Illan asua

Eilen tosiaan rohkaisin mieleni ja sovitin syksyllä Hennesiltä tilaamaani beigeä korkeavyötäröistä hametta. Useaan otteeseen olen haaveillut siitä, kuinka voisin sen pukea juhliin päälleni, mutta tähän mennessä se on ollut vielä aivan liian iso minulle. Hetken pelkäsin, josko hame onkin ehtinyt jo käydä liiankin pieneksi, mutta hienosti hame istui ja olin siitä niin onnellinen! Muutama lisäkilokin olisi vielä tervetullut, jotta hame istuisi täydellisesti, mutta jo nyt se näytti mielestäni päälläni hyvältä:) Ihanaa, kun pystyy tällaisten asioiden kautta nauttimaan painon nousemisesta:) Nyt voin siis vihdoin pukea sen täksi illaksi päälleni ja hameen kaveriksi ajattelin pukea ylleni yksinkertaisen mustan tuubitopin.

Mikäli jatkamme iltaa jonnekin, päätyvät jalkaani luonnollisestikin suosikki korkkarini, jotka reilu vuosi sitten Zarasta ostin. Hintaa peruskorkkareiksi kengillä kyllä oli, mutta ovat todellakin olleet jokaisen sentin arvoiset. Ne ovat niin hyväntuntuiset jalassa ja niillä on ihana tanssia:)

Korupuoli oli helppo päättää, sillä ehdottomat suosikkini ovat poikaystävältäni saamani Kalevalan Lumihiutale-sarjan korut. Olen saanut häneltä niin kaulakorun, rannekorun, korvikset kuin sormuksenkin:) Vaihtoehtona olisivat olleet kummitädiltäni saamat aidot helmikorut, mutta päädyin Lumihiutale-sarjaan, sillä niitä ei kohta kesän tullessa enää tule niin pidettyä. Kyseiset korut ovat minulle todella tärkeät, ei vaan siksi että ne ovat todella kauniit, vaan niillä on lisäksi valtavan suuri tunnearvo minulle. Usein osastolla ollessani juuri nuo kyseiset korut muistuttavat minulle niistä tavoitteista, joiden takia siellä tsemppaan ja taistelen.

Mutta nyt siis laittautumaan ennen kuin vieraat tulevat! Kaikki muut valmistelut ovat onneksi jo mallillaan, joten enää minun tarvitsee huolehtia itsestäni. Olen ihan super nopea laittautumaan, sillä meikkini on aina ihan hävettävän yksinkertainen ja hiuksilleni saa riittää suoristaminen! Mutta minä toivottelen teille kaikille ihanaa lauantai-iltaa! :) Me nautimme illastamme täällä siis juhlinnan merkeissä:)

<3:Laura

Juhlavalmisteluja

Lääkärin uran ohella haaveilin pienempänä kondiittorin ammatista. Haaveilin siitä, kuinka omistaisin oman kahvilan, jossa tarjolla olisi toinen toistaan ihanamman näköisiä kakkuja ja leivonnaisia. Yhdeksännellä luokalla suoritin työelämään tutstumisenkin paikallisessa leipomossa, jossa pääsin ihastelemaan sekä leipomopuolta että leipomon kondiittorin taideteoksia. Katselin ihastuneena kondiittorin työskentelyä ja ajattelin sen olevan kuin taiteen tekemistä. Vaikka tälle uralle en koskaan ajautunutkaan, olen aina nauttinut juhlien järjestämisestä, missä suuressa roolissa ovat luonnollisesti olleet tarjoiltavat herkut. Tärkeintä on ollut, että tarjoiltavaa on aina paljon, ja että ne varmasti kaikille maistuvat.

Suureellisuus - se on varmasti sukuvika. Suureellisuus mitä juhlien järjestämiseen tulee, on varmasti äidiltä tyttärelle periytyvää, sillä mummollani on varastossa aina vinot pinot itse valmistettuja herkkuja alkaen leivistä ja karjalanpiirakoista pikkuleipiin asti. Aina on juhliin varauduttu suureellisesti eikä tarjoiluissa ole pihtailtu. Tämä suureellisuus on periytynyt selvästi äidillenikin, joka juhlia järjestäessään varautuu niin suurella määrällä tarjoiltavaa, että herkkuja löytyy pakkasesta vielä tulevina vuosinakin. On kyseessä ollut sitten rippijuhlat, lakkiaiset, valmistujaisjuhlat, ristiäiset, joulu tai vaan sukulaisten kyläily, on valmisteluihin ryhdytty jo todella hyvissä ajoin. Suunnitelmat on laadittu viimeisen päälle ja listoja on tehty jos jonkinmoisia. Alkuperäinen suunnitelma pienimuotoisista ja hillityistä tarjoiluista paisuu valtaviin mittoihin, kun aina löytyy jokin uusi, entistä houkuttelevampi resepti. Ja täytyyhän sitä varautua niin hyvin, ettei mikään vahingossakaan lopu kesken. Juhlien jälkeen kakkuja ja muita herkkuja kaupitellaankin sitten naapureille:)

Mutta listahulluus ja suuruudenhulluus eivät suinkaan jääneet mummooni ja äitiini, vaan on sujuvasti siirtynyt myös minuun. Mutta minä nautin siitä, että saan suunnitella, järjestää ja nähdä, kuinka tarjottavat katoavat parempiin suihin:) Viimeisimpinä juhlina muistan uuden vuoden vaihtumisen, jota juhlistettiin meillä sekä kesällä tuparit, jonne luonnollisestikin täytyi tarjottavat suurella huolella ja antaumuksella suunnitella ja valmistaa. Uutena vuotena meille syntyi poikaystäväni kanssa oikein kilpailu siitä, kumpi leipoo paremman suolaisen piirakan: hänen huolehtiessaan lihaisammasta versiosta ja minun tehdessäni ikuisen suosikkini kreikkalaisen juustopaistoksen. Molempien tekeleet maistuivat vieraille ja sopu säilyi perheessä;) Tupareita järjestäessämme taas minä hoidin makean puolen ja poikaystäväni vastasi suolaisesta tarjoilusta. Olin niin iloinen, kun pääsin tekemään erilaisia juustokakkuja, jotka ovat ehdottomia suosikkejani:)

Mutta syy miksi alunperin edes ryhdyin tästä kirjoittamaan, ovat tämän viikonlopun synttärijuhlinnat, joita ensin juhlitaan kohta ystävien voimin ja huomenna poikaystäväni sukulaisten kera. Kovasti viikon kuluessa pohdin, väänsin ja käänsin mielessäni herkkuja, joita voisimme juhliin valmistaa. Minä itse olen sellainen sokerihiiri, että panostaisin mielelläni enemmän makeaan puoleen, mutta olen huomannut, että varsin monen -erityisesti poikien - suuhun sujahtavat enemminkin suolaiset naposteltavat. Viime vuonna huolehdinkin poikaystäväni synttäreille makeat tarjoiltavat, kun leivoin täytekakun, lempiherkkuni Omena-ansan sekä mokkapaloja. Kaikki sujui hyvin ja leivonnaiset onnistuivat, mutta myönnän pienen paniikin nousseen pintaan kuullessani myös hänen sukulaistensa tulevan paikalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänen sukulaisiaan tapasin, joten tilanne oli jo itsessäänkin jännittävä, mutta jännitystasoa nosti huimasti se, että paikalle saapuivat myös poikaystäväni isovanhemmat, jotka omistavat leipomon! Jännityksellä odotin arviota tuotoksistani, mutta onnekseni ne saivat hyväksyvän tuomion - siinä vaiheessa saatoin huokaista helpotuksesta:D Sain äidiltäni muuten jonkin aikaa sitten ihanan kirjan, Kuppikakkuja herkkusuille, joka on täynnä toinen toistaan ihanampia cupcake-ohjeita, mutta vielä ei ollut aika niiden valmistamiseen. Seuraavissa pirskeissä aion varmasti käyttää kirjaa kuitenkin hyväkseni, kun juhlitaan vaan tyttöjen kesken - silloin makea kelpaa aina! :)

Mutta nyt on takana pitkällinen ja erittäin kallis kauppareissu ja kaikki työ on vielä tehtävänä, joten on aika käydä juhlavalmistelujen kimppuun! Ehkä tekin pääsette näkemään täällä kuvia lopputuloksista, mikäli vaan saamme mitään siedettävän näköistä aikaiseksi! :)

<3:Laura


P.s. Cupcake-kuvilla herkuttelin taas weheartit.com - sivustolla:)

Perjantai kotosalla

Vaikka päivä olikin raskas monella tapaa aamuisen järkytyksen vuoksi, onnistuin myös nauttimaan siitä. Kotiin päästyämme katsoimme taas viikon uusimman jakson Smash-sarjasta poikaystäväni kanssa, jonka jälkeen lähdimme lounaalle paikalliseen ravintolaan Apolloon, jossa lounaspöydässä oli tarjolla katkaraputäytteistä kampelaa, grillipossua hedelmäsalsalla sekä keitettyjä perunoita. Jälkkärinä oli marjarahkaa, jota maistoin hieman poikaystäväni annoksesta:)

Kun olimme syöneet kävimme nopeasti ruokakaupassa, jonka jälkeen poikaystäväni vei minut vanhempieni luokse, josta otin mukaani Juliuksen. Vanhempieni luota ei tosiaan ole kuin puolisen kilometria meille, jonne ehdimmekin sopivasti juuri ennen poikaystäväni töihin lähtöä. Olihan se ikävää, kun emme saaneet tätä päivää kokonaisuudessaan yhdessä viettää, mutta tämä päivä oli myös hyvää opettelua mitä yksin pärjäämiseen tulee ja mielestäni siitä hienosti selviydyinkin. Minulla oli riittävästi työsarkaa kotimme siivoamisessa ja olihan Julius seuranani:)

Julius on aina niin ihana, kun siitä oikein huomaa, kun se haluaa syliin ja haluaa saada vähän huomiota osakseen. Vanhempieni luona se on niin hemmoteltua ja siitä on tullut niin äidin ja isän pikkuinen. Varsinkin isä hemmottelee Juliusta niin ja ottaa sen monesti sänkyyn viereensä päikkäreille. Meillä sellainen ei onnistuisi, kun poikaystäväni olisi kotona. Minä tosin olen asian suhteen ollut hieman höllempi ja nostanut Juliuksen viereeni sohvalle silloin tällöin katsomaan telkkaria:)

Väsyneenä Juliuksen lempipaikka on sängyn alunen. Sinne se menee aina myös piiloon imuria, kuten tänäänkin minun imuroidessani:) 

Aina kun lattialle sattuu jättämään vaatteita tai vaikkapa vaihtaa lakanat ja heittää ne hetkellisesti lattialle, tekee Julius heti pesän itselleen sinne. Tällä kertaa makuualustana toimi minun pinkki Puman toppaliivi:) Ei vaan ole kovin miehinen väri tuo pinkki, mutta eipä se Juliusta näytä haittaavan! Kävelylläkin kaikki luulevat sitä tyttökoiraksi ja kutsuvat kaunottareksi:D

Vaikka aamuinen punnitus ja sen aiheuttama järkytys ja ahdistus onkin piinannut minua koko päivän, suoriuduin myös yksin ollessani ihan hyvin ruokailuista. Lounaan jälkeen hain jo valmiiksi paikallisesta kahvilasta itselleni päivälliseksi katkarapusalaatin. Ajattelin sen olevan ihan kunnollinen ateria, sillä siihen sisältyi kuitenkin myös leipä. Vaikka selviydynkin ruokailuista jo yksinkin, on syömiseni hyvin tietoista vieläkin. Mutta siitä nautin, että nälkä ei piinaa jatkuvasti, eikä ruoka ole koko aikaa mielessä, vaan voin jo keskittyä puuhasteluun ja muuhun mieluisaan tekemiseen. Ennemminkin täytyy pitää huoli siitä, ettei syöminen unohdu, mikä on ihan uusi tunne ja kokemus minulle! Ainainen nälkä ja ruoan ajatteleminen ovat aiemmin visusti pitäneet huolen siitä, ettei niin vaan pääsisi tapahtumaan.

Äsken olikin vielä sitten iltalenkin aika Juliuksen ja äidin kanssa. Pääsin ensikertaa kokeilemaan kesälenkkareita, jota todella olin odottanut! Oli niin ihana kävellä sulia teitä pitkin kevyemmillä kengillä, kun vesilammikotkin ovat jo aika hyvin vetäytyneet. Ja mikä parasta, hiekatkin oli jo osin lakaistu teiltä - se on varma kevään merkki! Kaivoin talvisäilöstä esiin Niken pinkin kevyen ulkoilutakkini, mutta totesin sen yksikseen olevan vielä liian vilpoinen ja kaipaavan ainakin toppaliivin kaverikseen. Mutta kyllä se kevät sieltä väkisinkin on jo tulossa:) Mutta nyt vaan odottamaan, josko se poikaystävä sieltä kotiin ennättäisi, että saataisiin viettää hieman aikaa yhdessä ennen kuin sairaalaan aikainen unirytmi vie minut taas mennessään:D

<3: Laura

Vaikeita tunteita ja pohdintaa painosta

Valehtelisin, jos sanoisin päiväni olleen helppo minulle. Se on ollut oikeasti kaikkea muuta kuin helppo. Näennäisesti kaikki onkin ollut hyvin ja minulla on takanani päivä, joka on tähän mennessä pitänyt sisällään useita ihania asioita. Vaikka koenkin olevani jo psyykkisesti hyvin pitkällä parantumisessani, taistelen kuitenkin jatkuvasti anoreksian ääntä vastaan. Olen saanut kommentteja siitä, kuinka joistakin teksteistä paistaa selvästi vielä anoreksia ääni taustalta, vaikka kuinka yrittäisin vakuuttaa, että olen jo lähellä parantumista. Koen olevani lähempänä parantumista kuin kertaakaan aiemmin, mutta se ei siltikään tarkoita vielä, että olisin vapaa kaikista anorektisista ajattelutavoista - ei todellakaan. Minulla on yhä valtavasti työstettävää mitä psyykkiseen puoleeni tulee. Minulla on vielä paljon käsiteltäväni ajattelumalleja liittyen ruokaan ja syömiseen, mutta koen kuitenkin selättäneeni jo kaikista pahimmat pelkoni ruokaa kohtaa. Ja vaikka se melko alituiseen onkin vielä mielessäni, suoriudun mielestäni entiseen nähden hienosti ruokailuista myös kotona.

Mutta kaikista vaikein asia, mitä minun tuleekin vielä työstää ja kauan, on suhteeni painooni - tai pikemminkin painolukemaani. Vaikka sairastumiseni ei koskaan lähtenytkään laihdutusyrityksestä tai pyrkimyksestä tulla laihemmaksi, on ruokaan liittyvien vääristyneiden ajattelumallien lisäksi sairaat ajatukseni kulminoituneet painooni. Syy miksi tämä päivä on ollut psyykkisellä tavalla todella raskas minulle, on painoni kiihtyvä nousu. Aamuisen punnituksen tulos oli, että painoni oli noussut viikossa yli kaksi kiloa. Jokainen anoreksiaa sairastava tai sairastanut tietää, miten kauhealta tuollainen tuntuu vielä niin aran ja raakileen psyykkeen mielestä. Sisälläni on piinannut koko päivän ahdistus ja pelko siitä, että painonnousuni ainoastaan kiihtyy ja on epäluonnollisen suurta. Jo aiemmin viikolla pohdin tätä asiaa, kirjoittaessani postauksen Energiansaanti. Kaikki sairaat pelot ovat nousseet pintaan ja pyrkineet nakertamaan jo itselleni rakentamaani tervettä puolta. Vaikka olenkin hyväksynyt ajatuksen painoni nousemisesta normaaliin, mitä se aikalailla käytännössä nyt onkin, ei psyykkeeni kestä näin hurjaa nousuvauhtia - sen ymmärtää varmasti jokainen saman kokenut. Olen myös työstänyt vähitellen mielessäni ajatuksia siitä, kuinka painoni enimmäisrajan ei suinkaan tulisi olla painoindeksiltään 18,5, vaan sen tulisi olla painoni alaraja. Jos painoni nousee tuon rajan yli, se on vain hyväksi minulle ja takaa terveemmän tulevaisuuden. Olen kovasti työstänyt mielessäni tuota ajatusta, yrittänyt unohtaa entiset painolukemani ja jättää lukemat omaan arvoonsa. Vaikka terveenä painoinkin tuon verran, haittaisiko jos painoni nousisi sen yläpuolelle tällä kertaa? Ei, oikeasti se ei haittaisi mitään. Olen vain mielessäni luonut numeroille liian valtavan arvon mielessäni - arvon, jota niille ei todellakaan tulisi antaa.

Eräs lukijani koki tekstini loukkaavina normaalipainoisia kohtaan, kun olen kertonut tunteistani liittyen siihen, kuinka hyväksyisin painoni olevan juuri normaalin painoindeksin alarajan verran. Hän koki, että näen muut ihmiset rumina ja lihavina, mikäli he ovat normaalipainoisia tai ylipainoisia. Tulin hyvin surulliseksi ajatuksesta, sillä näin ei todellakaan ole. En todellakaan arvota muita ihmisiä heidän painonsa mukaan tai luokittele ihmisiä heidän ulkonäkönsä mukaan. Kirjoitin ihan blogini alkuaikoina postauksen Kaunis nainen, jossa pohdin sitä, millainen nainen on mielestäni kaunis. Vaikka itse olin tuolloin runsaasti alipainoinen ja nyt käytännössä normaalipainoinen, ei ajatukseni ole sen asian suhteen muuttuneet lainkaan. Minusta nainen on kauneimmillaan, kun on sinut itsensä kanssa. Kauneus syntyy persoonasta, luonteesta ja esimerkiksi vaatetyylistä, ei suinkaan kilomääristä. Kaikki parhaat ystäväni ovat normaalipainoisia ja näyttävät mielestäni upeilta! Usein olen tuntenut itseni rumaksi heidän seurassaan sen sijaan, että olisin ollut ylpeä alhaisesta painostani.

Vaikka itse työstänkin jatkuvasti suhdetta omaan painooni, on se vielä minun sairauttani - ei sitä, mitä muista ihmisistä ajattelen. Sen haluaisin kaikkien lukijoiden ymmärtävän, ja tässä suhteessa olen todella vilpitön. Ja  pohdinnat liittyen painooni koskevat vain ja ainoastaan minun omaa vartaloani. Eikä oikeastaan vartaloani, vaan tuota tiettyä painolukemaa. Ennemminkin pelkään sitä painolukeman muutosta, kuin vartalossani tapahtuvia muutoksia. Vaikka muuttuva vartalo tuntuukin välillä kömpelöltä, en koe itseäni rumaksi. Uuteen kroppaan totutteleminen vie aikansa, mutta olen jo oppinut nauttimaan normaalipainoisesta vartalostani. Nautin siitä, kuinka vaatteet istuvat ja näyttävät hyvältä päälläni. Nautin siitä, etten erotu laihuudellani joukosta, vaan olen kuin kuka tahansa muu nuori nainen. Suurin ongelmani ei siis suinkaan ole painon muutoksen näkyminen vartalossa, vaan painolukema, josta sairas puoleni yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni. Olen luonut tuosta painolukemasta pakkomielteen itselleni, en suinkaan laihasta vartalosta. Hieman ristiriitaisen kuuloista - tiedän - mutta siltä minusta tuntuu. Olisikin mielenkiintoista tietää, onko teillä muilla anoreksiaa sairastavilla, siitä toipuvilla tai parantuneilla ollut samanlaisia ajatuksia? Että vaikka mieli hyväksyisikin vartalon ja painon muutokset kehossa, niin tietystä painolukemasta ei haluaisi päästää irti?

Minun tulee todella ryhtyä nyt työstämään tätä ajatusta, etten voi asettaa painoani tiettyyn pysyvään lukuun. Se tulee vaihtelemaan vuosien saatossa useaan otteeseen ja varmasti nousemaankin ajan kanssa. Lihas painaa myös enemmän, joten jos haluan saada lisää lihasmassaa, täytyy senkin mukanaan tuoma painonnousu hyväksyä. Naisen vartalo muokkautuu ja muovautuu elämän aikana moneen kertaan. Raskaudet ja iän tuomat muutokset tuovat mukanaan sellaisia muutoksia painoon ja vartaloon, jotka ovat täysin normaaleja. Ja kovasti toivon, että myös minä saan kokea tällaiset muutokset kehossani. Ja oikeastihan normaalipaino on todella laaja käsite! Ja kun aika kuluu, myös minä varmasti voin unohtaa puntarit, painolukemat ja luottaa siihen hyvään oloon. Sillä rehellisesti voin sanoa jo nyt, että pidän kropastani paljon enemmän nyt, kuin lukuisia kiloja aiemmin! Toiko alhainen paino mukanaan onnellisuuden? Ei, se vei vaan mukanaan sen. Mutta halusin vaan tuoda esiin siis sen, että vaikka kipuilenkin sairauteni kanssa vielä ja sairaus nostaa päätään huimasta edistyksestäni huolimatta usein, mikä näkyy teksteissäni ahdistuksena ja pohdintana liittyen painooni, on se ainoastaan minun sairauttani eikä sitä, millaisina muut ihmiset näen.

Nyt minun täytyy vaan keskittyä siihen, että en anna tämän aamuisen pilata viikonloppuani, viikkojani ja tulevaisuuttani, pelästyttämällä minut takaisin anoreksian maailmaan. Ei, sitä en anna sen tehdä. Vaikka painoni olikin noussut yli kaksi kiloa viikossa ja se tuntui repivän psyykkeeni riekaleiksi, olen yhä tässä: paremmassa voinnissa kuin pitkiin aikoihin. Nyt vaan täytyy pitää mieli rohkeana, eikä antaa tämän vaikuttaa ruokailuihini täällä kotona. Vaikka kuinka pelottaisi ja anoreksian hurjimmat pelot painon ryöstäytymisestä valtaisi minut, pitää vaihtaa se työllä ja tuskalla hankittu terve puoli taas kovemmalle taajuudelle.

<3:Laura

Viikonlopun viettoon

Nyt olisi lomalle lähdön aika:) Pitkään pohdiskelin sekä omassa mielessäni että omahoitajani ja lääkärin kanssa keskiviikon hoitoneuvottelussa kannattaako minun kokeilla jo nyt kolmen yön lomaa, vaiko tyytyä vielä kahden yön lomaan. Koimme kaikki, että molemmissa vaihtoehdoissa olisi hyvät ja huonot puolensa. Ajattelimme tuolloin, että toisaalta olisi hyvä, että olisin nyt tiiviisti osastolla, jotta painoni nousisi vielä hivenen verran (vaikkakin tämän aamuinen punnitus kertoi painon olevan jo aikalailla tavoitteessaan), mutta toisaalta olisi hyvä päästä harjoittelemaan myös kotona oloa. Päädyimme tällä kertaa kuitenkin siihen, että lähden nyt aamusta jo lomalle ja takaisin osastolle tulen sitten sunnuntai-iltana. Olin tähänkin lomalupaan tyytyväinen, sillä tiedossa olisi kuitenkin ensi viikolle kolmen yön loma, kun lähdemme pääsiäisristeilylle kaveriporukalla. Tällöin tarvitsen ne kolme yötä, jottei tule sitten liian kiire suuntaan eikä toiseen. Tiedossa on myös pääsiäisen jälkeiselle viikolle pakolliset lomapäivät keskelle viikkoa, kun pääsen hoivaamaan pikkuista takkuturkkiani Juliusta äitini ja isäni lähtiessä pienelle reissulle. Nyt on siis tiedossa jo paljon lomasuunnitelmia, joten haastetta riittää taas ruokailuista selviytymisen sekä normaalin elämän yhteensovittamisessa.

Ja kiireinen viikonloppu on taas tiedossa! Tänään on vielä hieman rauhallisempi päivä tiedossa kuitenkin - mikäli nyt sen sellaisena pystyn pitämään. Poikaystäväni tulee minut kohta hakemaan ja käymme sitten yhdessä lounaalla jossain ravintolassa, ennen kuin hän lähtee illaksi töihin. Tänään olen siis itsekseni kotosalla Juliuksen kanssa. Voi olla, että päivälliselle lähdemme äitini kanssa yhdessä, mutta muuten ajattelin viettää ihan rauhallisen päivän ja illan kotona. Voi olla, että kotona odottaa suuri kaaos, sillä poikaystäväni on ollut kovassa flunssassa, joten kodinhoito on jäänyt hieman kakkoseksi. Sotku sallittanee siis tämän vuoksi:) Minä sanoinkin hänelle, että ihan mielelläni puuhastalen kotona, ja että voin hoitaa kodin kuntoon. Ompahan ainakin jotain tekemistä!

Ajattelin käyttää aikani hyödyksi myös siinä suhteessa, että voisin hakea talvisäilöstä loputkin kevättakit esiin ja hieman laittaa muutenkin vaatekaappia järjestykseen. Vaatekaapin siivous on toiminut minulla ennenkin hyvänä uutena alkuna uudelle elämälle, joten täytynee kokeilla sitä jälleeen! Ja on muutenkin ihana päästä sovittelmaan vaatteita, jotka ovat olleet minulle vielä pari kuukautta sitten aivan liian isoja, mutta josko ne nyt sopisivat päälle! Erityisen malttamattomana odotan yhden ihanan hameen sovittamista:) Tilasin Hennesiltä syksyllä roosan tai beigen - miten sen nyt ottaa - värisen korkeavyötäröisen hameen, joka oli silloin auttamatta aivan liian iso. Usein sen jälkeen sitä olen sovittanut ja surrut, kun en ole voinut sitä päälleni pukea. Mutta nyt se voisi hyvinkin olla jo täysin sopiva! :)

Mutta syy miksi viikonlopusta tulee kiireinen, on poikaystäväni vanhentumisen juhlinta, jota juhlistetaan sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina on tiedossa juhlintaa kavereiden kesken ja sunnuntaina tulevatkin kylään sitten poikaystäväni sukulaiset. On ihan mukavaa, että hänen sukulaisensakin pääsevät vihdoinkin näkemään asuntomme. Meidän on jo pitkään täytynyt pyytää heitä kylään, mutta kesän työkiireiden ja minun sairaalassaoloni vuoksi se on aina jäänyt. Tämä kaikki tarkoittaa kuitenkin kodin siivoamista lattiasta kattoon sekä tarjoilujen järjestämistä. Välissä pitäisi kuitenkin muistaa pitää huoli myös omista syömisistäni, joten minulla on taas kova suoriutuminen edessä, kun yritän luovia oman kuntoutumiseni ja normaalin elämän sokkelossa. Mutta kaikesta tästä huolimatta uskon selviäväni viikonlopusta kunnialla, jos asiaa ajatellaan kuntoutumisen kannalta katsottuna. Viime viikon kahden yön loma osoitti minun pärjäävän kotona ja nyt pääsen taas osoittamaan kaikille, ettei se onnistuminen jäänyt vaan yhteen kertaan! Kovasti täytyy siis kiireen lomassa pitää huolta ruokailuista sekä muutenkin siitä, ettei luo viikonlopusta itselleen liian stressaavaa. Kaiken kiireen keskellä pitää muistaa säilyttää puuhastelussa ja tekemisessä se mielekkyys mukana, eikä paahtaa asioita suorittamalla niitä. Nämä asiat kun pidän mielessäni, pärjään varmasti hyvin:)

Mutta nyt siis viikonlopun viettoon! Kivaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua kaikille! :)

<3:Laura

Onnellinen, tässä ja nyt

Eilen minulla oli hoitoneuvottelu, jossa paikalla olivat minun lisäkseni omahoitajani sekä lääkäri. Hoitoneuvottelu sujui ihan hyvin, eikä sen kummempia muutoksia hoitoni suuhteen tullut. Lääkäri oli todella tyytyväinen kuullessaan suunnitelmistani mitä töihini tulee. Hän sanoi vilpittömästi uskovan siihen, että olen kesäkuun alussa siinä kunnossa, että olen valmis töihin palaamaan. Lääkärin mielestä myös osa-aikatyö tai keikkailu jo toukokuun puolella kuulosti hyvältä ajatukselta. Tällöin töihin paluu tapahtuisi pehmeämmän laskun kanssa. Hän kehotti minua ottamaan vielä sosiaalityöntekijään yhteyttä, jotta voisin selvittää mikä olisi tukien kannalta paras ratkaisu. On olemassa erilaisia vaihtoehtoja sen suhteen, millaisella sairauslomalla olen, ja minkä verran minun on mahdollista töitä tehdä.

Lääkäri lupasi myös, että ravitsemusterapeutin tapaaminen järjestetään mahdollisimman pian, jotta pääsemme suunnittelemaan ylläpitoruokavaliota. Huominen punnitus kertoo taas siitä, minkälaista nousvauhtia paino pitää yllä, ja minkälaisiin muutoksiin olisi tarvetta. Ravitsemusterapeutin kanssa voimme sopia, mistä karsitaan ensimmäisenä, mikäli ylläpitoruokavalioni tulee olemaan pienempi kuin painonnostoruokavalioni. Ulkoilulupia lääkäri ei suostunut vielä lisäämään, vaikka painoni on noussut hyvin, mutta ehkä se onkin paras näin, sillä nyt kun lomia alkaa tulla enemmän, kasvaa arkikulutus. Ja tavoitteenahan on kuitenkin vielä hieman nostaa painoani.

Lääkäri kertoi, kuinka hän on todella ylpeä edistymisestäni ja siitä, kuinka olen oikeasti taistellut tieni tähän hetkeen, jossa nyt olen. Hän muistutteli mieliini sanojani kuukausien takaa, että antaisin mitä vaan, jos voisin hypähtää suoraan normaalipainoiseksi, eikä minun  tarvitsisi kärsiä sitä kaikkea siinä välissä. Nyt olen melkein siinä tilanteessa ja todella onnellinen tästä. Uskon todella, että kaikista pahin on nyt jo takana ja voin taas vähitellen alkaa luottaa tulevaan. Painonnostovaihe on aina kaikista vaikein, sillä silloin pinnalla ovat vielä kaikki sairaat ajatukset, kehonkuva täysin vääristynyt ja jokainen sadan gramman painonnousukin tuntuu kamalalta. Jokainen suupala on kärsimystä - työn ja tuskan takana. Olen kuitenkin selvinnyt kaikista niistä ahdistuksen tunteista, kohdannut ne ja voin nyt paremmin kuin aikoihin.

Puhuin juuri eräänä päivänä poikaystäväni kanssa puhelimessa siitä, kuinka nämä kaksi kuukautta sairaalassa ovat todella olleet sen kaiken työn, tuskan, koti-ikävän ja ahdistuksen arvoisia. Vaikka aika on ollut raskas ja paljon olen joutunut käymään läpi, en voisi olla onnellisempi nykyisestä tilanteestani. Mitä jos en olisi kaksi kuukautta sitten tehnyt päätöstä tulla osastolle? Mitä jos minulla ei olisi ollut rohkeutta lähteä aktiivisesti tavoittelemaan normaalia painoa? Luultavasti olisin kotona yhä vaikeasti alipainoisena, ahdistuneena ja kituuttaisin siellä tunti tunnilta, päivä päivältä ilman, että tulevaisuudessani näkyisi valon pilkahdustakaan. Nyt tajuan sen niin selvästi, että en olisi ikinä selvinnyt kotona tähän tilanteeseen, missä nyt olen. En ikinä olisi saanut avohoidon turvin nostettua painoani normaaliin, enkä edes haluaisi ajatella sitä, missä kunnossa psyykkeeni olisi, jos en silloin tammikuussa olisi tehnyt päätöstä hakeutua osastolle. Luultavasti olisin masentuneempi kuin koskaan ja tilanteeni olisi todella raskas niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ja vähitellen olisin kroonistumassa. Kroonistuminen - se kaikkein suurin pelkoni mikä on vaaninut jatkuvasti selkäni takana ja naputtanut alati hiljaa takaraivossani. Mitä jos kohtaloni olisi joutua tämän sairauden vangiksi koko loppu elämäkseni?

Sairauteni on ollut niin monivaiheista: mennyt kovaa vauhtia alamäkeen, välillä taas edennyt ja samantein ottanut kovaa takapakkia. Olen kompuroinut, noussut ylös ja taas pudonnut kuoppaan. Edessä on ollut jos jonkinmoisia esteitä, mutta aina joku on minun niistä auttanut yli tai nostanut pohjalta ylös. Kun miettii minunkin hoitopolkuani, on se ollut hyvin monivaiheinen. Olen niin kiitollinen siitä tuesta jota olen hoitavalta henkilökunnalta sekä läheisiltäni saanut. En todellakaan olisi tässä ja nyt ilman heitä. Tästä kaikesta avusta ja tuesta huolimatta olen niin tyytyväinen siihen, että tällä kertaa minulla itselläni oli rohkeutta kohdata sairauteni kasvotusten ja oikeasti päättää päihittää se. Myönnän olevani ylpeä itsestäni! Olen niin onnellinen, että voin taas suunnitella elämääni eteenpäin ja oikeasti luottaa jo vähitellen siihen, että unelmat kantavat ja tuottavat tulosta - pysyviä sellaisia:)

Mutta haluaisin luoda uskoa ja luottoa teille kaikille tämän saman sairauden kanssa kamppaileville siihen, että pohjaltakin on vielä mahdollisuus ponnistaa ylös. Vaikka nyt tuntuisikin epätoivoiselta, eikä valoa tunnelinpäässä juuri näkyisi, on muutos parempaan hyvinkin mahdollista! Kun vaan uskaltaa kohdata sen pahimman ahdistuksen ja jaksaa taistella anoreksian sairasta ääntä vastaan, eikä antautua lopullisesti sairaudelle, on mikä vaan mahdollista.

<3:Laura

Vain tyttöjen sairausko?

Eräs blogini lukijoista kysyi mielipidettäni siihen, minkä vuoksi minun mielestäni anoreksia on harvinaisempi sairaus pojilla kuin tytöillä. Hän myös kysyi tunnenko itse yhtään anoreksiaa sairastavaa poikaa. Tämä asia jäi mietityttämään minua paljon ja rupesinkin pohtimaan sitä tarkemminkin. Mutta pitkään käänneltyäni asiaa mielessäni, en lopulta tullut oikeen minkäänlaiseen lopputulokseen. Seurauksena tästä oli vain sekalaisia asioita, joita pohdin yleisesti liittyen anoreksiaan sairastumiseen. Mutta ehkäpä teillä olisikin enmmän ajatuksia liittyen tähän sukupuolten väliseen eroon, mitä anoreksiaan sairastumiseen tulee?

Yleisestihän anoreksiaa pidetään nuorten tyttöjen sekä naisten sairautena. Tämän puolesta puhuvat myös tilastot, joiden mukaan Suomessa anoreksia on varsin yleinen nuorten naisten sairaus: 2,2 % nuorista suomalaisnaisista on sairastanut diagnostiset kriteerit täyttävän anoreksian ennen 30. ikävuottaan. Jos mukaan lasketaan anoreksian lievemmätkin muodot, taudin sairastaa elämänsä aikanaan noin 5 % suomalaisnaisista. Vain 5-10 % anoreksian vuoksi hoidosta olleista on miehiä. Suomessa nuorten miesten anoreksian esiintyvyyden on arvioitu olevan 0, 24%. Tilastot tuovat selvästi esiin sen, kuinka minimaalinen miespuolisten anorektikoiden määrä kokonaismäärästä on. Mutta mistä tämä sitten johtuu?

Tutkimukset kuitenkin puhuvat sen puolesta, että paha aliravitsemustila sekä nälkiintyminen vaikuttavat samalla tavalla niin miehiin kuin naisiinkin. Tästä minulle tulikin väistämättä mieleen 50-luvulla tehty Minnesota-tutkimus, jossa 36 tervettä miestä otettiin mukaan tutkimukseen, jonka tarkoituksena oli selvittää aliravitsemustilan vaikutuksia fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Tutkimuksessa kolmen kuukauden perusjaksoa seurasi puolen vuoden jakso, jolloin energiansaanti vähennettiin miehillä puoleen. Tämä toi mukanaan niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin oireita, jotka ovat täysin tyypillisiä ja samanlaisia kuin anoreksiaa sairastavilla. Painon putoamisen lisäksi kaikilla miehillä esiintyi anoreksiapotilaille tyypillistä palelua, huimausta, vatsavaivoja, turvotuksia sekä unihäiriöitä. Tunne-elämän muutoksina yleisimpinä miehillä alkoi esiintyä masennusta, ahdistusta, ärtyneisyyttä, ailahtelevaisuutta, sosiaalista vetäytymistä, apatiaa, alentunutta keskittymiskykyä sekä pakko-oireista käyttäytymistä. Myös ruokailutavat muuttuivat heillä täysin. Tällainen oireilu ilmeni jatkuvana ruoan ajatteluna, pitkittyneinä ruokailuina, haluna syödä yksin, erilaisina ruokailutilanteisiin liittyvinä rituaaleina, runsaana mausteiden ja suolan käyttönä, outoina ruokayhdistelminä, kahvin ja teen suurkulutuksena sekä ahmintana. Muistan jopa kuulleeni, että tutkimuksena aikana tyttöystävien esillä olleet kuvat vaihtuivat erilaisiin respteihin, mikä on täyttä toistoa anoreksiapotilaan käyttäytymisen kuvailemisesta.

Itse voin sanoa kokeneeni lähes jokaisen tuossa tutkimuksessa esille tulleen oireen sairastuttuani anoreksiaan. Ja jos tutkii yleisesti kuvauksia anoreksian taudinkuvasta, on alhaisen painon lisäksi kaikki edellä kuvatut oireet kuvattu osana anoreksian taudinkuvaa. Eli tuo tutkimus todistaa, että anoreksiassa on todellakin kyse pahasta aliravitsemustilasta ja nälkiintymisestä, joka aiheuttaa ihmiselle kuin ihmiselle samankaltaisia oireita, sukupuolesta riippumatta. Tutkimus todistaa siis sen, että aliravitsemus sekä nälkiintymistila ajavat miehet käyttäytymään täysin samalla tavalla, kuin anoreksiaan sairastuneet tytöt ja naiset. Mistä sitten johtuu, että miehet ajautuvat naisia harvemmin niin pahaan aliravitsemustilaan? Onko kyse sukupuolten välisistä luonne-eroista vaiko yleisistä kauneusihanteista? Sitä on vaikea sanoa.

Miesten sairastuminen anoreksiaan tukee mielestäni kuitenkin sitä tosiasiaa, että kyse ei ole pelkästä sairaalloisen laihuuden ihannoinnista, vaan oikeasti aliravitsemuksen ja nälkiintymisen vaikutuksesta ajattelumalleihin ja käytökseen sekä sitä kautta kieroutuneesta suhteesta ruokaan. Olen keskustellut muutaman anoreksiaa sairastaneen miespuolisen henkilön kanssa ja olen todennut, että heillä vallitsee ajatuksissa täysin samanlaisia pelkoja ruokaa, tiettyjä ruoka-aineita ja syömistä kohtaan, kuin naispuolisilla anorektikoillakin. Kyse ei ole halusta olla laiha, vaan nimenomaan kieroutuneesta suhteesta ruokaan. Mutta myös heillä ilmeni aliravitsemustilassa ollessaan suuria vääristymiä mitä kehonkuvaan tuli, jonka he ovat itse tajunneet vasta ajan kanssa, oltuaan paremmassa kunnossa. Vaikka nämä kyseiset henkilöt ovatkin tahollaan parantuneet fyysisesti anoreksiasta, ovat jääneet tietyt ajattelumallit päälle, eikä suhtautuminen ruokaan ole vieläkään täysin normaalia.

Vaikka anoreksiaan sairastuneella henkilöllä sairastumisen taustalla ei olisikaan pyrkimys laihtua, kulminoituu sairaus kuitenkin painon ympärillä pyörimiseen ja sitä kautta laihuuden ihannointiin. Usein sairastumisen taustalla on kuitenkin pyrkimyys laihuuteen, ehkäpä sairaalloisenkin laihuuden ihannointi tai laihdutusyritys, joka on riistäytynyt täysin käsistä. Mutta monen kohdalla, kuten minun, sairastumisella ei ole kuitenkaan ollut mitään tekemistä laihduttamisen ja sairaalloisen laihuuden ihannoinnin kanssa. Poikien tai miesten sairastuminen anoreksiaan mielestäni tukee vaan entisestään sitä tosiasiaa, että anoreksia ei ole sairautena pelkkää sairaalloisen laihuuden ihannointia, vaan vakava psyykkinen sairaus, jonka taustalla on paljon monimutkaisempia tekijöitä, kuin pelkästään halu olla laiha. Joillakin sairastumisen taustalla toki on laihdutusyritys, joka on ajatunut täysin yli, mutta yhtä usealla mielestäni taustalla on muita syitä. Tällaisia syitä voivat olla masennus, huono itsetunto, jokin trauma tai mikä tahansa tarpeeksi raskas asia, joka ajaa uhrinsa anoreksian kynsiin. Moni purkaa pahaa oloaan alkamalla laihduttaa, mikä ajautuu liiallisuuksiin johtaen anoreksiaan sairastumiseen. Itse koen, että minun sairauteni taustalla on huono itsetunto ja pyrkimys kontrolloida asioita. Yleisesti anoreksiaa kuvaillaan kilttien, perfektionismiin taipuvaisten tyttöjen sairaudeksi, mutta eikö poikienkin keskuudesta löydy samanlaisilla luonteenpiirteillä varustettuja persoonia? Miksi tytöt ajautuvat purkamaan pahaa oloaan poikia useammin alkamalla kontrolloida syömisiään kuin pojat? Miksi juuri tytöt purkavat pahaa oloaan tällä tavoin?

Naisten suuremman osuuden anoreksiaan sairastuneista selittää osin luonnollisesti länsimainen kauneusihanne laihasta vartalosta, mikä vallitsee naisten keskuudessa. Miehillä ulkonäköihanteet ovat erilaisia, minkä uskonkin jarruttavan sairastumista sekä helpottavan parantumista. Mutta myös miehet tuntevat tyytymättömyyttä painoonsa ja saavat kuulla huomauttelua painostaan. Mutta olisivatko nuoret tytöt murrosikään tullessaan kuitenkin haavoittuvaisempia kuin pojat, mitä painon huomautteluun tulee? Itse en ainakaan unohda koskaan sitä, kun murrosiän kynnyksellä mummoni huomauttinut minun selvästi pyöristyneen. Jostain muistan lukeneeni, että miehillä tyytymättömyys painoonsa liittyy useasti lihasmassan puuttumiseen, ja nykyään syömishäiriölle altistuvatkin miesten keskuudessa eniten juuri ne, jotka hurahtavat treenaamiseen ja alkavat samalla säännöstellä syömisiään. Myös harrastukset, joissa painon tarkkailu on keskeinen asia, voi laukaista syömishäiriön. Tällaisia harrastuksia ovat esimerkiksi tanssi, voimistelu ja kaunoluistelu, joissa painoon ja ulkonäköön kiinnitetään paljon huomiota, ja jotka ovat hyvin naisvaltaisia. Toki miehilläkin on tällaisia harrastuksia, joissa paino on suuressa osassa, kuten esimerkiksi mäkihyppy ja painoon sidotut painoluokitellut harrastukset. Mutta uskon tässäkin suhteessa paineet alhaiseen painoon olevan yleisempää tyttöjen kuin poikien keskuudessa.

Mutta yhtä kaikki, jokin asia toimii kimmokkeena siihen, että ihminen ajatuu aliravitsemustilaan, mikä laukaisee anorektiset ajattelumallit. Mutta miksi sitten tytöt sairastuvat anoreksiaan useammin kuin pojat? Miksi miespuolisten henkilöiden laihdutusyritykset tai pyrkimykset terveellisyyteen eivät mene liiallisuuksiin yhtä usein ajaen heidät aliravitsemustilaan, joka laukaisisi anorektisen ajattelun? Vai jääkö poikien sairaudet useammin diagnosoimatta? Mitä mieltä te olette? Miksi tytöt sairastuvat anoreksiaan niin paljon helpommin kuin pojat? Miksi tytöt reagoivat ongelmiinsa alkamalla säännöstellä syömistään useammin kuin pojat? Paljon kysymyksiä, joihin ainakaan minä en keksi selitystä.

Onko jollain jopa henkilökohtaisia kokemuksia tai läheisenä koettuja kokemuksista asiasta? Vaikka kuinka itse yritin pyöritellä asiaa mielessäni, en saanut mielessäni asialle sen selkeämpää vastausta, mutta asia tosiaan lukijani kysmyksen kautta alkoi kiinnostaa entistä enemmän minua. Kertokaa te fiksummat mielipiteitänne asiaan!

<3:Laura

P.s. Tilastotiedot ovat Duodecimin Psykiatria -teoksen uusimmasta, vuoden 2011 painoksesta.

Energiansaanti

Ihmettelen jotenkin tämänhetkistä nälkätuntemustani tai oikeastaan kylläisyyden tunteitani, jos vertaan tätä osastojaksoa aiempiin. Helsingissä minulla jouduttiin koko ajan lisäämään atreiasuunnitelmaani jotain pientä, kun painoni nousi. Tällöin painoni noustessa kehoni perusaineenvaihdunta kulutti luonnollisesti enemmän energiaa, liikkuminen vei enemmän energiaa liikuttaessaan painavempaa kehoani sekä kasvanut lihasmassa kulutti enemmän energiaa. Helsingissä ateriasuunnitelmani siis kasvoi jatkuvasti loppua kohti ja painoni ylläpitoa varten tehty ateriasuunnitelmani oli isompi kuin itse painonnostosuunnitelma. Nyt tilanne on kuitenkin jotenkin täysin erilainen. Tunnen kuinka saan jatkuvasti enemmän energiaa kuin tarvitsisin, sillä olen koko ajan ihan täynnä ja minulla on ähky olo. En ole vielä toipunut edellisestäkään ruokailusta, kun seuraava on jo tuloillaan. Viime päivinä minusta on oikein tuntunut, että joudun ahtamaan ruokaa väkisin sisälleni. Ja tämä on tuntunut epämiellyttävältä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ulkoiluillakin on ikävä käydä, kun on niin täysi olo, etten meinaa jaksaisi eteenpäin liikkua, kun ruoka painaa mahassa.

Helsingin ajoilta en muista loppuvaiheessa olleen tällaista, vaan tässä painossa kulutukseni ja energiansaantini oli paljon enemmän mielestäni tasapainossa. Siten en yhtään ihmettele, että painoni  nousee yhä hurjaa vauhtia, sillä tunnen oikeasti sen, kuinka saan koko ajan liikaa energiaa. Minulla on sellainen olo, kuinka oikeasti kerään ylimääräistä energiaa itseeni. Vielä hetken aikaa se onkin tarpeen, sillä minulla on vielä himpun verran painoani nostettavana - riippuen tietysti siitä, mikä lopullinen tavoitepainoni on. Mutta entäpä sitten, kun olen saavuttanut tavoitepainoni? Täällä ravitsemusterapeutille pääseminen ei käy yhtä helposti kuin Helsingissä, jossa muutoksien teko oli mahdollista viimeistään seuraavana päivänä. Täällä voi joutua odottelemaan ravitsemustepeutin tapaamista pitkäänkin. Toivoisinkin, että minulla olisi jo suunnitelma siitä valmiina, että mistä voidaan vähentää ensimmäisenä, kun tavoitepainoni saavutaan. Täällä kun hoitajat ja lääkäri eivät suostu tekemään mitään muutoksia ateriasuunnitelmaani ilman ravitsemusterapeutin tapaamista.

Tarkoituksenani ei ole missään nimessä lietsoa itselleni paniikkia siitä, kuinka painonnousu jatkuisi loputtomiin, mutta ihmettelen vain kovasti kehoni erilaista reagointia painonnousuun tällä kertaa kuin Helsingissä ollessani. Oliko Helsingissä kultukseni tässä vaiheessa paljonkin suurempaa? Ehkä jonkin verran, mutta ei mielestäni niin merkittävästi. Haluaisin kuitenkin jo valmiiksi suunnitella ravitsemusterapeutin kanssa minulle ylläpitoruokavalion tulevaisuutta varten, sillä nyt ollaan jo ihan tavoitepainon rajoilla. Haluan minimoida sen mahdollisuuuden, että tavoitepainon saavutettuani minuun iskeytyykin pelko siitä, ettei painonnousu pysähdy lainkaan, mikäli jatkan entisellä suunnitelmallani. Haluan, että voin luottaa ateriasuunnitelmaani ja syödä luottavaisin mielin sen mukaan. Tässä vaiheessa kun vielä kuitenkin tarvitsen ruokailuni tueksi ateriasuunnitelman, joka toimii minulle lupana syödä. Se onkin ehkä suurimpana erona ja miinuspuolena yleispsykiatrisella osastolla olemiseen verrattuna erikoistuneeseen yksikköön, että ravitsemusterapeutille ei saa tarvittavan usein ja nopeasti aikoja.

Minkälaisia kokemuksia teillä on normaalipainon saavuttamisesta ja ylläpitoruokavaliosta? Olisi mukava kuulla, onko teillä kasvanut energiantarve painon noustessa selvästi, vai onko ylläpitoruokavalio ollut pienempi? Syömishäiriön ravitsemushoito -oppaan mukaan anorektikon energian tarve säilyy tavallista suurempana vielä jonkin aikaa normaalipainon saavuttamisenkin jälkeen, joten ihmettelen kehoni tämän hetkistä reagointia. Olisi mukavaa, jos jakaisitte kokemuksianne:)

<3: Laura

Lupa rentoutua

Minusta on ihana huomata, kuinka olen oppinut ottamaan osastolla rennommin. Aina aiemmin minulla on ollut kova suorittaminen päällä, enkä ole sallinut itselleni lepoa ja rentoutumista. Kuten hoitopolkuani käsittelevissä teksteissäkin on tullut esille, olen onnistunut aina osastojaksoilla kehittämään jostain asiasta hirveän suorituksen itselleni. Tämä suorituskeskeisyys näkyy kotonakin vielä muun muassa pakkomielteisenä siivoamisena, mutta täällä osastolla olen hienosti pystynyt hieman löysäämään. Eräällä osastollajaksollani onnistuin tekemään lukemisesta itselleni suoritteen siten, että ainakin yksi kirja piti saada luettua päivässä, toisella jaksolla taas tavoitteenani oli kutoa ainakin yksi villasukka päivässä. Opiskeluaikoinani paahdoin myös opinnäytetyötä kuin hullun lailla, enkä voinut antaa itseni vaan levätä. Osastojaksolla ennen joulua muodostin taas venyttelystä itselleni pakkomielteen niin, että saatoin aamuviideltä käydä venyttelemään.

On suuri askel kohti sallivampaa elämäntapaa antaa itselleen lupa lepoon ja rentoutumiseen. Muistan Helsingissä syömishäiriöyksikössä ollessani sen, kuinka monella tytöllä oli vallallaan sellainen ajatus, että rentoutusryhmän rentoutumishetkikin piti ansaita. Tämän vuoksi useimmat suosivat pallorentoutusta, jossa rentoutuminen suoritettiin vuoroittain pareittain. Täässä takana piili ajatus, että tällä tavoin voi ansaita itselleen hetken rentoutumista, kun on ensin suorittanut rentoutumishetken tekemällä rentoutuksen parilleen. Minä olin jo tuolloin saanut ajattelutapaani sallivuutta niin, että pystyin rentoutumaan ilman sen "ansaitsemista". Vaikka mieleni saattoikin vaellella vielä ihan jossain omissa ajatuksissaan, annoin itselleni luvan fyysiseen rentoutumiseen. Eniten nautinkin rentoutushetkistä mielikuvarentoutusten avulla kera lämmitettyjen kaurapussien. Nyt taas osallistun iloisin mielin aina rentoutusryhmään ja todellakin suon itselleni sen hetken siinä: saan vaan olla ja maata. Saan nauttia hetkestä ilman, että minun täytyy jotain tehdä ansaitakseni se.

Tällä osastojaksolla olen laistanut niin säännöllisestä venyttelystä kuin monesta muustakin asiasta. Voin rauhassa heittäytyä sängylle lueskelemaan ilman suuria syyllisyyden tuntoja. Tänään minun oma rentoutushetkeni oli jälleen saunassakäynti. Sain taas hyvillä mielin nauttia saunan löylyistä yksikseni, naistenlehti luonnollisesti mukanani;) Ihmettelen sitä, miten muut eivät ole innostuneet täällä saunassakäynnistä, sillä minulle se ehdottomasti oli päivän kohokohta. Saimpahan nauttia löylyistä rauhassa saaden hieman omaa aikaa. Ja tällä kertaa hoitajakaan ei tullut hoputtamaan minua, niin kuin viimeksi! Minulla tuli ihan ikävä kesää ja mökkisaunan tuntua. Meillä on juuri mökimme rantasaunassa remontti meneillään, joten kesää ja uutta saunaa odotellessa:) Myös saunakäynnit mummolassa muistuivat mieleeni, ja tulikin kova hinku päästä löylyttelemään mummolaan papan tekemän vastan kera:)

<3:Laura

Hyvinvointia

Olen paljon puhunut siitä, kuinka painon normalisoituminen ja säännöllinen, monipuolinen syöminen ovat vaikuttaneet minun hyvinvointiini niin fyysisesti kuin psyykkisesti valtavasti. Erityisesti olen useaan kertaan hehkuttanut sitä, kuinka koen taas voimani palautuneen ja kuinka jaksan taas aivan eri tavalla kuin ennen. Jos nyt ajatellaan pelkkää fyysistä puolta, niin fyysisen jaksavuuden lisäksi veriarvoni ovat normalisoituneet, eikä sydänkäyrässänikään ole enää mitään vikaa. Kaikki on siis loistavasti aiempaan verrattuna, ja nämä viimeiset pari kuukautta ovat tehneet minulle ihmeitä. Mutta yksi asia, johon muutama päivä sitten havahduin oli se, että myös hiukseni alkavat taas voida paremmin. Helmikuun puolella kauhistelin teille postauksessa Rasvaa, tarvitsen rasvaa! sitä, kuinka hiukseni tuntuvat tippuvan kokonaan päästä. Tällöin hiustenlähtö oli oikeastikin todella runsasta ja huolestutti minua kovasti. Se oli hyvä muistutus niistä lukuisista haitoista, joita huono ravinnonsaanti  - erityisesti rasvansaanti - keholle aiheuttaa.

Hiusten lähteminen on ollut minulle tyypillistä aina ravitsemustilan korjaantuessa. Hiukseni kestävät vielä laihtumisen ja alhaisen painon, mutta reagoivat viiveellä alkamalla tippua, kun paino jälleen lähtee nousuun. Olin jo ihan kauhuissani hiusteni putoamisesta ja kyllä hiukseni aika reippaasti ohentuivatkin. Tuolloin pyysin äitiäni tuomaan minulle tänne kampaamosta ostettuja BIO+ -tuotteita, joita olen käyttänyt säännöllisesti. Hiustenlähtö onkin hiljentynyt nyt selvästi, mistä olen suunnattoman onnellinen. Käytän BIO+ -tuotteista sekä shampoota, hoitoainetta että hiuspohjaan hierottavaa seerumia.

Energen Shampoo: "Vahvistava shampoo ehkäisee ja hidastaa ennenaikaista hiustenlähtöä yhdessä BIO+ Energen Serum hoitonesteen kanssa käytettynä. Ylläpitää hiuspohjan hyvinvointia, vahvistaa hiuksia ja parantaa edellytyksiä uusien hiusten kasvulle."
Energen Serum:"Tasapainottava seeurumi ehkäisee ja hidastaa ennenaikaista hiustenlähtöä ja edistää uusien hiusten kasvua. Virkistää pintaverenkiertoa. Suojaa ja hoitaa hiuspohjaa."


Hiukseni ovat siis selvästikin paremmassa kunnossa nyt, kuin vielä vähän aikaa sitten. Hiuksia ei lähde enää lähellekään yhtä runsaasti ja ne voivat nyt huomattavasti paremmin. Ravitsemustilan korjaantuminen sekä hiustuotteet yhdessä ovat varmasti auttaneet asiaa paljon. Olen todella onnellinen tästä, sillä kolme vuotta sitten hiuksiani tosiaan lähti niin paljon painoni noustessa, että jouduin pitämään ne melko lyhyinä. Vaikka hiuksistani huomaa selvästi, että ne ovat ohentuneet ja paljon, voin silti pitää ne onneksi vielä pitkinä ilman, että ne näyttäisivät aivan kauheilta. Nyt voin vaan pitää huolen siitä, ettei kehoni enää koskaan joudu sellaiseen rasitukseen aliravitsemustilan vuoksi, että kehoni reagoisi siihen myös hiusten lähtemisellä. Vaikka hiusten lähteminen onkin varmasti yksi pienimmistä tuhoista, joita anoreksia kehossa saa aikaan, on hiusten hyvinvointi meille naisille varsinkin todella tärkeä asia - vaikkakin sitten sieltä turhamaisimmasta päästä.

Samaisessa postauksessa, jossa valittelin hiusteni lähtöä, kerroin myös kuivaakin kuivemmasta ihostani, joka on ollut kuin kuiva korppu. Ihoni oikein lohkeili, niin kuiva se oli. Tällöin totesin sekä hiusteni lähtemisen että ihoni kuivuuden syyksi rasvan puutteen. Minulle yksi vaikeimmista ravintoaineista on aina ollut rasva, jonka käyttö on ollut hyvin minimaalista kotioloissa. Olen luonnollisesti yrittänyt huoltaa ihoani ulkoisesti rasvaamalla sitä huolellisesti, mutta aiemmin sekään ei auttanut. Nyt olen kuitenkin huomannut, että kehoni alkaa todella olla hyvässä kunnossa ja kehoni on saanut tarpeeksi hyviä rasvoja myös sisäisesti, sillä ihoni on taas hyvässä kunnossa. Tämä kaikki kertoo oikeasti siitä, kuinka tärkeää monipuolinen ravinnonsaanti ja myös niiden rasvojen saanti oikeasti elimistölle onkaan. Ateriasuunnitelmaani kuuluu päivässä pähkinöitä, joista saan hyviä rasvoja, jonka lisäksi olen yrittänyt parantaa levitteen käyttöäni. Kaikki nämä asiat yhdessä ovat selvästikin saaneet kehoni voimaan paremmin, mikä näkyy nyt sekä hiusteni että ihoni hyvinvoinnissa.

On ihana huomata kaikkia hyviä asioita aina vaan lisää ja lisää, joita painon normalisoituminen tuo mukanaan!  Kaikki tällainen lisää päivä päivältä enemmän sitä tiedon jä käyttäytymisen yhteistyötä, mikä näkyy järkevämpänä ja monipuolisempana syömisenä. Vaikka sairaimmillaankin minulla on ollut kaikki tämä sama tieto eri ravintoaineiden tärkeydestä, ei tieto ole suostunut toimimaan yhteistyössä mieleni kanssa. Nyt mieleni alkaa vihdoin olla siihen valmis, ja kaikki positiiviset muutokset hyvinvoinnissani lisäävät monipuolisen syömisen tarpeellisuuden ymmärtämistä. Jopa sen rasvansaannin tärkeyden!

<3:Laura

Hipoo, hipoo

 Tänään aamulla sain taas ihanan herätyksen kello kuusi, kun hoitaja haki minut punnitukseen. Toivoin todella, että paino olisi noussut, mutta pelkäsin samalla liian kovaa nousuvauhtia - kuten aina. Tulos olikin pienoinen järkytys, kun paino oli ponnahtanut perjantai-aamun punnituksesta 800 grammaa. Tämä tarkoittaa sitä, että lukema hipoo hyvin paljon jo tavoitepainoani ja kolkuttelee kovasti normaalipainon alarajaa. Olin punnitustilanteessa taas järkyttynyt, mutta kummallisen nopeasti sain tasattua mieleni: tämähän olikin tavoitteena. Torstaina lomilta palatessani minulla olikin ajatuksena, että olen nyt tiiviimmän jakson osastolla, jotta painoni nousisi mahdollisimman nopeasti tavoitteeseen, että voisin alkaa jo pikku hiljaa suunnata katsettani kotiutukseen. Tämän vuoksi en lähtenyt viikonloppunakaan lomille. Nämä neljä päivää osastolla, jolloin olen toteuttanut ateriasuunnitelmaani jälleen täysin suunnitellusti, tuottivatkin selvästi halutun tuloksen. 

Aiemmin kerroin teille siitä haamurajasta, jonka mielessäni painolleni olen luonut. Ajatuksissani olen luonut itselleni kaksi tavoitepainoa, joista toiseen minulla ei ole enää matkaa kuin vaivaiset 300 grammaa ja toiseen reilut parisen kiloa. Tälle välille haluaisin painoni vakiintuvan. Olen ollut ajatuksissani hyvinkin ehdoton sen suhteen, ettei painoni saisi nousta missään nimessä tuon korkeamman tavoitepainoni yli. Haamurajani olen asettanut siihen painoon, jossa tiedän varmasti kroppani toimineen täysin normaalisti, myös hormonitoiminnaltaan. Pohdimme yhdessä omahoitajani kanssa sitä, miksi minulla on niin tiukasti mielessäni se, ettei paino saa nousta normaalin painoindeksin alarajan yli. Pitkän pohdinnan tuloksena tajusin, että se johtuu siitä, että sairastuessani painoin juuri tuon verran. En tiedä olisiko tilanne täysin erilainen, mikäli olisin sairastunut niin, että olisin oikeasti lähtenyt laihduttamaan korkeammasta painosta, jopa ylipainosta. Olisko minulla silloin löysempi suhtautuminen normaalipainon alarajan saavuttamiseen? Sitä on vaikea sanoa. Minä kuitenkin painoin sairastuessani juuri sen verran, että painoindeksini oli tällöin 18,5. Tämän vuoksi en saa nyt millään mielestäni sitä ajatusta, että painoni ei saisi nousta tuon yli. Mielellään pitäisin painoni hieman jopa sen alapuolella, mikäli voisin saada varmistuksen siihen, että kroppani toimisi oikein myös siinä painossa. Tiedän - sairauden ääntä vielä.

Tätä ajatusta pitää siis selvästikin työstää vielä ja kovasti. Tämä onkin yksi asia, mikä varmaan koituikin kohtalokseni Helsingistä kotiuduttuani normaalipainoisena viime vuonna. Painorajani oli mielessäni niin tiukka, etten uskaltanut alkaa syödä vapaammin. Jos voisin mielessäni sallia painon luonnollisen vaihtelun parin kilon sisällä, niin ruokailusäännötkin varmasti löystyisivät ja ruokailusta tulisi vapaampaa ja sallivampaa. Niin läheiseni kuin hoitohenkilökuntakin ovat sanoneet, että he olisivat paljon turvallisemmilla mielin, mikäli painoni ei olisi ihan hilkulla kotiutuessani. Varsinkin poikaystäväni sanoi juuri viimeksi tänään minulle kuinka hänen ei tarvitsisi pelätä tällöin koko ajan puolestani, jos vaan kotiutuisin hieman korkeammalla painolla.

Vaikka painonnousu järkyttikin kovasti aamulla, olen pystynyt pitämään koko päivän mieleni hyvänä. Olen onnistunut olemaan lietsomatta liikoja pelkoja painoni ryöpsähtämisestä, ja olen onnistunut löytämään sieltä pelkojeni välistä ne hyvät puolet asiasta. Yksi hienoimmista asioista oli luonnollistikin tuo työpaikan saaminen, jonka suuntaan uskalsinkin askeleen ottaa juuri painonnousun vuoksi. Nyt voin alkaa myös saamaan pitempiä kotijaksoja ja oikeasti harjoitella lisää normaaleja ruokailutottumuksia kotona. Viime loma osoitti, että todella pystyn syömään riittävästi kotona. Nyt uskallan lähteä rohkeammin mielin pidemmillekin lomille luottaen siihen, että toipumiseni ei ota painon kannnalta takapakkia kotona. Huomenna minulla onkin hoitoneuvottelu, jossa varmasti selviää taas lisäsuunnitelmia esimerkiksi tulevien lomien suhteen. Alan olla taas niin malttamaton tulevaisuuden suhteen:) En millään voi olla ahdistunut painonnoususta, kun mietin niitä kaikkia hyviä asioita, joita normaali paino tuo mukanaan! Siinä jäävät helposti kakkoseksi anoreksian maailman ihannoimat asiat, kun tilalle voi oikeasti saada oikeasti jotain hyvää:)

<3:Laura

Työuutisia:)

Olen ollut hyvin malttamaton mitä tulevaisuuden suunnitteluun töideni suhteen tulee. Olen siitä aiemminkin kirjoitellut, kuinka kovasti odotan töihin paluuta ja sitä, että pääsen taas kiinni normaaliin elämään. Kuten viime viikolla kerroin, minulla oli keskiviikkona työvoimatoimistossa tapaaminen. Tapaamisen tarkoituksena oli kartoittaa vaihtoehtojani työelämään paluun suhteen, kun osastolta kotiudun. Olin tuolloin keskiviikkona tapaamisen jälkeen hyvin turhautunut ja pettynyt, sillä en saanut sieltä mitään konkreettista apua. En tiedä mitä olin oikein kuvitellut, mutta käynti oli minulle pettymys. Minulle ehdotettiin työkokeilua, jonka avulla voisin mennä melkeimpä mihin vaan kokeilemaan eri aloja, mutta tästä ei luonnollisestikaan palkkaa saisi. Tekisin tällöin siis käytännössä töitä ilmaiseksi, vaikka minulla on koulutus ja voisin tienata oman alani töissäkin.

Suurimpana ongelmana on kuitenkin ollut se, että minun pitäisi löytää työ, joka ei ole fyysisesti liian raskasta minulle. Viime vuonna kun osastolta kotiutumiseni jälkeen aloitin fyysisesti melko raskaan työn, painoni lähti putoamaan välittömästi. Olinkin valmistautunut tekemään vaikka muun alan töitä, mikäli sellaisia löytyisi. Työkkärikäynnin jälkeen heräsin kuitenkin siihen todellisuuteen, että tällaisenkin työn löytäminen olisi käytännössä mahdotonta. Toinen ongelma, mitä työnhakuuni on liittynyt on se tosiasia, etten tiedä tarkkaa päivää, jolloin osastolta kotiudun ja voisin työt aloittaa. Kuntouttavaa päivätoimintaa asuinpaikkakunnallani ei ole tarjottavanaan, ja koenkin olevani sellaiseen aivan liian hyväkuntoinen. Vaikka kotiutuspäivä ei olekaan tarkalleen tiedossa, olisi minun ihan oman hyvinvointinikin kannalta hyvä saada heti jotain sisältöä elämääni kotiuduttuani, jotta saisin pidettyä päivärytmini kohdallaan, mikä tukisi myös ruokailuitani. Tämä on ollut siis hyvin vaikea yhtälö: löytää tarpeeksi kevyttä osa-aikatyötä ilman tietoa tarkasta ajankohdasta. Mahdoton tehtävä!

Tänään kuitenkin päätin, että nyt en malta enää odottaa tarkkoja kotiutumispäiviä, vaan aion tehdä asialle jotain! Lääkäri on kirjoittanut minulle sairauslomaa toukokuun loppuun asti, jonne asti saan myös kuntoutustukea, jonka ohella minun on mahdollisuus tienata hieman rahaa tekemällä töitä tukien sallimissa rajoissa. Vaikka kovasti mieleni olisi tehnyt ottaa yhteyttä entiseen työpaikkaani, en uskalla vielä hypätä niin vaativaan työhön, jottei taas käy huonosti. Niimpä otinkin yhteyttä paikalliseen vanhainkotiin, jonka ajattelin olevan fyysisesti hieman kevyempää työtä. Päätin tehdä ratkaisun ja kysellä kokopäivätöitä kesäkuun alusta lähtien. Kysely tuottikin heti toivottua tulosta ja sain kuin sainkin sovittua itselleni seitsemän viikon pituisen kokopäivätyöjakson kyseisen vanhainkodin eräälle osastolle kesäkuun alusta lähtien! En olisi voinut olla sinä hetkenä yhtään iloisempi kuin vaan voi olla:) Siihen mennessä olisin ollut jo kotona jonkun aikaa ja tehnyt mahdollisesti keikkatyötä ja saanut tuntumaa siihen, miten taas kotona pärjäilen. Tuon seitsemän viikon aikana minulla on sitten mahdollisuus ottaa selvää siitä, mihin fyysiset voimavarani riittävät ja ennen kaikkea näyttää, että pärjään kotona, töissä ja normaalissa elämässä!

Olen todella huojentunut tästä ja todella iloinen:) Vaikka jakso onkin lyhyt, luotan siihen että omalla alallani riittää aina töitä, ja että voin alkaa tämän jakson aikana kasoa itselleni mieluisia työpaikkoja tulevaisuutta ajatellen. Ehkäpä hakea jotain vakituistakin työtä:) Toivon ja uskon koko sydämestäni, että tulen todella pärjäämään ja kesäkuun alussa olen siinä kunnossa, että voin aloittaa työni hyvävointisena. Tämä lisäsi motivaatiotani taas kertaheitolla aivan valtavasti. Nyt on minun tehtäväni tehdä kaikkeni, että huolehdin kotiuduttuani siitä, että painoni varmasti pysyy normaalipainon puolella.

Sitten kun kotiudun osastolta, ilmoitan heti tietoni Riihimäen kunnan rekrytointipalveluun sekä terveyskeskuksen rekryyn, jotta voin aloittaa tekemään maltillisesti ja harvakseltaan keikkatyötä. Näin saan sisältöä elämääni ja pääsen taas kiinni siihen oikeaan, normaaliin arkiseen elämään. Keikkailun avulla minun on mahdollisuus tehdä pehmeä lasku töihin paluuseen ja kokeilla hieman omia rajojani ja kestävyyttäni.

Olen yksinkertaisesti niin onnellinen, kun minulla on taas vihdoin konkreettisia suunnitelmia tulevaisuuteni suhteen:)

<3: Laura 

Fysioterapiaa

Eilen minulla oli vihdoinkin ensimmäisen kerran lihaskuntoharjoittelua fysioterapiassa, jota olen todella odottanut. Viime viikollahan fysioterapia peruuntui, joten sain luvan omahoitajalta tehdä kevyen lihaskuntoharjoituksen omassa huoneessani. Tällöin teinkin melko monipuolisen lihaskuntoharjoittelun ilman mitään välineitä. Kuten silloin kerroinkin, minulla on huoneessani venyttelyä varten jumppamatto, jonka päällä saatoin tehdä loistavasti erilaisia liikkeitä. Laitoin silloin musiikin soimaan ja nautin siitä lihasten rasittamisesta. Jo samaisena iltana lihakseni alkoivat ihanasti kipeytyä ja seuraavana päivänä todellakin tuntui siltä, että lihaksia oli rasitettu. Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin jaksoin harjoitteita tehdä siihen nähden, että en ole kuukausiin voinut tehdä minkäänlaista lihaskuntoharjoittelua.

Eilen kuitenkin teimme harjoituksia yhdessä fysioterapeutin kanssa. Ensin hän kyseli ja kartoitti sitä, millaisia harjoitteita olin yksin viime viikolla tehnyt, jonka jälkeen aloimme tekemään erinäisiä lihaskuntoliikkeitä käyttäen apuna jumppanauhaa sekä jumppapalloa. Teimme käsilihasliikkeet käyttämällä jumppanauhaa vastuksena, samoin kuin muutamia alavartalon lihaksia kuormittavia liikkeitä. Teimme liikkeet jumppapallon päällä istuen, jolloin  se vaati enemmän, kun täytyi tasapainotella pallon päällä ja jännittää koko kropan lihaksistoa. Vatsalihas- ja selkälihasliikkeet tein jumppamatolla ilman välineitä. Olin suoraan sanottuna fysioterapian jälkeen melko pettynyt harjoitukseemme, sillä minusta se oli todella kevyt eikä vastannut lainkaan odotuksiani. Olin odottanut, että pääsisin tekemään kunnon rasittavan lihaskuntoharjoituksen esimerkiksi käsipainoja apuna käyttäen. Harjoittelun keveyttä lisäsi se, että fysioterapeuttini on niin kova juttelemaan kaikista asiaan kuulumattomista asioista, jolloin se itse fysioterapia jää vähemmälle. Sarjojen väliset tauot venähtivät aina melko pitkiksi hänen jutellessaan, ja yritin aina varovasti väliin sanoa, voisinko jo tehdä uuden sarjan liikkeitä. Muuten fysioterapeuttini on kyllä todella mukava ja varmasti asiansa osaava, mutta usein tuntimme kuluu niitä ja näitä jutellessa.


Sanoinkin fysioterapeutilleni siitä, että koin harjoituksen hieman liian kevyeksi ja hän lupasikin, että ensi viikolla voimme mennä fysiatrian tiloihin, jossa olisi käytössä ilmeisesti ihan kuntosalilaitteita. Täytyykin tuoda kotoa mukaan jumppakengät, sillä joitain liikkeitä on salilla paljon mukavampi tehdä kengät jalassa. Toivoisin kovasti, että minulla voisi olla tuota lihaskuntoharjoittelua useammin kuin ainoastaan tuo yksi puolituntinen viikossa. Laskimme viime kerralla fysioterapeuttini kanssa, että kuntosaliharjoittelu ei itsessään lisää kulutusta liiaksi, joten sitä voisi mielestäni lisätä ainakin kahteen kertaan viikossa tai sitten pidentää sitä yhtä kertaa. Helsingissä viime vuonna minulla oli tässä vaiheessa jo tunnin lihaskuntoharjoitus viikossa sekä tunnin venyttelytunti, ja heti tavoitepainoni saavutettuani sainkin siirtyä saliharjoitteluun. Sain tuolloin käydä tekemässä saliohjelmani kahdesti viikossa. Toivoisin, että myös täällä lihaskuntoharjoitteluun panostettaisiin enemmän. Enkä toivo tätä lainkaan siinä mielessä, että se kuluttaisi energiaa, vaan haluaisin todella saada vahvistettua lihaksiani jo ihan tulevaa työssäjaksamistanikin ajatellen. Olen jo vuosia kärsinyt myös todella pahoista niska-hartia -seudun kiputiloista, jotka pysyivät aikanaan kurissa ainoastaan säännöllisellä lihaskuntoharjoittelulla ja hyvällä lihaskunnolla. Nyt sairauteni aikana kiputilat ovatkin olleet hirveitä, kun lihaksistoni on ollut niin heikko.

Minusta olisi muutenkin mukavaa, että myös fysioterpia huomioitaisiin hoidossani paremmin. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka käynkin säännöllisesti fysioterapiassa, ei fysioterapeuttiani huomioida samalla tavalla osana hoitoryhmääni kuin hoitajia ja lääkäriä, sillä häntä ei esimerkiksi kutsuta koskaan mukaan hoitoneuvotteluihin. Minä aina kyllä ilmoitan ajan hänelle, mutta se ei koskaan niin lyhyellä varoitusajalla luonnollisestikaan hänelle sovi. Hän on itsekin siitä aina hieman harmissaan. Itse koen, että olisi tärkeää saada myös fysioterapeutti mukaan hoitoneuvotteluihin, jotta pääsisimme kaikki yhdessä suunnittelemaan liikunnan ottamista osaksi hoitoani sekä tulevaisuudessa suunnittelemaan sopivaa liikuntaohjelmaa minulle kotiin. Tämän asian kannalta moniammatillinen yhteistyö ei toimi lainkaan.

Mutta kaiken kaikkiaan oli mukavaa päästä taas edes hieman rasittamaan lihaksia:) Lihakseni eivät tosin ole tänään lainkaan kipeät, joten selvästi ensi kerralla saisi harjoitus olla hieman enemmän lihaksiani kuormittavampi!

<3: Laura

Start

Eräs lukija pyysi vielä yhtä ateriasuunnitelmaa tänne, jonka lupasinkin esille laittaa. Olen aiemmin laittanut tänne oman, nykyisen ateriasuunnitelmani sekä yhden ateriasuunnitelman, joka perustuu vaihtotaulukkosysteemiin. Jos alkavat jo kyllästyttää nämä ateriasuunitelmapostaukset, kannattaa suosiolla hypätä yli, mutta ajattelin tämän tänne kuitenkin laittaa. Jos siitä yhdellekään lukijalle on hyötyä, niin se on pääasia! Tämä suunnitelma on tosiaan se perus ateriasuunnitelma, jolla Helsingissä Hyksin syömishäiriöyksikössä yleensä kaikki aloittavat. Jos ravitsemustila on todella heikko, saattaa suunnitelma olla hieman pienempi. Minusta tämä voisi kuitenkin olla hyvä suunnitelma sellaiselle, joka kotona omin voimin yrittää saada taas ruokailuaan kuntoon. Suunnitelma on monipuolinen ja täysipainoinen ateriasuunnitelma, jonka syömishäiriöiden hoitoon erikoistuneet ravitsemusterapeutit ovat laatineet.

Aamupala:

• 2 dl puuroa tai muroja tai 4 rkl mysliä tai 1 1/2 weetabixia
• 1 viipale leipää
• 2 dl maitoa/ viiliä / jogurttia
• 1/2 rasiaa (n. 1 tl) margariinia
• kasviksia

Lounas:

• 2 perunaa/ 2 dl sosetta/ 2 dl riisiä / 2 dl pastaa
• Pääruoka annosteltuna ( esimerkiksi n. 2 dl lihakastiketta, broilerin rintafile 100 g, 1,5 jauhelihapihviä, 3 dl kasviskastiketta)
• 1/2 dl lisäkekastiketta tai 2 rkl kylmää kastiketta
• Annos salaattia + annospussi salaatinkastiketta
• 2 dl maitoa
• 1 viipale leipää
• 1/2 rasiaa margariinia

Välipala (joku listasta + täydennysravintojuoma):

• 1 suklaapatukka (n. 30 g)
• 50 g irtokarkkeja
• 1 dl rusinoita tai kuivahedelmiä
• 1 pulla
• Pala kuivakakkua
• 2 palaa kääretorttua
• 3 täytekeksiä
• 1 jäätelötuutti/ 1 iso pallo / 1,5 dl jäätelöä
• 40 g herkkujuustoa
• 1 litra popcornia
• 1/2 dl pähkinöitä
• 1 prk vanukasta, rahkaa, jälkiruokajogurttia
• 3 dl perunalastuja

Päivällinen:

• 2 dl laatikkoruokaa tai 3 dl keittoa
• kasviksia
• 1 viipale leipää
• 1/2 rasiaa margariinia
• 2 dl maitoa
•  2 dl tai 1 prk jälkiruokaa/ 1 jäätelö / 5 ohukaista tai pala pannukakkua + 1 rkl hilloa

Iltapala:

• 2 viipaletta leipää tai 1 sämpylä tai 1 karjalanpiirakka
• 1 viipale juustoa tai 2 viipaletta leikkelettä
• 1 rasia margariinia
•  2 dl maitoa/ viiliä / jogurttia
• kasviksia

Lisäksi 3 hedelmää päivässä

Lounaan pääruoka (proteiiniosuus) on oma arvioni, sillä tarkkaa annosteluohjelmaa minulla ei tähän start-suunnitelmaan ole. Arvion tein osastolla start-ohjelmaa seuraavan advance-ohjelman avulla pienentäen määriä hieman. Adv-ohjelmaan minulla kun on paljon tarkemmat annosteluohjeet. Toivottavasti tästä on edes hieman hyötyä:)

<3:Laura