Minä pärjään perheeni tuella. Ja oikeastaan kysymys ei ole siitä, että tarvitsisi edes pohtia pärjäämistäni, sillä minä voin hyvin - ihan oikeasti. Parantumiseni on ainoastaan vahvistunut. Olen ollut niin täysillä kiinni elävässä elämässäni, ettei syömishäiriölle ole ollut minkäänlaista jalansijaa elämässäni. Se ei ole enää tervetullut takaisin. Jos ennen elämäni oli pelkkää syömishäiriötä, on se nyt niin paljon muuta. Päärooleissa näyttelevät elämäni miehet, työ, ystävät, perhe, harrastukset.... Paljon on haaveita tulevaisuutta ajatellen, asioita joista nautin tässä hetkessä, mutta myös ihania asioita, jotka ilahduttavat jo ihan lähitulevaisuudessa :) Kolme ihanaa kesälomaviikkoani, rakkaan ystäväni häät toukokuussa, veljeni häät syksymmällä - ihan mahtavia juttuja siis! 




Tietenkään aina elämä ei ole ruusuilla tanssimista - ei todellakaan. Syksyllä satutin töissä selkäni ja piinaava selkäkipu vaivasikin minua pitkään, myös rannekivut ovat olleet vaivanani aivan liian usein. Joskus olen niin väsynyt, että tunnen itseni unissakävelijäksi ja ihmettelen miten edes selviydyn työpäivistäni. Mutta aika ajoin tekee myös hyvää laittaa omassa mielessä asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja ajatella, kuinka hyvin asiat ovat entiseen verrattuna. Aina eivät asiat meinaa sujua ja pienetkin vastoinkäymiset kasvavat järkälemäiseksi omassa mielessä, mutta todellisuudessa ne ovat pieniä murheita ne. Oikeastaan pitäisi olla onnellinen niistä murheista, jotka ovat osa tätä minun nykyistä elämääni - tätä varsin tavallista, mutta samalla niin hyvää elämääni :)

Siinä kuulumisiani lyhykäisyydessään :) Mitäpä teille kuuluu? 

<3: Laura