Ihana fyysinen hyvinvointi

Olen kovasti keskittynyt paranemisprosessissani painoon ja sen mukanaan tuomiin kehon muutoksiin. Olen käyttänyt kaiken aikani surrakseni niitä muuttuvia muotoja, joita minun on niin kovin vaikea hyväksyä. Tämän sijaan voisin käyttää aikani siihen, että miettisin, mitä hyvää painonnousu oikeasti on tuonut mukanaan näin fyysiseltä kannalta katsottuna. Yksi selvimmistä merkeistä on ainaisen palelun loppuminen. Painon ollessa alimmillaan ja ravitsemustilan ollessa hyvin heikko, paleltaa anorektikkoa jatkuvasti. Hyvä ystäväni kuvasi sitä minusta hyvinkin osuvasti käyttämällä siitä sanaa "sydänkylmä". Sellaista kylmyyttä ei voi kukaan osata kuvitellakaan, mikäli itse ei sitä ole kokenut. Kun normaalisti ihmiselle tulee ulkona kylmä, hän toipuu siitä tunteesta melko pian sisälle tultuaan. Mutta anorektikolla on niin valtava sisäinen kylmyys, että sitä ei poista edes lukuisat ympärille käärityt huovat tai kuuma, höyryävä teekuppi käsissä. Tämä kylmyys on ja pysyy. Ja se pahenee entisestään, kun alkaa nälkä vähitellen hiipiä lähemmäksi. Tai noh - sairaimmillaan se nälkä oli jatkuvasti läsnä. Muistan sairaimmilla ollessani kuinka oikein pelkäsin kotoa poistumista kylmyyden pelossa. Palelin joka paikassa, vaikka vaatekerroksia olisi ollut lukuisia päällä. Pahimmassa vaiheessa jouduin nukkumaankin hanskat kädessä ja pipo päässä. Sosiaaliset tilanteet olivat kaikkein kauheimpia, kun toivoin vaan pääseväni kotiin lämmittelemään. Mutta nyt on kaikki toisin. Ne kilot, jotko olen kovan työn tuloksena itselleni onnistunut hankkimaan, ovat poistaneet tämän ikuisen sydänkylmän minulta. Pystyn jällee kulkemaan sisätiloissa t-pidassa ja välillä minulle tulee jopa kuuma!

Mutta mitäs muuta fyysisen tilan korjaantuminen on tuonut tullessaan? Yksi selvä fakta aliravitsemustilan parantumisesta ovat normalisoituneet veriarvot. Minulla on ollut veriarvoissa heittoa jos jonkinmoista, mutta vihdoin ne kaikki näyttävät olevan viitearvojen sisällä. Olen onnellinen tästä, erityisesti siitä syystä, etten halua antaa anorektiselle puolelleni enää sitä iloa, että fyysinen kuntoni olisi heikoilla. Myös sydänfilmini on jo normaalistumaan päin. Hieman bradykardinen pulssini yhä on ja pientä rytmihäiriön poikasta oli sydänfilmissäni havaittavissa, mutta periaatteessa kaikki on lääkärin mukaan kunnossa.

Entäpä sitten yleinen jaksaminen? Vaikka liikunta jääkin minulla vähäiseksi osastolla, käyn kuitenkin reipastahtisen kävelylenkin kerran päivässä, mikä pitää edes hieman peruskuntoani yllä. Enää minulla ei ole sellaista tunnetta, että minun täytyy väkisin raahata kehoani mukanani, vaikka jalat olisivat väsyneet ja kroppa aivan poikki. Ei, nyt minä olen saanut aivan uudenlaista voimaa, ja huomaan kuinka kuntoni on selvästi kohentunut. Toivoisinkin, että vosin pikkuhiljaa aloitella jo yhdessä fysioterapeutin kanssa kevyttä lihaskuntojumppaa. Tässä ajatuksessa ei ole taustalla mitään anorektista. En halua polttaa sillä kaloreita, vaan vahvistaa kehoani ja pitää siitä hyvää huolta. Uskon tällaisella olevan vaikutusta myös oman muuttuvan kehon hyväksymisessä. Lääkäri tosin suhtautuu tähän vielä hyvin nihkeästi, mutta ehkäpä pian saan hänet suostuteltua antamaan luvan kevyeen, fysioterapeutin valvonnassa tehtyyn lihaskuntoharjoitteluun. Helsingissä ollessani sain aloittaa kevyen lihaskuntoharjoittelun painoindeksin ollessa 16,5. Lähestyn hyvää vauhtia sitä rajaa, joten toivon saavani vastaavan luvan myös täällä. Se toisi minulle vähitellen voimia takaisin ja saisin sen hyvänolontunteen, joka lihaskuntoharjoittelusta seuraa. Lisäksi saisin vahvistusta ylävartaloni lihaksiin, mikä tulee erittäin tarpeeseen pahojen niska-hartia - seudun kiputilojen vuoksi. Mutta tällä erää joudun tyytymään kehoni huoltamiseen ainoastaan venyttelyn avulla.

Yksi huomattavimmista muutoksista, mitä olen fyysisessä voinnissani osastojakson aikana huomannut, on nälkätuntemukseni. Kun tulin osastolle, oli nälkäni loppumaton. Minusta tuntui ettei mikään määrä ruokaa saa minua kylläiseksi. Kehoni oikein huusi ravintoa sisälleen. Ja siitä kaikesta syömisestä huolimatta painoni ei tahtonut nousta. Mutta nyt jokin on muuttunut. Elimistöni on ilmeisesti saanut tyydytettyä pahimmat puutoksensa, saanut "korjaustyöt" hyvään vauhtiin, ja alkaa siten olla vähitellen tasapainoisempi. Enää minulla ei ehdi tulla valtaisaa nälkää ruokailujen välillä, enkä ole joutunut kokemaan niitä kaikkia fyysisiä oireita, joita nälkä mukanaan toi, kuten valtavaa palelua. Aiemmin palelu yltyi nälän tullessa aivan valtaisaksi, mikä näkyi ihan sinertävinä sormina. Psyykkeeni on myös tämän vuoksi paljon tasapainoisempi, eikä mieleni mene sekaisin nälkätuntemuksesta ajautumalla valtavaan ahdistukseen. Nyt minunkin nälkäni alkaa olla samaa tasoa, kuin normaalipainoisilla ihmisillä: vatsa kurnii, mutta oloni ei muutu hetkessä heikoksi ja huonovointiseksi.


Yksi vakavista alipainon aiheuttamista haitoista keholleni on osteopenia eli osteoporoosin esiaste. Minulle tehtiin luuntiheydenmittaus vajaa puolitoistavuotta sitten, jolloin selvää luuntieheyden heikentymistä oli havaittavissa. Tämä on seurausta siitä, että jo lyhyen nälkiintymisjakson jälkeen ihmisellä on liian niukasti ihonalaisrasvaa, jolloin rasvakudoksessa ei pääse muodostumaan estrogeenia, luuston haurastumiselta suojaavaa hormonia. Luuston haurastuminen on vaurio, josta voi harvoin parantua kokonaan , mutta huomattavasti paremmaksi tilanne voi kyllä muuttua. Ihmisen luustossa kalsium nimittäin vaihtuu kymmenen vuoden välein, mikä tarkoittaa, että kymmenen vuoden välein meillä on "uusi luusto", koska vanha kalsium korvautuu kaiken aikaa uudella. Mikään ei siis onneksi ole vielä liian myöhäistä! Nyt kun vaan saan painoni normaaliin, pääsee taas luustonikin vähitellen parantelemaan vaurioitaan. Pitää vaan jatkossa pitää huolta siitä, että saan tarpeeksi kalkkia, ja että voin jatkossa harrastaa luustoa vahvistavaa liikuntaa normaaliin tapaan.

Hormonitoiminnan palaaminen on luonnollisesti yksi merkki fyysisestä parantumisesta. Minulla se ei valitettavasti vielä ole palautunut normaaliksi, mutta joitain muutoksia olen jo itsessänikin huomannut. Niinkin mukavan asian kuin hiusten rasvoittuminen :D Aiemmin oli kuin pikku-tyttö, jolla edes hiukset eivät rasvoittuneet, mutta olen saanut senkin ilon itselleni takaisin :D Muun hormonitoiminnan palaamiseen, kuten estrogeenin muodostukseen, tarvitsen vielä lisää painoa.

Paljon on siis muuttunut lyhyessä ajassa. Ja vaikka kuinka koville painonnousun hyväksyminen ottaisikin, sitä ei ole kieltäminen ettenkö voisi oikeasti paljon paljon paremmin fyysisesti kuin pitkiin aikoihin. Nyt täytyy vaan pitää tästä olotilasta kiinni kynsin ja hampain. Voin hyvin ja olen vihdoinkin vahvoilla. Miksi tahtoisin palata siihen ainaiseen paleluun, heikotukseen ja näläntunteeseen? Ja tämän lisäksi tuhoaisin vielä kehoani sisältä päin, mitä en varsinaisesti fyysisesti tunne tai ulospäin näe. Eihän siinä ole mitään järkeä! Pidetään siis kaikki jatkossa kehoistamme huolta, joohan?

Laura

P.s. Tiedot osteoporoosista on kirjasta Lupa syödä.

Näkymätön

Syitä anoreksiaan sairastumiseen voi olla lukuisia. Joillakin ne ovat selvästi määriteltävissä, kun toisilla ne jäävät ikuisesti selvittämättä. Usein anoreksiaan sairastuminen on kuitenkin vyyhti, joka on vähitellen keriytynyt elämän varrella tapahtuneista asioista ja kokemuksista. Oli syy mikä tahansa, ajautuu anoreksian uhriksi joutunut kuihtumaan vähitellen olemattomiin.

Laihuus, joka muiden silmissä saattaa olla suorastaan rumaa ja etovan näköistä, on luonut anorektiokon itsensä ympärille turvaverkon. Jotkut ovat kuvanneet painon putoamisen aiheuttamaa sairaalloista laihuutta turvana ymäpätöivältä maailma. Anoreksiaa sairastava saattaa kokea, että haluaa laihtua näkymättömiin, olla kuin piilossa ympäröivältä maailmalta. En voi olla ajattelematta varmasti lähes kaikille tuttua tarinaa Muumeista, jossa Ninni-tyttö muuttuu näkymättömäksi tätinsä ilkeyksien vuoksi. Jokaisella anoreksiaan sairstuneella on jokin syy, miksi on aikoinaan lähtenyt säätelemään syömisiään ja vähitellen kuihtunut olemattomiin. Toinen on ajautunut tietoisesti laihduttamaan saatuaan kommentteja painostaan, kun taas toinen ajautuu anoreksian uhriksi huonon itsetuntonsa takia. Oli syy mikä tahansa, löytyy sairauden takaa loukkauksia, ivaa ja itsetuntoa nakertaneita sanoja, jotka ovat syöpyneet sairastuneen mieliin. Onko siis mahdollista, että anoreksiaan sairastunut muuttuu Ninnin lailla näkymättömäksi ja luo sillä tavoin näkymättömän turvaverkon mielensä ympärille?

Anorektikolle muille näkymättömänä oleminen ei tarkoita pelkästään laihaa, kuihtunutta vartaloa, vaan myös mielen sisäistä näkymättömyyttä. Anorektinen maailma on kuin pakotie kaikesta elämässä vastaan tulevasta kurjuudesta. Se vetää sairastuneen niin sisälleen, että kaikki muu elämä ympärillä katoaa. Anoreksia tuo sairasta lohtua, mielihyvää ja helpotusta. Se vie uhrinsa mukanaan ja eristää muusta maailmasta. Se ikään kuin suojaa valheellisesti kaikelta pahalta, mitä ympäröivä maailma yrittää syöttää uhrilleen. Tällaiset tunteet ovatkin yksi syy siihen, että sairastunut vetäytyy täysin erilleen muusta maailmasta ja vetäytyy kuoreensa. Sairaus on koko elämä. Sairaimmillaan ollessaan anoreksian uhri ei halua herättää huomiota - hän haluaa olla näkymätön.

Arvostelulle ja muiden ihmisten kommenteille herkkä ihminen on hyvin altis sairastumaan anoreksiaan. Itse imen kuin sieni itseeni kaikki hiemankin negatiivissävytteiset kommentit ja pyörittelen niitä vielä vuosia tapahtuneen jälkeen mielessäni. Otan kaiken niin syvästi itseeni, että saan oikein väkisin väännettyä asian kuin asian itseäni vastaan. Olen huono, surkea, epäonnistunut. En kelpaa sellaisena kuin olen. Heikon hetken tullen oikein kaivelen muististani ne menneinä aikoina saadut loukkaukset. En anna itselleni pienintäkään mahdollisuutta unohtaa. Itsetunnon rakentaminen särkyneistä palasista ei kuitenkaan käy hetkessä. Se voi pahimmillaan viedä vuosia aikaa, ja joillakin se jatkuu läpi koko elämän. Vaikka anoreksiasta parantuminen on mahdollista, jää se useimmilla kummittelemaan taustalle koko loppu elämäksi. Aina vastoinkäymisten edessä anoreksiaa sairastava pakenee sairauden maailmaan ja alkaa jälleen muuttua näkymättömäksi.

Tällainen halu muuttua näkymättömäksi voi ajaa anorektikon syväänkin masennukseen, josta ylöspääsyä ei tunnu olevan. Anoreksia on kuin loputon suo, johon uppoaa väkisin. Mutta mikä sai sitten Ninnin palaamaan muille näkyväksi tytöksi? Rakastavien muumien seurassa ja heidän avustuksellaan Ninni osa osalta palasi jälleen näkyväksi. Voisiko näin olettaa käyvän myös anoreksiaan sairastuneelle? Kun hän saa pala palalta koottua itsetuntonsa takaisin ja oivaltaa olevansa hyvä juuri omana itsenään, on hän valmis parantumaan. Kuten Ninni tarvitsi muumien apua, tarvitsee anorektikkokin kaiken mahdollisen tuen ja avun ympäriltään. Tämä sota on liian raskas anorektikolle joutuakseen tasitella sen yksinään läpi.

Uskon, että parantuminen todella lähtee itsensä kunnioittamisesta ja hyväksymisestä. Itsetunto pitää rakentaa aivan uusiksi, pikkuhiljaa. Anorektikon itsetunto voi olla kuin tuhansiksi sirpaleiksi hajonnut lasiesine, jonka ehyeksi saaminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Vielä pitkään sairastunut on herkkä arvostelulle ja hänen täytyy tietoisesti estää tällaisen vaikuttamasta itseensä. Sen sijaan, että rakentaakin anoreksiasta suojaverkon itselleen, täytyy itseään suojaava kilpi oppia luomaan terveistä asioista. Kun oppii arvostamaan ensin itse itseään ja luottamaan itseensä, ollaan jo hyvällä tiellä. Uskonkin, että anoreksiasta on mahdollista parantua juuri oppimalla rakastamaan itseeään: sekä persoonaansa, luonnettaan että kehoaaan, juuri sellaisina kuin ne ovat. Tässä suhteessa itserakkaus on hyväksyttävää, jopa pakollista.

Laura

Tahdonvoimaa ja oppeja kantapään kautta

Saamani kommentit lukijoiltani ovat saaneet minut pohtimaan sairauttani monelta eri kantilta. Sellaiseltakin, jota en ole aiemmin tullut juuri miettineeksikään. Kun sain lukuisia kommentteja siitä, kuinka anoreksiassa ei ole kyse oikeasta sairaudesta, vaan tahdonvoiman puutteesta, pisti se aluksi vihaksi. Kommentoijan mukaan anorektikko voi viisastua ja päättää alkaa syömään. Ihan näin mustavalkoinen asia ei ole ja kommentin melko suivaantuneena otinkin vastaan. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kyse on oikeasti vakavasta psyykkisestä sairaudesta, mutta kommentin loppuosaa jäin pohtimaan tarkemmin. Mikä minut tämän asian mietiskelyyn lopulta johti oli erään ihanaisen lukijan kommentti siitä, kuinka häntä on ärsyttänyt joidenkin anorektikkojen suhtautuminen paranemiseen siten, että "koskahan joku tulisi ja pelastaisi", ilman että itse täytyy tehdä töitä asian eteen. Hän itse parani kovan työn jälkeen ja pitkälti pakon ededessä.

Kun anoreksiaa sairastava on pahassa aliravitsemustilassa, ei järjen äänellä ole paljon tekemistä anorektikon mielen sisällä. Tällöin sairaus vie ja lujaa, eikä päätökset tee sairastunut itse vaan anoreksian ääni sairastuneen sisällä. Mutta asioiden on mahdollista muuttua. Itse uskon siihen, että pahimman ja kriittisimmän vaiheen ylitettyään on anorektikon mahdollista oikeasti vaikuttaa pitkälti itse parantumiseensa. Pahimman aliravitsemustilan korjauksen jälkeen alkaa varsinainen työ ja taistelu psyykkisen puolen kanssa. Minusta siinä ei ole mitään pahaa, että tarvitsee siihen rutkasti muiden tukea, niin hoitavan tahon kuin läheistenkin. Lopulta kaiken kuitenkin ratkaisee sairastuneen oma tahto parantua ja voimat jaksaa taistella tiensä läpi terveyteen.


Olen tavannut sairausmatkani varrella lukuisia muita syömishäiriötä sairastavia. Jokaisella on oma elämäntilanteensa ja lähtökohtansa, jotka luonnollisesti vaikuttavat mahdollisuuksiin ja motivaatioon parantua. Jos sairastunut on masentunut eikä koe minkäänlaista elämäniloa, ovat mahdollisuudet parantua huonot. Mutta ehkä silloin ei ole vielä hänen aikansa parantua. Olen nähnyt tapauksia, jolloin jokin pieni ratkaiseva tekijä kylvää sairastuneeseen sen voimakkaan tahdon parantua ja selviytyä anoreksiasta lopullisesti. Se, mikä tuo ratkaiseva tekijä on, on kullakin omansa, mutta ilman motivaatiota parantumista ei tule tapahtumaan. Kun anorektikko on valmis uhmaamaan sairautta, nousee arvoon arvaamattomaan tahdonvoima, päättäväisyys ja halu päihittää sairaus lopullisesti.

Kyse on pienistä päätöksistä ja valinnoista, joita anorektikko joutuu jatkuvasti tekemään. Pahimmillaan sairastuneen elämä ei ole muuta kuin ruokaan, syömättömyyteen tai liikkumiseen liittyviä valintoja. Kun rohkenee kerran valita oikein, on se voitto terveyden puolelle. Aluksi se voi lähteä niinkin pienestä teosta kuin lisäviipaleesta kurkkua leivän päälle, mutta sekin päätös on jo kohti parempaa. Tavallaan anoreksiasta parantuminen vaatii ikään kuin harjoittelua: toistoja toistojen perään. Kun oikeita päätöksiä tekee tarpeeksi, ollaan koko ajan lähempänä sitä terveellistä ajattelutapaa. Toki anorektikko voi valita myös toisin. Hän voi keskittää kaiken energiansa hoidon vastustamiseen, sairauden äänen kuuntelemiseen ja huonojen päätösten tekemiseen. Kyse ei ole lapsellisesta kiukuttelusta tai tahdonpuutteesta. Silloin puhuu vaan sairaus vielä liian vahvasti - silloin anorektikko ei ole valmis vielä oikeille päätöksille.

Koen, että minulta itseltäni löytyy tahdonvoimaa parantua nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Itse olen juuri nyt siinä murrosvaiheessa, jossa päätän, mihin suuntaa alan elämääni viedä. Se on ollut minulle jo hetken aikaa täysin selvää, että anoreksian vietäväksi en enää koskaan aio antautua. Nyt voidaan puhua siitä, että ratkaisun hetket ovat käsillä ja avain parantumiseen on minulla itselläni. Tarvitsen osastohoidon tukea vielä tämän vaikeimman ja ahdistavimman osuuden läpi viemiseksi, mutta sen jälkeen tulee minun pärjätä avohoidon turvin. Olen kompuroinut, kellahtanut maahan, pudonnut jopa syvään kuiluun, mutta aina minut on autettu sieltä ylös. Vaikka olenkin tarvinnut valtavan määrän muiden tukea, koen tehneeni vähintäänkin yhtä paljon itse töitä parantumiseni eteen. Epäilykset siitä, tulenko parantumaan koskaan syystä että takanani on lukuisia osastojaksoja, ovat ihan ymmärrettäviä. Mutta koen oppineeni jokaisesta jaksosta jotain uutta, niin itsestäni ihmisenä kuin anorektikkonakin. Olen oppinut tunnistamaan myös ne kompastuskivet, joidenka vuoksi olen aina uudelleen ja uudelleen kellahtanut kumoon. Olen joutunut käymään läpi kovan koulun ja oppimaan lukuisia asioita kantapään kautta, mitä parantumiseeni tulee. Kyse ei ole ollut koskaan siitä, että vastustaisin hoitoa - ei todellakaan. Olen aina osastohoidossa ollessani - lukuunottamatta enimmäistä jaksoa sisätautiosastolla - noudattanut sovitusti ateriasuunnitelmaani. Ruoat eivät ole päätyneet roskiin, eivätkä astiat paiskautuneet lattialle. Ei - olen taistellut, itkenyt, syönyt ja ahdistunut. Mutta kaikkeni olen tehnyt, jotta hoitoni etenisi.

Olen tehnyt virheitä, mitä parantumiseen tulee paljonkin. Olen jättänyt osastohoidon kesken, jotta pääsisin jatkamaan koulua ja olen lähtenyt liian aikaisin pois hirvittävän koti-ikävän takia. Mutta kertaakaan en ole osastolta lähtenyt pois sillä ajatuksella, että haluaisin päästä toteuttamaan taas anorektista elämäntapaa kotiin. Olen joka ikinen kerta toivonut, toivonut niin mahdottoman paljon, että todella tulisin pärjäämään kotona, mutta valitettavasti näin ei ole vielä käynyt. Viimeisimmän kotiutuksen jälkeen se oli jo lähellä. Sain jopa itse nostettua painoa hieman. Taistelin tosissani ja tein kaikkeni, mutta vielä se ei ollut riittämiin. Se kävi psyykkisesti vielä liian raskaaksi viedä tämä painonnostovaihe yksin läpi. Mutta nyt aion olla osastohoidossa siihen asti, että voin astella ovesta ulos varmoin ja luottavaisin mielin. Olen todella ottanut opikseni ja samoja virheitä en aio enää toistaa.

On selvä, että jokaiselle tulee takapakkia, eikä hoito etene kuin leikiten. Kyse on kuitenkin vuosia kestävästä sairaudesta. Kuten eräässä aikaisemmassa postauksessa kerroinkin, vain noin puolet toipuu häiriöstä täysin, joka viides kärsii sairaudesta vuosikaudet ja joka kolmannella oireet jatkuvat lievempiä. Mutta parantuminen on siis mahdollista. Itse uskon vahvasti siihen, että vaikka tavallaan sairaudesta paranisinkin, tulee se vielä pitkään kummittelemaan elämässäni taustalla. Vastoinkäymisten kohdalla on anoreksiaa sairastaneella suuri vaara reagoida rupeamalla oireilemaan jälleen epänormaalilla syömiskäyttäytymisellä. Anorektinen ajattelumaailma on juurtunut joikaiselle sairastuneelle niin syvälle, että täysin niiden poistaminen mielen sopukoista voi olla hyvinkin vaikeaa. Mutta parantuminen on mahdollista ja minä aion parantua. Itse olen sairastunut melko "vanhana" ja sairautta on takana "vain" kolme ja puoli vuotta - tosin tuskalliset sellaiset- mutta ne antavat jo paremmat lähtökohdat parantumiselle. Minulla on vielä täysin muistissa, mitä on olla terve, miten ihanaa elämä silloin oli, ja mitä mahdollisuuksia terve elämä tuo mukanaan. Ne antavat minulle eväitä ja voimaa voittaa tämä kamppailu!

Ja vaikka takana olisi sairausvuosia useitakin, ei parantuminen ole mahdotonta. Joten voimaa ja tsemppiä kaikille sairautta vastaan kamppaileville. Kun on mahdollisuus valita - valitse oikein.

Laura

Aurinkoinen sunnuntai

Päiväni alkoi tavalliseen tapaan aamupalalla, jonka jälkeen jouduin tavanomaisen puolituntiseni yleisissä tiloissa viettämään. Tämän jälkeen suuntasinkin heti huoneeseeni, kokosin lehtikavalkadini kasaan ja uppouduin niihin venyttelyn lomassa. Sillä varsinaista liikuntaa en saa harrastaa, koitan huoltaa kehoani edes venyttelemällä, mikä tuntuikin tällä kertaa olevan todella tarpeen: lihakseni olivat ihan jumissa. Olen ollut jopa hieman laiska venyttelyn suhteen, mutta nyt täytyy ottaa itseä ihan niskasta kiinni asian suhteen!

Venyttelyn jälkeen suuntasin ulos. Ulkona alkoi juuri paistaa aivan ihanasti aurinko, joten oli aivan ihanaa kävellä hyvässä säässä nautiskellen ulkoilmasta. Pyrin tietoisesti hidastamaan askellustani, sillä sain juuri viimeksi eilen äidiltäni palautetta siitä, kuinka vauhtini on vieläkin selvästi sairauden saneleman vauhdikasta. Kävimme eilen nimittäin yhdessä kävelyllä, kun äiti kävi minua katsomassa. Otin kameran mukaan ulkoilulleni, mikä luonnollisesti hieman hidasti tahtiani, enkä kävellyt kuin henkeni hädässä.

Lounaan jälkeen isäni tuli minua osastolta hakemaan, ja jälleen alkoi minuuttien laskeminen siihen, että pääsisin kotiin. On ihan uskomatonta, miten pitkältä matka voikaan tuntua, kun odottaa jotakin niin kovasti! Siellä se koti kuitenkin oli tallella ja kotiovesta sisään astuessani olin niin onnellinen, kun vaan ihminen voi onnellinen olla :) Vihdoinkin se hetki, jonka avulla olen viikon osastolla jaksanut sinnitellä.




Kokosimmekin heti poikaystäväni kanssa mahtavan laiskanlinnan kaikista tyynyistämme sänkyymme ja rupesimme katsomaan koneelta uudeksi suosikiksemme noussutta sarjaa nimeltä Smash, joka perustuu musikaalien maailmaan. Oli ihanaa vaan makoilla sängyssä ja nauttia olosta. Olin juuri osastolla syönyt, joten ei ollut lainkaan sitä inhottavaa painetta ruveta järjestelemään ruokailuja. Minulla oli hyvä ja täysi olo, eikä nälän tunne vaivannut lainkaan. Tällöin pystyn olemaan oma iloinen itseni, eikä sairaus puske lainkaan päätään esiin. Kun välipala-aika tuli, jouduin leivoksen sijaan tyytymään jäätelöön, mutta mikäs siinä, hyvältä sekin maistui! :) Poikaystäväni oli pitkään venyneen illan vuoksi niin väsynyt, etten hänestä kahvilaseuraa itselleni saanut.

Otin rohkean harppauksen kohti tervettä ajattelumaailmaa kaivamalla lempifarkkuni kaapista esiin ja uskaltautumaan sovittelemaan niitä. Pelkäsin valtavasti, miltä minusta tuntuisi, kun farkut jalkaan vetäisin. Istuisivatko ne nyt jo minulle täydellisesti? Silloinhan olisin jo nyt siinä painossa, kun terveenä ollessani olin, vaikka vaaka näyttää vielä aivan muuta! Päätin kuitenkin, että nyt  on pakko kohdata ne pahimmat pelot ja uskaltautua kokeilemaan farkkuja. Ne kertoisivat armottoman totuuden nykyisestä painostani. Huomasin selvää muutosta tapahtuneen, sitten viimekokeilun: farkut olivat selvästi kutistuneet ;) Mutta paniikin ja ahdistuksen sijaan yritin ottaa tämän hyvillä mielin vastaan: kohta minulla olisi käytössäni taas vino pino "uusia" vaatteita :) Ja olivathan ne vieläkin hieman löysän oloiset, ei siitä pääse mihinkään... Eli tavoitteeseen on kuin onkin vielä hieman matkaa!                   

Poikaystäväni näkemisen ohessa päivän kohokohdaksi nousi luonnollisesti rakkaan Julpurini näkeminen. Äiti toi pikkuisen karvaturrin meidän luoksemme ja pari tuntia ihanuus meidän seurassamme ehtikin olla. Voisin niin ottaa sen tänne mukaani ja asettaa hänen koppansa sänkyni viereen. Olisi mahtavaa nähdä se riemu, kun se juoksentelisi täällä pitkää käytävää päästä päähän :D

Sen sijaan, että olisimme kokkailleet yhdessä poikaystäväni kanssa, sain minä vain nauttia olostani, kun hän meille ruokaa laittoi. Tarjolla oli kunnon naudanlihapihvit lämpimillä kasviksilla (hänellä tosin lohkoperunoiden kera) ja valkoviini-herkkusieni -kastiketta, nams! Päästin tosiaan sen kulinaristin itsessäni valloilleen ja yritin unohtaa kaikki kalorien laskemiset ja vertailut osastolla päivällisenä olleeseen keittoon. Niin onnellinen kotonaolosta olin, etten halunnut antaa anoreksian äänelle mitään mahdollisuutta alkaa lietsoa ahdistuksen tunteita esiin, vaan nautin hetkestä täysin siemauksin! Oli muuten varmaan ensimmäinen kerta, kun kahdestaan ruokapöydän ääressä aterioimme - kummasti se ruokailu on aina tapahtunut sohvan puolella ja tv:n äärellä :D

Mutta kaikin puolin täydellinen päivä <3  Ainoa mikä jäi hieman harmittamaan oli se, että en ehtinyt ystäviäni tapaamaan. Yksi parhaista ystävistänikin kun tuli pitkästä aikaa Oulusta asti Riihimäelle, mutta ensi kerralla sitten :) Iltapalalle poikaystäväni minut sitten tänne osastolle takaisin toi. Olisin niin halunnut jäädä kotiin, mutta hyvä merkkihän se vaan on, että kotiin jääminen olisi tuntunut hyvältä. Minut valtasi oikeasti sellainen tunne, että voisin pikku hiljaa jo pärjätäkin kotona. Painonnostaminen kotioloissa voisi olla tässä vaiheessa vielä liian suuri haaste minulle, joten sen aikaa minun on sinniteltävä vielä osastolla. Mutta kun painon olen normaaliin saanut, uskon todella, että nyt olen vihdoin valmis sen myös normaalissa pitämään. Niin hyvältä ja varmalta minusta kotona tuntui :)

Laura

Hyvillä mielin - kotiloma häämöttää!

Tänään minua odottaa kotiloma, enkä millään malta odottaa, että lounas on syöty ja olen vapaa lähtemään! Kovan tsemppauksen ja painonnousun myötä lääkäri lupasi minulle hieman pidemmän kotiloman. Nyt saankin olla lounaasta iltapalaan asti kotona, joten muutama lisätuntihan siitä tulee! Jokainen hetki lisää, mitä saan kotona viettää, nousee arvoon arvaamattomaan. Vaikka viime päivät ovat menneet ahdistukesen kourissa, olen saanut kaiveltua esiin taas sen tahdon tsempata ja voimia tähän jokapäiväiseen kamppailuun.

Koska aikaa ei ole paljon, haluan nauttia jokaisesta hetkestä täysin siemauksin :)

Haluan astua sisään kotiovestani ja olla onnellinen juuri siinä hetkessä, kun vaan kotonani saan olla. Unohtaa hetkeksi kaikki murheet ja ahdistukset ja viettää hetki sitä aivan normaalia elämää. Rakastan kotiamme yli kaiken, mutta rakkaimmaksi siitä tekee sen, että olemme tehneet siitä yhdessä poikaystäväni kanssa juuri meille mieluisan paikan. Haluan, että pääsemme vihdoin ripustamaan makuuhuoneemme seinälle valtavan kokoisen taulun, jonka saimme vanhemmiltani joululahjaksi. Kun sen saamme tehtyä, olen entistä tyytyväisempi kotiimme! Ja kodista rakkaimman tietenkin tekee se, että siellä odottaa minua poikaystäväni - syy miksi kaipaan sinne niin valtavan paljon<3

Haluan käpertyä sohvalle poikaystäväni kainaloon ja nauttia siinä olosta. Haluan, että voin viettää hänen seurassaan jokaisen minuutin, mitä minulle on annettu. On aivan liian raskasta olla viikot erossa, sillä hankalien työvuorojensa vuoksi hän ei juuri ennätä minua täällä käydä katsomassa. Mutta erossa olemisen jälkeen, osaa taas arvostaa toista aivan uudella tavalla ja nauttia siitä, että saa toisen lähelleen:) Vaikka puhummekin useammankin kerran päivässä puhelimessa, ei se voi mitenkään korvata sitä aitoa yhdessäoloa. Mutta kun tämän erossaolon vielä kestämme, olemme sen jälkeen enstistä vahvempia, uskon todella niin:)

Haluan katsoa hänen kanssaan kaikki viikon aikana tullet sarjat ja ehkäpä jonkin hyvän elokuvan ja tulla niistä hyvälle mielelle.

Haluan hymyillä ja nauraa. Haluan, että voimme jättää hetkeksi syrjään kaikki, mitä sairauteeni kuuluu ja iloita siitä, että saan olla kotona. Sairauteni on tuonut liikaa surua ja murhetta välillämme, joten haluan käyttää yhteisen aikamme itkun sijaan nauruun, iloon ja hyvänolontunteeseen!

Haluan imeä voimaa itseeni ja yllyttää taistelutahtoa yhä korkeammalle. Jokainen hetki kotona muistuttaa siitä, miksi minun kannattaa nyt taistella täällä, vaikka kuinka pahalta tuntuisikin. Arki kotona on sitä oikeaa elämää, johon tähtään ja johon haluan päästä jälleen kiinni.

Haluan saada Juliuksen meille siksi ajaksi, kun kotona olen. Haluan pitää sitä sylissäni ja rapsuttaa ja halia niin mahdottoman paljon. Mikään ei tee minua niin onnelliseksi, kuin huomata toisen ilo ja riemu nähdessään jälleen minut. Olen usein pelännyt, muistaako hän enää minua ja pystyykö hän enää kiintymään minuun pitkien poissaolojeni vuoksi. Mutta aina hän yhtä iloisena minut vastaanottaa ja menee oven taakse odottamaan äidin kertoessa siitä, että olen tulossa käymään :)

Haluan että voimme yhdessä  poikaystäväni kanssa tehdä meille päivällistä. Toivon, että voin jättää kaikki säännöt ja kiellot taakseni ja valmistaa yhdessä poikaystäväni kanssa juuri sellaista ruokaa, mistä molemmat pidämme. Nautimme molemmat ruoanlaitosta ja se on meille mieluista yhdessäoloa. Haluan jättää kaikki sen sairauden mukanaan tuoman kireyden taakseni ja nauttia ruoasta, sen tuoksusta, mausta ja kaikesta! Haluan päästää sen sisäisen kulinaristini valloilleen ja antaa sen nauttia täysin siemauksi!

Sen sijaan, että nauttisin säntillisesti välipalakseni ateriasuunnitelmaani kuuluvan tylsän viilin ja leivän, haluan käydä ostamassa paikallisesta kahvilasta mitä ihanimman leivonnaisen ja nauttia sen pitkään ja hartaasti herkutellen. Haluan unohtaa kaikki ravitsemusopit ja - neuvot ja suoda itselleni tämä hetken nautintoa. Jospa uskaltaisin uhmata sairauden ääntä niinkin kovaa, että valitsisin aivan minkälaisen leivoksen tahansa välittämättä siitä, vaikka se kuinka ylittäisi oikean välipalani energiamäärän! Nythän on sunnuntai, joten täytyyhän sitä kunnon päiväkahvit juoda leivoksen kera ;)

Ihanaa alkanutta sunnuntai-päivää kaikille toivotellen,
Laura

Ole rohkea, ole urhea

Ihana ystäväni, joka on vuosia sairastanut anoreksiaa, kirjoitti minulle aikoinaan viestissään erään kappaleen sanat. Nuo sanat koskettivat minua tuolloin ja syvältä. Muistan, kun ensimmäisen kerran kuuntelin kappaletta, tuli ihan kyyneleet silmiin, sillä kappale toi esiin niin vahvasti kaikki pinnalla olevat tunteeni. Kappale koskettaa varmasti syvästi kaikkia, jotka syömishäriön uhriksi ovat joutuneet. Monelle teistä tämä kappale  saattakin olla tuttu, mutta ajattelin silti jakaa sen kanssanne. Kappale antaa varmasti paljon ajattelemisen aihetta, olit sitten anoreksiaan sairastunut itse tai sairastuneen läheinen. Kappale on Superchickin Courage.

*I told another lie today

And I got through this day

No one saw through my games

I know the right words to say

Like "I don't feel well"

"I ate before I came"

Then someone tells me how good I look

and for a moment

For a moment I am happy

But when I'm alone

No one hears me cry

I need you to know

I'm not through the night

Some days I'm still fighting to walk towards the light

I need you to know

That we'll be okay

Together we can make it through another day

I don't know the first time I felt unbeautiful

The day I chose not to eat

What I do know is how I changed my life forever

I know I should know better

There are days when I'm okay

And for a moment

For a moment I find hope

But there are days when I'm not okay

And I need your help

So I'm letting go

I need you to know

I'm not through the night

Some days I'm still fighting to walk towards the light

I need you to know

That we'll be okay

Together we can make it through another day

You should know you're not on your own

These secrets are walls that keep us alone

I don't know when but I know now

Together we'll make it through somehow

Together we'll make it through somehow

I need you to know

I'm not through the night

Some days I'm still fighting to walk towards the light

I need you to know

That we'll be okay

Together we can make it through another day* 

Itselleni kappale tuo pintaan sen syvimmän ahdistuksen tunteen, mitä olen koskaan sairauteni aikana joutunut kokemaan. Se tuo myös hyvin esille sen toivon, jossa anoreksiaan sairastunut elää. Rohkeuden, josta hän haaveilee päästääkseen irti anoreksian kynsistä.

Laura

Tunteiden sekamelska

Viimepäivät ovat olleet yhtä tunteiden sekamelskaa. Olen saattanut itseni suuriin ahdistuksen syövereihin syystä jos toisestakin. Edellisessä postauksessa esille nostamani kommentit ovat vaikuttaneet minuun paljon vahvemmin kuin aluksi olisin voinut kuvitellakaan. Ne ovat herätelleet mielessäni paljon kysymyksiä liittyen itseeni, sairauteeni ja kehonkuvaani. Olenko oikeasti niin itsekäs ihminen, kuin tämä kommentoija antaa ymmärtää? Mitä pahaa olen tehnyt, että saan lietsottua hänessä niin paljon vihamielisiä tunteita? Tuleeko minusta ruma, itseeni tyytymätön heti sillä sekunnilla, kun painoni on normalisoitunut? Voinko koskaan hyväksyä itseäni ollessani terveissä painolukemissa?

Tässä tulee taas esiin se koko sairauteni alku ja juuri: epävarmuus ja huono itseluottamus. Otan itseeni kaiken niin henkilökohtaisesti, etten pysty käsittelemään mielessäni toisen sanomisia realisestisesti, vaikka jokin osa minussa tietääkin näiden sanojen olevan aivan tuulesta temmattuja. Jotta oikeasti voin parantua, täytyy minun tulevaisuudessakin oppia ottamaan vastaan kritiikkiä, sekä asiallista että asiatonta sellaista. En voi elää elämääni niin, että pyörittelen minuun kohdistettuja loukkauksia vielä vuosia tapahtuneen jälkeen mielessäni. Minun pitää oppia rakentamaan ympärilleni suojakilpi terveistä asioista, eikä suojautua heikkojen hetkien tullessa aina sairauden taakse ja alkaa oireilemaan syömiskäyttäytymiselläni. Paljon minulla on siis vielä opittavana ihmisenä itsestäni ja tavoista, kuinka reagoin elämässä tuleviin vastoinkäymisiin. En nyt tarkoita, että nämä anonyymin kommentit olisivat suuri vastoinkäyminen minulle, mutta sen aiheuttamat tuntemukset herättivät minussa niin paljon tuttuja tunteita menneisyydestäni. Tämä sairaus on kokonaisuudessaan ollut sellainen tutkimusmatka itseeni, että olen jo saanut kunnon luennon itsestäni ihmisenä. Nyt minun täytyy vaan oppia käyttämään näitä oppeja ja havaintoja hyväkseni omassa toipumisprosessissani ja elämässä yleensäkin.

Ja mitä arvosteluun ja ikäviin kommentteihin sairauteeni liittyen tulee, tulen niitä kuulemaan tulevaisuudessa vielä valtaisia määriä. Samoin luen lukuisia ulkonäköä, ruokailua ja liikuntaa käsitteleviä lehtiä päivittäin, joista myöskin imen itseeni kaikki ne pahat vaikutteet, samoin kuin muiden ihmisten puheista. Pitää taas muistutella mieleen niitä korville ja silmille asetettavia suodattimia ja antaa niiden suodattaa kaikki minun vielä hyvin haavoittuvaiselle, anorektikon mielelleni vahingolliset asiat pois.

Mutta eilinen ei koostunut pelkästään oman itseni ja olemassaoloni herättämien kysymysten mukanaan tuomasta ahdistuksesta, vaan myös sairaus sisälläni nosti päätään eilen ja kovasti. Poikaystäväni kuvasi aikanaan sitä erittäin huonoksi merkiksi, mikäli tulin ihan hyvillä mielin polikäynniltäni kotiin. Tämä oli hänen mukaansa selvä merkki siitä, että painoni oli joko laskenut tai pysynyt samana; ainakaan se ei siis ollut noussut. Olen havinnut tämän saman tunteen täällä osastolla ollessani. Olen ollut todella vapautuneen oloinen ja suhtautunut positiivisesti tulevaan, sillä painoni on kehittynyt hyvin hitaasti. Murhetaakka selässäni ei ole kasvanut liian painavaksi, vaan olen pystytellyt varsin hyvillä mielin. Se on usein varmasti välittynyt tänne blogiinkin, kun kuulumisiani olen päivitellyt. Mutta nyt asiat ovat kääntyneet aivan päälaelleen: ahdistus on astunut entistä voimakkaampana kuvaan. Painoni on lähtenyt nyt hurjaan nousuun, ja minusta tuntuu ettei pääni pysy vauhdissa lainkaan mukana. Puhuimme lääkärin kanssa, että sopiva painnonnousuvauhti olisi puoli kiloa viikossa, mutta nyt huidellaan kyllä aivan erilaisissa painolukemissa.

Koko eilinen päivä meni valtava ahdistusmöykky rinnuksissa puristaessa, enkä vieläkään tunnu pääseväni siitä eroon. Omahoitajanikin jäi vapaille, joten tunsin olevani asian kanssa aivan yksin. Punnitustilanne on aina kovin kliininen, kun yöhoitaja ottaa painon, mutta ei ota osaa ahdistukseeni vaan jättää sen omahoitajien kanssa käsiteltäviksi. Olinkin ihan shokissa aamun painolukemasta, sillä nousu oli parille päivälle ihan suhteeton. Anorektikon mieli ei pysty käsittelemään tällaista, vaan se nostaa heti esiin kaikki ne syvimmät pelot ja ahdistuksen aiheet, joita olen vähitellen jo taka-alalle pystynyt työntämään. Jos paino jatkaa tätä vauhtia nousuaan, kohtahan se on jo aivan yli tavoitteen? Mitä jos painonnousu ei koskaan lopu? Kysymykset ja ahdistukset risteilivät pääni sisällä kuin mikäkin pyörremyrsky. Täytyi taas väkisin kaivella sitä terveen puolen ääntä esiin, jotta selviydyin päivästä. Kaikesta ahdistuksesta huolimatta en antanut sen vaikuttaa syömisiini, vaikka päivä menikin itkunsekaisissa tunnelmissa. Päätin jokaisella suupalalla ajatella sitä tulevaa elämää, mikä olisi taas hetken verran lähempämpänä. Ilman voimalauseita, joita hoen mielessäni tai tsemppibiisejä, joita syödessäni kuuntelen, en varmasti olisi tilanteita kestänyt. Nyt pitää vaan pitää mielessä ne tavoitteet ja yrittää jaksaa niiden voimalla.

Mikäli poikaystäväni havantoihin mitä ahdistukseeni tulee on luottaminen, olen selvästi jo terveyden tiellä. Mitä ahdistuneempi olen, sitä suurempi voitto se ilmeisesti on terveyteni kannalta. Koska jos en ole lainkaan ahdistunut, en olisi lainkaan tekemisissä vaikeiden aisoiden kanssa. Eli kun nyt jaksan taistella tämän ahdistuksen läpi, tuo se oikeasti mukanaan tulosta ja aikanaan auttaa minua saavuttamaan sen lopullisen päämääräni: terveyden. Lopulta päätin eilen illalla, että ahdistus saa luvan loppua. Miksi ahdistuisin siitä, että olen ottanut taas valtavan harppauksen kohti kotiinpääsyä? Olen ajatuksissani muutenkin yrittänyt kääntämään tämän positiiviseksi. Jos nyt koen itseni jo varsin normaalipainoiseksi, niin eikö ole silloin parempikin, että paino on oikeastikin lähestynyt normaalin rajapyykkiä? Tällöin kehoni tuntemukset eivät ole enää niin vääristynneet kuin sairaimmillaan ne ovat olleet.

Ehkä minustakin olisi vihdoinkin siihen positiivisempaan elämänasenteeseen ja omaksumaan kyvyn löytää asioista ne valoisatkin puolet :) Nyt täytyy vaan pitää siis ajatus tulevassa ja muistaa, että jokainen päivä on voitto tulevaisuudelle! Toivotaan että tämä päivä menisi enemmän hymyn merkeissä, sillä huomenna odottaa kotiloma ja se jos mikä piristää :)

Laura

Surullista ymmärtämättömyyttä

Olen saanut ymmärtämättömyyttä osakseni, mitä sairauteeni tulee moneltakin eri taholta. Usein se on täysin ymmärrettävää, onhan kyseessä kuitenkin niin monimutkainen psyykkinen sairaus, että sen käsittäminen täysin ei ole ilman omaa kokemusta mahdollista. Usein ymmärtämättömyys onkin varsin sympaattista. Olen saanut kyselyjä siitä, eikö minulla ole ruokahalua, enkö pidä ruoasta vai eikö minulle anneta osastolla tarpeeksi ruokaa :) Mutta kun ymmärtämättömyys menee tuomitsemisen ja ilkeyden puolelle, on se aivan eri asia. Moni on valmis tuomitsemaan ilman, että antaa edes mahdollisuutta itselleen ymmärtää tai toiselle mahdollisuutta selittää. Tähän sairauteen liittyy niin paljon stereotyyppisiä oletuksia, joista jotkut ovat valmiita pitämään kiinni kynsin ja hampain. Huomionhakuisuus ja ruoalla pelleily ovat niitä yleisimpiä oletuksia. Olen saanut ymmärtämättömyyttä osakseni muilta potilailta, hoitajilta, mutta myös täysin minulle ventovierailta ihmisiltä.

Olen yrittänyt ymmärtää ihmisten ymmärtämättömyyttä ja hämmennystä, mitä sairauteen tulee, sillä kyseessä tosiaan on psyykkisellä tasolla mitä kummallisin sairaus. Mutta kun ehdoin taihdoin joku haluaa loukata ja tuomita, ilman että tuntee toista ihmisenä, on se erityisen loukkaavaa. Itse olen - monen muunkin anorektikon tavoin - kuin sieni, joka imee itseensä kaiken negatiivisen, pystymättä unohtamaan saamiaan ilkeyksiä, ivoja ja negatiivissävytteisiä komentteja. Varsin tuttu tunne jokaiselle anoreksiaa sairastavalle, jonka sairastumisen taustalta löytyy valtava määrä huonoa itsetuntoa ja muita huonommuuden tunteita. Ulkopuolelta tulevat arvostelut lyövät jo valmiiksi huonoa itsetuntoa yhä vaan alemmas - ihan kuin omassa syyllistämisessä ja itse luodussa huonommuuden tunteessa ei olisi riittämiin.

Miksi aiheesta ylipäätään aloin kirjoittamaan on eräs anonyymiyden taakse piiloutunut, sangen ahkerastikin blogiani lukeva henkilö, joka kaikessa ymmärtämättömyydessään ei loukkaa pelkästään vaan minua, vaan kaikkia syömishäiriötä sairastavia.  Olen saanut lähes poikkeuksetta jokaisen tekstini perään kommentin samaiselta anonyymilta, joka kokee oikeudekseen arvostella minua, sairauttani ja koko olemassa oloani. Samaan aikaan hän loukkaa niin minua, kuin jokaista tätä varsin vakavaakin sairautta sairastavaa. Vaikka järkevintä olisi ehkäpä jättää hänet omaan arvoonsa, en sitä voi tehdä. En halua, että hän sanomisillaan vaikuttaa yhdenkään blogistani vertaistukea hakevan toipumiseen! Tämä kyseinen arvon anonyymi on avuliaasti jaellut "tietojaan" mitä sairauteen tulee "faktoina", kuin tuntisi sairauden paremmin kuin lääkärit, hoitajat tai me sairastuneet itse. En halua alentua hänen tasolleen arvostelemaan häntä itseään, mutta sen sijaan voin selventää tiettyjä hänen esiin tuomiaan asioita oikeilla, tutkimuksiin ja omaan kokemukseen perustuvilla tiedoilla. Eli jotta tämä anonyymi vihdoin uskoisi oikeaan tutkittuun tietoon, päätimpä vääntää asiaa hänelle vielä kerran rautalangasta. Kovin jäykältä tuo lanka on kyllä alkanut tuntumaan vähitellen, sillä yksi jos toinenkin anoreksiaa sairastava on vasta-argumenttinsa käynyt hänelle esittämässä. Mutta yrittänyttä ei laiteta :) Tässä hieman anonyymin kommentteja (vain pieni osa niistä lukuisista) juuri siinä muodossaan, jossa hän on ne jättänyt, joten olkaapa hyvä :)

"Anoreksiaa en oikeestaan laske ees psyykkisen puolen sairaudeks."
Anoreksia on oikeasti diagnosoitava psyykkinen sairaus, eikä suinkaan keksitty. Kuten Duodecimin teoksessa Psykiatria kerrotaan, ovat syömishäiriöt tavallisimmin nuorilla ja nuorilla aikuisilla naisilla esiintyviä vakavia mielenterveyden häiriöitä, joihin liittyy poikkeavan syömiskäyttäytymisen lisäksi psyykkisen, fyysisen tai sosiaalisen toimintakyvyn vakava häiriintyminen.

" Must anoreksia on vaan pelleilyä, tahdonvoiman puutetta mistä selviää vaan viisastumalla. Rasittavaa vaan aatella et jotkut on tollasella yleisosastolla kiukuttelmas ruokalautasen edessä kun siel on sairaita ihmisiä jotka ei oikeesti voi päättää parantua. Mut te anoreksiaa sairastavat teette ite päätöksen"
Anoreksiasta paranemisessa ei ole lainkaan kyse omista päätöksistä, viisastumisesta tai tahdonvoiman puutteesta. Vakavaan aliravitsemustilaan joutunut henkilö on niin syvällä sairaudessa, että sieltä ei pelkällä tahdonvoimalla ylös nousta. Siihen tarvitaan ammattitaitoista psyykkisen puolen hoitoa sekä aliravitsemustilan korjaaminen ravitsemushoidolla. Kukaan terve ja järkevä ihminen ei mene sanomaan masennuksesta kärsivälle, että "otas nyt itseäs niskasta kiinni". Samoin ei kenenkään, joka anoreksiaa vähääkään sairautena tuntee, tulisi sanoa, että kyse olisi lapsellisesta kiukuttelusta ja päätöksestä olla syömättä. Aliravitsemustilan ollessa pahimmillaan aivot eivät kykene käsittelemään asioita normaalisti. Ja vielä pitkään painon normalisoiduttuakin, on anorektinen mieli valloillaan. Anoreksiaa ei poisteta mielestä vaan päättämällä heittää anorektiset ajatukset syrjään. Jos niin voisi tehdä, olisin sen tehnyt jo ajat sitten.


"Mieti jos nyt vaik osastolle ois jonossa joku itsemurhaa miettivä tyyppi ja sit se ei mahu sinne osastolle ku siel on pikkutyttöi jotka ei vaan haluu syödä. Älä sit syö siinä hyvä neuvo!"
Anoreksiaa sairastava saattaa olla hyvinkin itsetuhoinen. Anoreksiaan liittyy vahvasti masennusta, jonka vuoksi itsetuhoiset ajatukset eivät ole lainkaan epätyypillisiä anoreksiaa sairastavalle. Anoreksia on oikeasti todella vakava sairaus, johon liittyy sekä kohonnut kuolleisuus että monia ruumiillisia seurauksia. Vain noin puolet toipuu häiriöstä täysin, joka viides kärsii sairaudesta vuosikaudet ja joka kolmannella oireet jatkuvat lievempiä. Noin viisi sadasta laihuushäiriöön sairastuneesta potilaasta päätyy ennenaikaiseen kuolemaan joko aliravitsemukseen liittyviin sairauksiin tai masennuksen vuoksi tehdyn itsemurhan tuloksena. Kuten eräs ihana lukijani kommentoikin, on anoreksia hidasta itsemurhaa. Koko sairaus on jo itsessään hyvin itsetuhoista, jonka vuoksi hoitoon pääsemisen on ensisijaisen tärkeää.


"Jos et ees parane ton jälkeen ni aika turhaa olla siel ku joku muu ois varmaan tulossa sille paikalle, jolla on joku oikeesti vakava sairaus."
Jos on yhtään lukenut kirjoituksiani, tietää kyllä kuinka tosissani parantumiseni suhteen olen. Haluan enemmän kuin mitään muuta tulla terveeksi. Totta, olen ollut usein hoidossa ja ajautunut taas sairauden syövereihin kerta toisensa jälkeen, mutta kuka ulkopuolinen voi määritellä sen, että en paranisi tästä sairaudesta, ja että tämän kertainen osastojaksoni olisi hyödytön? Anoreksiasta on mahdollista parantua, mutta paraneminen ei vaan tapahdu hetkessä, se voi viedä vuosia. Ja toipumisen jälkeenkin se voi jäädä kummittelemaan taustalle, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Jokainen osastojakso on nostanut minut ylös kuilun pohjalta ja aina olen saanut niistä eväitä parantumisen tielle. Koen siis, että me anorektikot olemme yhtä oikeutettuja saamaan hoitoa, kuin kuka tahansa muuta sairautta sairastava on.  Anoreksia on yhtä oikea sairaus siinä, missä esimerkiksi masennus on. Itse olen käynyt lähellä kuolemaa, kuten on moni muukin saman sairauden kanssa kamppaileva. Eikö jo tämän pitäisi kertoa siitä, kuinka vakavasta sairaudesta oikeasti onkaan kyse?


"Tunnen niin monii anorektikoit omassa lähipiirissä et voin tosiaan todeta että ootte kyl sellasii itsesäälijöitä et pahempii pitää ettiä. Must tuntuu et sä vaan pyörit ittes ympärillä kokoaika etkä keksi muuta elämää ku toi keksitty sairaus": 
On totta, että elämäni pyörii pitkälti tällä hetkellä vain sairauteni ympärillä. Se saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta mielestäni minkä tahansa taudin ollessa kyseessä, täytyy pitkälti keskittyä itseensä, jotta voi oikeasti toipua. Tottakai se on itsekästä, mutta tässä vaiheessa sairautta sa on vielä välttämätöntä. Ja oikeasti koen olevani kaikkea muuta kuin itsekäs ihminen, mitä elämääni sairauteni ulkopuolella tulee. Tärkeintä minulle kuitenkin on, että läheiseni sen tietävät. Ja mitä tuohon muun elämän "puuttumiseen" tulee,  minulla todellakin on se muukin elämä kuin tämä sairaus - se oikea elämä. Tämä elämä jonka haluan, odottaa minua kotona kunhan vaan ensin saan itseni tarpeeksi hyvään kuntoon, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Minua odottaa omassa oikeassa elämässäni oma koti, rakastava poikaystävä ja ihana koirani. Lisäksi olen opiskellut itselleni ammatin, johon paluuta en millään malta odottaa. Haluan enemmän kuin mitään muuta, palata normaaliin elämään, mutta se mahdollistuu oikeasti vasta sitten, kun olen paremmassa kunnossa. Miksi siis haluaisin ehdoin tahdoin "keksiä" itselleni sairauden, jonka vuoksi viimeiset vuodet ovat olleet aivan käsittämättömän rankkoja? Ja miksi haluaisin leikkiä sairasta ja joutua sen vuoksi olemaan poissa läheisteni luota, mikäli sairaus ei olisi todellinen?


"Oma valintas on olla osastolla ja lihoa. Kaikki ahdistus on sun ittes tekemää ku yhtä hyvin voisit vaan lähtee sielt kotiin ja päättää mitä syöt niinku aikuinen ihminen. Eiks ois helpompaa vaan olla himasa mis ei oo tollasia sääntöjä ja tehä niinku ite haluut eikä tarttis lihotakaan???????"
Totta, on täysin minun oma valintani olla osastolla. Ja ei, en ole täällä lihoamassa sanan varsinaisessa merkityksessään, vaan normalisoimassa painoani. Haluan painoni normaaliksi sillä silloin voin hyvin niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Tällöin olen terve, jaksan elää normaalia elämää, käydä töissä ja voin taas nauttia kaikista arjen pienistä ja suurista iloista. Jos lähtisin kotiin kesken hoidon ja päättäisin täysin itse mitä söisin, joutuisin aina vaan pahenevaan sairauden oravanpyörään, mihin en enää ikinä halua joutua. Haluan parantua, niin vaikeaa kuin se erään henkilön onkin vaikea käsittää. Ahdistus ei katoa sillä, että lähden kotiin ja lopetan syömisen. Ei, se vaan lisääntyy, enkä pääse siitä ikinä eroon. Mutta jos nyt jaksan taistella täällä osastolla kaiken tämän ahdistuksen läpi, jää se vähitellen taka-alalle ja hiipuu kokonaan pois.


"Sun kuvista päätellen oot ainakin ihan norminnäkönen ollu alipainosenakin, eikä mitään sairautta ees näy. Laihuus ON vaan kaunista, ei siit mihkään pääse ja kyl mun kaveriki joka pääs osastolta näytti paremmalta sinne mennessää."
Kauneus on katsojan silmissä, kuten sanotaan. Mutta sairaalloinen laihuus on kaunista vain ja ainoastaan itse sairaan ihmisen silmissä. Kukaan terve ihminen ei pidä kuolemaisillaan olevaa, luurangonlaihaa anorektikkoa kauniina. Puhuuko tämänkin lausahduksen taustalla pohjimmillaan itse sairaan ja vääristyneiden ajattelumallien täyttämä mieli? Yritän itse parhaani mukaan opetella hyväksymään muiden anoreksiasta toipuvien tapaan omaa kehoani, sen muutoksia ja sitä tervettä, normaalia painoa. Miksi joku siis ehdoin tahdoin haluaa silloin tulla julistamaan mielipiteitään siitä, kuinka osastohoito saa meistä anoreksiaa sairastavista vaan lihavia, turvonneita, itseään inhoavia ihmisiä?

                                                      


Ymmärtämättömyydestä, mitä sairauteen tulee, ei tiedon puutteesta kuitenkaan pitäisi olla kyse, sillä maailma on oikeaa, tutkimuksiin perustuvaa tietoa pullollaan. Erilaisia syömishäiriöitä käsitteleviä opuksia on suunnattu niin sairastuneelle itselleen, sairastuneen läheisille kuin alan ammattilaisillekin. Eli jos tahtoa ymmärtää riittää, on se täysin mahdollista. Vain taivas on rajana, mitä tiedon löytämiseen tulee. Ja kun antaa itselleen mahdollisuuden ymmärtää ja päästää vihdoin irti niistä stereotyyppisiä mielikuvia käsissään pitävistä langoista, on ottanut jo ison askeleen eteenpäin. Ja jos malttaa pysähtyä ja kuunnella, mitä anoreksiaa sairastavalla itsellään on sanottavana, voi oivaltaa aivan uskomattoman paljon.

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, astuin "kaapista ulos" ja isosti. Kirjoittamalla julkisesti sairaudestani, sairastumisestani sekä sen myötä syvimmistä tunteistani, peloistani ja ajatuksistani, olen päästänyt muut ihmiset niin lähelle itseäni, kuin voin. Kun tein päätöksen blogin kirjoittamisesta, ajattelin siitä olevan apua omassa paranemisprosessissani. Aluksi ajattelin tuleeko tätä lukemaan yksikään henkilö, mutta päätin luoda siitä minulle reitin selvittää omia ajatuksiani. Kirjoittamisesta onkin tullut minulle hyvin tärkeää ja olen sitä kautta päässyt selvittelemään tunteideni sekamelskaa paremmin, kuin osasin kuvitellakaan. Sen lisäksi, että blogini on toiminut minulle kuin päiväkirjana, olen ilokseni saanut huomata sen toimineen vertaistukena myös muille sairastuneille. Olen oman blogini kautta päässyt "tutustumaan" myös muihin anoreksiaa sairastaviin, jotka täällä blogimaailmassa seikkailevat. Sairastuneelle vertaistuki onkin sitä arvokkainta tukea mitä voi saada. Vain toinen sairastunut voi tietää, miltä toisesta oikeasti tuntuu. Olen saanut hymyn kasvoilleni myös joka kerta, kun olen saanut kiittävän kommentin siitä, kuinka blogini on auttanut ymmärtämään paremmin jonkun läheistä, joka on anoreksiaan sairastunut. Tämä tekee tämän blogin kirjoittamisen sen arvoiseksi. En halua pilata tätä kaikkea ihmisen takia, joka ei ymmärrä tai vaan haluaa tieten tahtoen loukata sekä minua että muita anoreksiaan sairastuneita.

Laura


P.s. Millaisia tunteita teissä tällaiset kommentit herättävät?