Rajojen rikkomista - ja ylpeä siitä!

Onnistuin ruokailuissani mielestäni paremmin kuin koskaan aiemmin kotijaksoillani. Olin melkein neljä päivää kotona, eikä minulla ollut osastolle tullessa lainkaan vanhaa tuttua helpotuksen tunnetta, että saisin hengähtää, mitä ruokailuista selviämiseen tulee. Aiemmin ruokailujen järjestäminen, syömisten miettiminen ja niistä suoriutuminen ovat ottaneet niin koville, että aina osastolle tullessani minulla on ollut helpottunut olo, että pääsen taas "turvalliseen" ympäristöön syömään, jossa minun ei tarvitsisi miettiä ruokailuitani - ainoastaan syödä. Nyt minulla oli sellainen tunne osastolle palatessani, ettei minun olisi sinne tarvinnut lainkaan palatakaan. Pärjäsin mielestäni niin hyvin kotona, eivätkä ruokailut aiheuttaneet suurista rajojen rikkomisista huolimatta niin valtaisaa ahdistusta, ettenkö siitä olisi selvinnyt. Luonnolisestikin ruokailut aiheuttavat vielä pitkään kotona ahdistusta, mutta eivät enää sellaista, jota en pystyisi käsittelemään. Syyllisyyden tunteet ja ahdistus ovat lieventyneet ennemminkin morkkikseksi, mikä on jo paljon lievempi muoto syömistä seuraavasta syyllisyydestä - ja hyvä näin:)

Kaikista parasta ruokailuissani oli joustavuus ja sopeutuminen erilaisiin tilanteisiin. Ennen en todellakaan olisi selvinnyt laivareissusta ilman, että olisin tiennyt tarkalleen, millaista ruokaa sieltä olisi mahdollista saada. Ennen en kyennyt mennä ravintolaankaan, ennen kuin olin tutkinut valmiiksi netistä ravintolan ruokalistan ja katsonut, löytyisikö sieltä minulle jotain sopivaa. Tällä kertaa lähdin laivalle sillä asenteella, että syön sitä, mitä tarjolla on. Olen rikkonut kiellettyjen ruokien rajojani jo niin paljon, että pystyn jo aika lailla löytämään syömistä mistä vaan. Ja jos tarjolla olisi ollut ainoastaan jotain, mikä vielä ennen on ollut minulle täysin ylitsepääsemättömän vaikeaa, olisin ollut valmis kohtaamaan ahdistukseni ja syömään sitä, mitä tarjolla olisi ollut. Jos tarjolla olisi ollut vain pitsaa, olisin ottanut pelon ja ahdistuksen tunteet vastaan ja syönyt sitä.

Kaikkein parhaiten ylitin itseni, kun oli aamupalan vuoro lauantai-aamuna. Tällä kertaa en voinutkaan turvautua turva-aamupalaani, vaan jouduin valitsemaan Cafeterian leipävalikoimasta itselleni aamupalan. Poikaystävästäni ei tässä vaiheessa ollut lainkaan apua, kun hän vielä yritti selviytyä edellisestä päivästä. Pieni paniikki meinasi nousta pintaa leipiä valikoidessani yksikseni, mutta sain kuin sainkin valittua itselleni katkarapuvoileivän. Ja tässä asiassa voin todella olla tyytyväinen itseeni, sillä ennen olisin tyytynyt syömään hedelmän tai korkeintaan jogurtin. Ja tämä oli kaiken lisäksi ensimmäinen kerta koko sairausaikanani, kun pystyin syömään valmiiksi voidellun ja täytetyn leivän! Vielä kertaakaan aiemmin en ole sitä kyennyt tekemään kaamean rasvapelkoni vuoksi! Nyt söin leivän ja jaksoin sen voimin loistavasti shoppailureissun ja selviydyin lounaaseen asti:)

Kaikista ihaninta minusta oli se, että tällä kertaa emme ruokailleet lainkaan minun ehdoillani, vaan kävimme syömässä siellä, missä muutkin halusivat syödä. Aiemmin ainakin minun ja poikaystäväni ruokailut olisivat edenneet minun ehdoillani, mutta tällä kertaa minä kuuntelin muiden toiveita ja sopeuduin niihin. Enkä arkaillut yhtään ja tuntenut syyllisyyttä siitä, kun kerroin, että minulla olisi nyt nälkä, ja että haluaisin meidän menevän pian syömään. Nälkäni ja ruoantarpeeni osui hyvin yksiin muiden kanssa ja muutkin olivat aina samoihin aikoihin energiansaannin tarpeessa. Tunsin, että vihdoinkin kroppani toimii taas niin kuin muillakin, eikä ollut koko ajan kauheassa nälkiintymistilassa!

Olin varautunut matkaan välipaloilla, kuten hedelmillä ja myslipatukoilla, mutta niihin ei onneksi ollut tarvetta turvautua. Onneksi sen vuoksi, että se tarkoittaa sitä, että kykenin ruokailuaikoina syömään kunnolla. Sain syötyä aterioillamme niin kunnolla, että jaksoin seuraavaan ateriaan loistavasti, eikä minulle kertaakaan tullut vanhoja nälkiintymisen aiheuttamia merkkejä esiin, kuten ahdistuneisuutta, vaikeutta valita ruokaa tai fyysisiä oireita, kuten heikotusta ja palelua. Nyt tunsin vain tavallista nälän tunnetta. Aiemmin olisin korvannut kunnon ruokaa turvaruoillani, kuten omenoilla ja katsellut muiden syömistä kateellisena sivusta. Nyt jäivät omenat syömättä ja minä osallistuin herkutteluun, enkä vaan tyytynyt seuraamaan sivusta!

Ja kun pääsin Taxfreestä ostamaan karkkia, toimivat ne paljon mukavampana energian lähteenä, kuin ainaiset omenat;) Myönnän kyllä, että suurimmat ahdistuksen tunteeni koin juuri karkkiostoksilla, kun sairas puoleni taisteli terveen puoleni kanssa siitä, mitä voisin ottaa: sitä mitä minun teki mieli, vai sitä mitä sairaus sanoi minun täytyvän ostaa. Ihanan ystäväni tuella selvisin kuin selvisinkin valinnasta ja sain valittua itselleni mieluisat pussit. Ehkä eniten pelkäsin sitä, että pussien ison koon vuoksi menettäisin karkkien syömisessä hallinnan tunteen ja rupeaisin ahmimaan. Aiemmin minulla on aina ollut turvanani se tietty karkkipussi, jonka painon ja energiasisällön olen tiennyt ennaltaan. Nyt minun täytyi kyetä säännöstelemään syömistäni isoista pusseista hallinnan menettämisen pelon naputtaessa takaraivossani. Mutta tässä taas yksi suuri voitto terveelle puolelleni! Ostin isot karkkipussit ja napsin niistä pitkin matkaa aina kun siltä tuntui. Vaikka asia minua ahdistikin, syyllisyys yritti pyrkiä pintaan ja varmistelin poikaystävältäni usein, että voinhan nyt varmasti vieläkin ottaa, söin karkkeja ja kunnolla! Kohtasin pelkoni hallitsemattomuudesta ja selvisin siitä! Vaikka napostelinkin karkkeja vielä eilenkin leffan lomassa, minulle ei tapahtunut mitään pahaa:)

Kotonakin loman aikana annoin poikaystäväni rauhassa valmistaa meille ruokaa, mikä sisälsi minulle paljon vaikeita ruoka-aineita. Sunnuntainakin nautimme lounaaksi kanaa kermakastikkeella ja makaronia - hieno pääsiäisateria:D Ja muina päivinä söimme Kiinalaisesta haettua ruokaa, jolloin söin riisiä, joka makaronin tavoin oli minulle ennen aivan ehdoton kielletty ruoka. Enkä pitänyt lainkaan siitä kiinni, että toisen ruoista tulee olla kevyempi, vaan mukauduin siihen mitä kaapista löytyi ja mitä oli tarjolla. Vaikka viikonlopun epäsäännöllisyys johtikin siihen, etten ateriasuunnitelmaani voinut kovinkaan tiukasti noudattaa, luotin nälkätuntemuksiini, söin aina ennen kuin nälkä kasvoi liian suureksi ja annoin itselleni luvan herkutteluun. Siinä oli jo loistavat eväät normaalille syömiskäyttäytymiselle, mikä ei ole sidottu mihinkään ohjeisiin ja listoihin! Vaikka luonnollisestikaan syömiseni ei ole vielä lähellekään entisellä terveella tasolla, on se lähempänä sitä kuin koskaan sairauteni aikana! Ja olen oikeasti tästä kaikesta syyllisyyden tunteen sijaan ylpeä! :)

<3:Laura

P.s. Osasin vihdoin lisätä kaikki hoitopolkuani ja sairauskertomustani käsittelevät postaukset yhden linkin alle sivuston oikeaan reunaan! Tämä lähinnä tiedoksi uusille lukijoille, jotka ovat hypänneet lukijoiksi matkan varrella, eivätkä siten ole lukeneet sairaustaustastani aiemmin:)