Ihanan tavallista

Eilen oli jotenkin ihanan tavallisen oloinen päivä. Vaikka täysin normaalia arkeni kotona töissäkäynteineen ei vielä olekaan, on oleminen, puuhastelu ja arkiset menot sellaisia, kuin kellä tahansa muullakin ihmisellä. Enää minun ja poikaystäväni oleminen ei täyty pelkästään minun aterioideni suunnitelusta tai järjestämisestä, vaan kaikki muu on pääosassa ja ruokailut tulevat lounnollisena osana siinä kaiken muun ohessa. Tottakai poikaystäväni vieläkin huolehtii paljon siitä, että syön varmasti tarpeeksi ja huomauttelee, jos ateriavälit ovat päässeet venähtämään liian pitkiksi tai jos kulutus kasvaa liian suureksi. Mutta muuten pääosassa ei olekaan enää anoreksia, vaan muu elämä - ja se jos mikä on ihana asia.

Eilinen päivä käynnistyi jo varhain, kun Juliuksen kanssa tehty pieni aamulenkki sekä aamupalan syönti täytyi ehtiä hoitamaan ennen asioille lähtöä. Vanhempani olivat varanneet aamuksi Juliukselle trimmausajan paikalliseen eläinkauppaan, jossa pikkuinen on käynyt trimmattavana aiemminkin. Tai pikemminkin kynittävänä, sillä kaveri on sellainen takkuturkki, että tälläkään kertaa ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin ajella Juliuksen karva aivan lyhyeksi. Tämän näköisen karavaturrin kassa me kaupungille lähdimme..

Ja tällaisen pikkukaverin kanssa kotiin palasimme:) 

Kun Juliuksen turkki viime kesänä ajateltiin kokonaan helteiden takia ensimmäisen kerran, purskahdin ihan nauruun nähdessäni pikkuisen trimmauksen jälkeen - niin hassun näköinen se oli! Tällä kertaa osasin jo hieman odottaa mitä tuleman piti, vaikka olihan muutos nytkin tuuheakarvaisesta kaverista nakupelleksi aika huima. Nyt muutos ei kuitenkaan ollut ihan niin suuri, sillä Juliuksen ihanat korvakarvat jätettiin kuitenkin pidemmiksi. Onneksi toinen ei itse kuitenkaan tiedä, kuinka hassulta näyttää:D Nyt täytyy vaan jatkossa yrittää vielä huolellisemmin harjailla ja hoitaa sen turkkia, jottei se pääse niin pahasti takkuuntumaan.


Odottaessamme Juliusta trimmauksesta kiersimme läpi paikalliset urheilukaupat etsien poikaystävälleni uusia kenkiä sekä kävimme hakemassa jäätelöt kaupasta. Aamupalani oli jäänyt hieman vajavaiseksi - taas kerran - joten poikaystäväni kannustamana rohkaistuin syömään jäätelön ilman sen kummempia suunnitelmia:) Hyvin jäätelö ainakin korvasi sekä vajaaksi jäänyttä aamupalaani sekä  aamupäivääni kuuluvan välipalajogurtin! Ennen en olisi voinut kuvitellakaan syöväni yhtäkkiä jäätelöä ilman, että olisin sen ajatuksissani suunnitellut kuuluvan päivääni. Mutta nyt sekin onnistui ilman sen kummempia ahdistuksen tunteita:) Mutta aamupalamissioni jatkuu siis yhä ja aamupalan syönti on edelleenki se heikoin lenkki ruokailuissani.

Mutta mikä parasta, kävimme varaamassa pankista ajan asuntolainaneuvottelua varten! Nyt se alkaa tuntua entistä todellisemmalta, että todellakin tulemme ostamaan itsellemme asunnon:) Rakastan meidän nykyistä asuntoamme aivan valtavasti, mutta jotenkin oman asunnon ostaminen kuitenkin tuntuu kaikin puolin ihanalta uudelta alulta elämälle - sekä rahallisesti järkevältä. Se tarkoittaa samalla sitä, että olen päässyt palaamaan taas työelämään ja normaaliin elämään, mikä kaikin puolin mahdollistaa tämän asunnon hankkimisen. Tämä kaikki taas tarkoittaa anoreksian kynsistä irti pääsemistä, mikä nyt näyttääkin kaikin puolin lupaavalta:) Mutta tiedostan tottakai sen, että kaikki nämä suunnitelmat vaativat sen, etten saa antaa sairaudelle enää ikinä edes pikkurilliä saatikka ojentaa sille koko kättäni, antaen sairauden viedä minut taas kokonaan mennessään. Ja että vaikka nyt näyttääkin hyvältä, on vielä paljon tehtävänä että pääsen sairaudesta kokonaan eroon - tai että opin elämään sen kanssa ilman sen tuhoavaa vaikutusta. Mutta nyt on joka tapauksessa todella hyvä fiilis tämän asuntoasian vuoksi:)

Kotiin tultuamme ja lounaan syötyämme kävimme Juliuksen kanssa kävelylenkillä. Minullekin tekee ihan hyvää sietää sitä tunnetta, että voin käydä kävelyillä rauhassa ja kävellen hitaasti. Minun on opittava kohtaamaan ne ahdistuksen tunteet, joita liikkumattomuus minussa herättää ja kotona sitä on hyvä harjoitella. Osastolla ollessani myönnän vieläkin pitäväni ulkoiluistani minuutilleen kiinni ja käyttäen ne tehokkaasti hyväkseni painellen lenkkini vauhdikkaasti. Osatolla en vielä kykene lainkaan kuvittelemaan jättäväni ulkoiluita käyttämättä, mutta kotona osaan ottaa jo rauhallisemmin. Se on ihanaa edistymisen tunnetta, sillä aiemmin kotona ollessani pakkoliikunta-ajatukset piinasivat päässäni pitkin päivää ja minun tuli suorittaa ulkoilut ennen, kuin kykenin saamaan mielelleni rauhaa tai kykenin kunnolla syömään. Nyt olen saanut tällaiset tunteet selvästi rauhoittumaan:)

Lenkin jälkeen kohta kosmetologiksi valmistuva ystäväni tuli huoltamaan ripseni. Oli ihana taas vaan makoilla hemmoteltavana ja jutella tyttöjen juttuja. Saimme hyvät naurut, kun muistelimme kaikkia vanhoja tapahtumia, lukioaikoja ja vuosia sen jälkeen:)  Nyt on taas ihana olla, kun on ripset kunnossa eikä tarvitse käyttää sitäkään vähää aikaa meikaamiseen, jota siihen normaalisti käytän - niin helppoa! Kun pääsen osastolta kotiin, täytyy taas ehdottomasti nähdä ystävääni enemmän, sillä hän on ainoa parhaista ystävistäni, joka asuu tässä lähistöllä.

Loppuilta meni rauhallisesti kotona ollessa. Katsoimme yhdessä poikaystäväni kanssa illan jääkiekkopelin minun herkutellessa samalla Makuunin karkeilla:) On ihanaa, kun voin syödä ilman että ahdistun jokaisesta suupalasta tai että kaikki keskittymiseni menee syömiseen. Vaikka karkkien - kuten muunkin ruoan - syöminen on minulla vielä hyvin tietoista, ei se ole mitään siihen verrattuna mitä se aiemmin oli. Tällöin tilanne oli niin ahdistava, että minulla saattoi pienen karkkimäärän syömiseen kulua monta tuntia, kun keksin aina jotain tekemistä itselleni siirtäen syömistä eteenpäin. Sadan gramman karkkipussin aikana ehdin tiskata, imuroida, pyyhkiä pölyt ja vaikka mitä - en lainkaan pystynyt rauhoittumaan syömään. Nyt herkuttelu ei ole enää pääosassa ja vie kaikkea huomiotani, vaan on ainoastaan mukava lisä. Kaikki oli eilen niin ihanan tavallista:)

<3:Laura