Hoitoni Helsingissä päättyy

Tässä vielä viimeinen teksti hoitopolustani Hyksin syömishäiriöyksikössä, jatkoa tekstille Vihdoinkin edistystä, jonka teille kuun alussa kirjoitin. Olen siis edennyt sairauskertomustani postaus postaukselta siitä hetkestä lähtien, kun aloin oireilla ja sairastuin, tähän hetkeen. Nyt on vielä siis yksi osa tarinaa jäljellä ja kaikki sen jälkeen onkin selvinnyt tässä päivittäisten postausten ohessa.

"Hoitoni Helsingissä alkoi olla tammikuun 2011 puolella jo hyvinkin mallillaan. Olin lähestymässä tavoitepainoani, joka oli asetettu BMI 18,5. Tarkoituksena oli toki, että paino nousisi osastolla hieman tämän yli, jotta tottuisin normaalipainoiseen kehooni ja pääsisin eroon siitä tietyn painon ylityksen pelosta. Tässä vaiheessa pääsin jo jokaisena viikonloppuna kotiin lomalle ja harjoittelin osastolla opittuja ruokailutottumuksia myös kotona. Lahden asuntoni olin antanut jo marraskuussa pois, joten vietin kaikki lomat Riihimäellä vanhempieni luona. Tai pikemminkin poikaystäväni luona, jonka kanssa olimme jo tässä vaiheessa täysin erottamattomat. Kaikki arkipäivät kuluivat odottaen viikonloppua, jolloin tiesin pääseväni jälleen hänen luokseen. Masentuneesta mielialasta ei ollut enää tietoakaan ja olin saanut elämäniloni täysin takaisin.


Vaikka paino alkoi lähestyä jo vähitellen normaalia, oli minulla ihmeen hyvä olla. Fysioterapeutin pitämät lihaskuntotunnit auttoivat oman vartalon muutosten hyväksymisessä eikä ajatuksissa pyörinyt enää pelkkä kaloreiden kuluttaminen, vaan fyysisen kunnon parantaminen sekä kehon muokkaus terveellä tavalla. Aloin päästä vähitellen vapauksien myötä kauheasta pakkoliikunnasta eroon, sillä olin saanut itselleni mieluisan viikko-ohjelman, mitä liikunnan määrään tuli. Ulkoiluni lisättiin kahteen puolituntiseen päivässä, jonka lisäksi oli viikottainen lihaskuntoharjoittelu sekä tunnin kestävä venyttely-rentoutus. Ulkoiluillani sain pidettyä kiinni rauhallisemmasta tahdista, eikä houkutusta käydä juoksemaan enää ollut. Loimme toisen tytön kanssa ulkoiluista mukavan hetken tehdessämme lenkit aina yhdessä. Tällöin ulkoilusta jäi pakkosuorituksen tunne pois lähes kokonaan ja oli mukava vain ulkoilla yhdessä ja jutustella kävelyn lomassa.


Ruokailut alkoivat sujua jo rutiinilla ja paikkani ruokapöydässä alkoi olla jo kauimpana hoitajasta. Tämä kertoi paljon edistymisestäni ja hoitajien luottamuksesta ruokailujeni sujumiseen. Lukuisat pakkorituaalit ja oudot tavat, joita ruokailuihini oli liittynyt, olivat lähes jääneet pois, eikä minua siten tarvinnut enää ruokailussa ohjata. Suoriuduin myös aina poikkeuksetta ruokailuista sovitussa ajassa. Jostain syystä minulla oli kuitenkin pakkomielle siihen, että en voinut syödä yhtään nopeammin, vaan ruokailun tuli kestää juuri sen puoli tuntia. Jatkoin normaalin ruoanlaiton harjoittelua yhä toimintaterapeutin kanssa sekä kävimme yhdessä harjoittelemassa lounaan syömistä julkisilla paikoilla. Kaikki nämä tukivat normaalia syömiskäyttäytymistä sekä valmensivat minua kotiin paluuseen. 


Kun painoni vihdoinkin saavutti normaalipainon, siirrettiin minut vihdoin ja viimein kolmosvaiheeseen. Tästä alkoi varsinainen "valmentautuminen" kotiinpaluuta varten. Tarkoituksena oli, että saavutettuaan normaalipainon, jää jokainen vielä osastolle, jotta voidaan löytää jokaiselle sopiva oma painon ylläpitoruokavalio. Ylläpitoruokavaliota muuteltiin niin kauan, että paino suunnilleen vakiintui tavoitepainoon. Tarkoituksena oli siis löytää oikeanlainen tasapaino liikunnan ja ravinnonsaannin välille. Itselläni ylläpitoruokavaliota jouduttiin useampaan kertaan nostamaan, sillä painoni ei normaalipainon saavutettuaan meinannut millään pysyä tavoitteessaan. Osin tämä johtui siitä, että lomat alensivat melko säännöllisesti painoani, mutta myös siitä, että minun kroppani yksinkertaisesti tarvitsi vaan niin paljon energiaa. Minun ylläpitoruokavalioni taisi olla sillä hetkellä suurin, mitä muihin normaalipainon saavuttaneisiin tuli. Tämä kertoo tosiaan siitä, kuinka yksilöllistä energiantarve kullakin ihmisellä on. Kolmosvaiheeseen päästyäni sain myös aloittaa liikunnanohjaajan valvonnan alaisena kuntosaliharjoittelun. Koin, että yhteiset lihaskuntotunnit alkoivat olla minulle jo liian kevyitä, jolloin laadimme yhdessä fysioterpeutin kanssa minulle kuntosaliohjelman, jonka sain käydä sairaalan kuntosalilla tekemässä kahdesti viikossa. Tunsin koko ajan kuinka kuntoni koheni, lihakseni vahvistuivat ja vointini oli fyysisesti oikeasti todella hyvä.


Tässä vaiheessa alettiin myös muokkaamaan ateriasuunnitelmaa kotioloihin sopivaksi. Koska leivän syönti oli minulle erityisen vaikeaa, muokkasimme yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa esimerkiksi aamu- ja iltapalojani enemmän puuro-, muro -ja myslipainotteiseksi. Nämä olivat jostain syystä minulle helpompia ruoka-aineita ja myös mieluisampia. Myös välipalaani kuulunut lisäravinnejuoma vaihdettiin tässä vaiheessa tavalliseen ruokaan. Tarkoituksena oli oppia saamaan kaikki energia ruoasta, eikä keinotekoisista lisäravinteista. Sain ravitsemusterapeutilta erilaisia vaihtoehtoja, joista sain valita, millä lisäravinteeni korvaan. Vaihtoehdot olivat lähinnä herkkuja, sillä hoitoon kuului myös herkkujen syönnin opettelu. Koska itse olen niin irtokarkkien perään, vaihdoimme lisäravinteeni 90 grammaan irtokarkkeja. Muistan vieläkin kuinka ensimmäisen kerran pitkiin pitkiin aikoihin kävelin Makuuniin ja ostin valtaisan kokoisen pussin nameja. Hoitajan kanssa punnitsimme sitten jokaiselle päivälle niistä oman 90 gramman annoksensa:) Tuntui hassulta istua muiden tyttöjen joukossa iltapalan jälkeen ja mussuttaa tv:n ääressä karkkeja. Osastolle tullessani en ikinä olisi uskonut pystyväni sellaiseen. Sen sijaan, että olisin kokenut oloni vaikeaksi tyttöjen seurassa tällöin ja syyllisyyden lisääntyneen, koin muiden läsnäolon turvana minulle. Muiden läsnäolo takasi sen, että todella söin karkit, enkä yksin huoneessa ollessani olisi niitä roskiin heittänyt.


Ollessani jo kolmosvaiheessa muuttui annostelusysteemi osastolla täysin. Tähän asti olimme tarkasti mitanneet annoksemme desin kauhoilla, jotta kaikilla olisi varmasti yhtäläinen annos. Nyt annostelua muutettiin niin, että hoitajat tekivätkin mittaamalla meille malliannoksen, jonka avulla meidän tuli annoksemme koota ilman mittaamista. Tämä herätti paljon tunteita ja jopa kuumensi niitä aika lailla, sillä moni koko tämän muutoksen huonona. Monelle annosten mittaaminen toi turvaa ja takuun siitä, ettei varmasti tullut syötyä ylimääräistä. Myös itse vastustin aluksi tätä paljon, sillä se vei mittaamisen luoman turvan mennessään. Itse kuitenkin totuin ajatukseen pian ja olin jo valmis luopumaan mittailusta, olinhan kuitenkin jo hoitoni loppuvaiheessa. Mutta jos itse olisin joutunut samaisen tilanteen eteen annostellessani ensimmäisiä kertoja ruokiani itse, en olisi siihen kyennyt. Minusta muutos sopi siis meille hoidossa jo pidemmälle oleville, sillä sei toi mukanaan hyvää harjoitusta normaalin annoskoon hahmottamisesta kotioloja varten. Mutta juuri kakkosvaihelaisten kannalta tämä muutos oli minusta huono, enkä siihen olisi itse siinä vaiheessa vielä psytynyt. Muutoksina ruokailuihin tuli myös kello kymmenen shotti, eli lisäravinne heille, joiden paino ei ollut vielä normaalin puolella. Minä en siis koskaan joutunut tätä lisäravinnetta ateriasuunnitelmaani ottamaan, mikä oli minulle valtava helpotus. Muistan yhä sen paniikin, joka muutosten myötä osastolla vallitsi. Se toi monen olemiseen lisää epävarmuutta, lisää ahdistusta.


Hoidon ollessa aivan lopussa, teimme fysioterapeutin kanssa uudelleen se samojen liikeratojen videointi alusvaatteisillaan, kuin osastolle tullessanikin. Minua jännitti aivan valtavasti nähdä tv-ruudulta videointi, sillä pelkäsin, että näky olisi mielestäni ihan järkyttävä. Yllättävän neutraalisti kuitenkin pystyin näkemääni suhtautumaan. Kehonkuvani oli selvästi realisoitunut ja näin itseni paljon realistisemmin kuin hoidon alussa. Hoidon alussa näytin mielestäni aivan normaalipainoiselta, vaikka kiloja oli reippaasti vähemmän kuin hoidon lopussa. Fysioterapeutti toi esille videointia katsellessamme kuinka tietyt lihakset olivat selvästi vahvistuneet ja kehoni hallinta parantunut. Hän teki minulle selväksi erot siitä, kuinka oikeasti tiettyjen luiden tulee olla piilossa ja kuinka sairaalta oikeasti ensimmäisessä videoinnissa näytin. Fysioterapeutin sanat helpottivat paljon ja onnistuin itsekin näkemään videossa niitä hyviä puolia, enkä suinkaan valtavaksi lihonneen kehon. 


Hoidon loppuvaiheella hoitooni lisättiin vapaa-ajan ryhmän lisäksi naiseksi-ryhmä, joka kokoontui kerran viikossa. Meitä oli ryhmässä viisi tyttöä, kaksi osastolta ja kolme avopuolelta. Ryhmän tarkoituksena oli käydä läpi naisellisuuden hyväksymistä sekä seksuaalisuutta osana naisen elämää. Ryhmä oli hyvin mielenkiintoinen ja puhuimme kokemuksistamme, mitä naiseuteen ja seksuaalisuuteen tuli, hyvinkin avoimesti. Saatoimme avoimesti keskustella häpeän tunteista, joita omaan naiselliseen kehoon tuli ja siitä, kuinka se omaan seksuaalisuuteen vaikutti. Ryhmä tuki hienosti oman naiselliseksi muuttuneen kehon hyväksymistä, sekä auttoi löytämään niitä naisellisuuden hyviä puolia. Ryhmä olikin yksi suosikeistani osastolla.


Kun olin saavuttanut tavoitepainon, olin osastolla vielä vajaan kuukauden. Pitempien lomien kautta totuttelin taas kotonaoloon ja vihdoin maaliskuun 2011 puolessa välissä koitti aika, jolloin oli minun vuoroni kotiutua osastolta. Lääkärini, omat hoitajani sekä minä itse olimme kaikki sitä mieltä, että olisin jo valmis siirtymään normaaliin elämään. Muistan aina sen, kuinka omahoitajani sanoi, että minusta huokuu nyt sellainen itseluottamus ja varmuus, että hän todella uskoo minun selättävän sairauden. Kotiuduin hyvin ja odottavaisin mielin. Minulla oli tiedossa vielä puolitoista kuukautta sairauslomaa, jonka jälkeen minulla oli sovittuna töiden aloitus terveyskeskuksessa. Odotin tulevaa innolla. Odotin, että pääsisin kotiin poikaystäni luo, odotin tulevaa Thaimaan matkaamme ja ennen kaikkea odotin ensimmäistä työpaikkaani valmiina sairaanhoitajana. Minulla oli paljon mitä odottaa ja todella uskoin, että tulisin pärjäämään."


Kuten aiemmista teksteistäni onkin käynyt ilmi, ei kaikki kuitenkaan sujunut niin hyvin kuin oletin. Vaikka todella uskoin pärjäämiseeni ja paljon muutosta ajattelumalleissa oli tapahtunutkin, rohkeus syödä riittävästi kulutukseen nähden ei riittänyt. Viimeinen niitti oli töiden aloittaminen, joka oli arkaan syömiseeni verrattuna aivan liian fyysisesti raskasta minulle. Lähes viisi kuukautta sinnittelin töissä, joiden aikana painoni laski jälleen lähtökuoppiin ja edessä oli jälleen osastojakso täällä Hämeenlinnassa. Kuten postauksessani minusta ja poikaystävästäni kerroin, päättyi työntekoni kuin seinään, kun poikaystäväni joutui minut ensiapuun kantamaan kuntoni romahduttua aivan yhtäkkiä. Olin taas saattanut itseni niin huonoon kuntoon, että jälkeenpäin ihmettelen, miten sydämenikin kaiken kesti. Tämä osastojakso kestikin sitten vajaat kolme kuukautta. Hoito jankkasi paikallaan eikä edennyt kunnolla, joten ennen joulua päätin kotiutua ja yrittää pärjätä kotona avohoidon turvin. Sen jälkeen olinkin siinä pisteessä, josta blogini pitäminen alkoi. Näin olen käynyt tiivistetysti kanssanne läpi koko sairaushistoriani ensihetkistä tähän päivään. Nyt jatkan taas päivä kerrallaan ja toivon - ja ennen kaikkea vahvasti uskon - etten tämän osastojakson jälkeen tule enää teille kertomaan uusista osastojaksoistani. Tästä lähtien blogini on vain ja ainoastaan paranemiskertomus -siihen pyritään:)

<3:Laura


P.s. Jos ette ole aiempia hoitopolkuni -postauksia lukenut, löytyy linkki aina edelliseen joko postauksen alusta tai lopusta. Aloin siis blogiani kirjoittaessani kertomaan sairauskertomustani vähä vähältä, joten postauksia löytyy ajankohtaisten postausten välistä sieltä täältä :)