Vaikeita tunteita ja pohdintaa painosta

Valehtelisin, jos sanoisin päiväni olleen helppo minulle. Se on ollut oikeasti kaikkea muuta kuin helppo. Näennäisesti kaikki onkin ollut hyvin ja minulla on takanani päivä, joka on tähän mennessä pitänyt sisällään useita ihania asioita. Vaikka koenkin olevani jo psyykkisesti hyvin pitkällä parantumisessani, taistelen kuitenkin jatkuvasti anoreksian ääntä vastaan. Olen saanut kommentteja siitä, kuinka joistakin teksteistä paistaa selvästi vielä anoreksia ääni taustalta, vaikka kuinka yrittäisin vakuuttaa, että olen jo lähellä parantumista. Koen olevani lähempänä parantumista kuin kertaakaan aiemmin, mutta se ei siltikään tarkoita vielä, että olisin vapaa kaikista anorektisista ajattelutavoista - ei todellakaan. Minulla on yhä valtavasti työstettävää mitä psyykkiseen puoleeni tulee. Minulla on vielä paljon käsiteltäväni ajattelumalleja liittyen ruokaan ja syömiseen, mutta koen kuitenkin selättäneeni jo kaikista pahimmat pelkoni ruokaa kohtaa. Ja vaikka se melko alituiseen onkin vielä mielessäni, suoriudun mielestäni entiseen nähden hienosti ruokailuista myös kotona.

Mutta kaikista vaikein asia, mitä minun tuleekin vielä työstää ja kauan, on suhteeni painooni - tai pikemminkin painolukemaani. Vaikka sairastumiseni ei koskaan lähtenytkään laihdutusyrityksestä tai pyrkimyksestä tulla laihemmaksi, on ruokaan liittyvien vääristyneiden ajattelumallien lisäksi sairaat ajatukseni kulminoituneet painooni. Syy miksi tämä päivä on ollut psyykkisellä tavalla todella raskas minulle, on painoni kiihtyvä nousu. Aamuisen punnituksen tulos oli, että painoni oli noussut viikossa yli kaksi kiloa. Jokainen anoreksiaa sairastava tai sairastanut tietää, miten kauhealta tuollainen tuntuu vielä niin aran ja raakileen psyykkeen mielestä. Sisälläni on piinannut koko päivän ahdistus ja pelko siitä, että painonnousuni ainoastaan kiihtyy ja on epäluonnollisen suurta. Jo aiemmin viikolla pohdin tätä asiaa, kirjoittaessani postauksen Energiansaanti. Kaikki sairaat pelot ovat nousseet pintaan ja pyrkineet nakertamaan jo itselleni rakentamaani tervettä puolta. Vaikka olenkin hyväksynyt ajatuksen painoni nousemisesta normaaliin, mitä se aikalailla käytännössä nyt onkin, ei psyykkeeni kestä näin hurjaa nousuvauhtia - sen ymmärtää varmasti jokainen saman kokenut. Olen myös työstänyt vähitellen mielessäni ajatuksia siitä, kuinka painoni enimmäisrajan ei suinkaan tulisi olla painoindeksiltään 18,5, vaan sen tulisi olla painoni alaraja. Jos painoni nousee tuon rajan yli, se on vain hyväksi minulle ja takaa terveemmän tulevaisuuden. Olen kovasti työstänyt mielessäni tuota ajatusta, yrittänyt unohtaa entiset painolukemani ja jättää lukemat omaan arvoonsa. Vaikka terveenä painoinkin tuon verran, haittaisiko jos painoni nousisi sen yläpuolelle tällä kertaa? Ei, oikeasti se ei haittaisi mitään. Olen vain mielessäni luonut numeroille liian valtavan arvon mielessäni - arvon, jota niille ei todellakaan tulisi antaa.

Eräs lukijani koki tekstini loukkaavina normaalipainoisia kohtaan, kun olen kertonut tunteistani liittyen siihen, kuinka hyväksyisin painoni olevan juuri normaalin painoindeksin alarajan verran. Hän koki, että näen muut ihmiset rumina ja lihavina, mikäli he ovat normaalipainoisia tai ylipainoisia. Tulin hyvin surulliseksi ajatuksesta, sillä näin ei todellakaan ole. En todellakaan arvota muita ihmisiä heidän painonsa mukaan tai luokittele ihmisiä heidän ulkonäkönsä mukaan. Kirjoitin ihan blogini alkuaikoina postauksen Kaunis nainen, jossa pohdin sitä, millainen nainen on mielestäni kaunis. Vaikka itse olin tuolloin runsaasti alipainoinen ja nyt käytännössä normaalipainoinen, ei ajatukseni ole sen asian suhteen muuttuneet lainkaan. Minusta nainen on kauneimmillaan, kun on sinut itsensä kanssa. Kauneus syntyy persoonasta, luonteesta ja esimerkiksi vaatetyylistä, ei suinkaan kilomääristä. Kaikki parhaat ystäväni ovat normaalipainoisia ja näyttävät mielestäni upeilta! Usein olen tuntenut itseni rumaksi heidän seurassaan sen sijaan, että olisin ollut ylpeä alhaisesta painostani.

Vaikka itse työstänkin jatkuvasti suhdetta omaan painooni, on se vielä minun sairauttani - ei sitä, mitä muista ihmisistä ajattelen. Sen haluaisin kaikkien lukijoiden ymmärtävän, ja tässä suhteessa olen todella vilpitön. Ja  pohdinnat liittyen painooni koskevat vain ja ainoastaan minun omaa vartaloani. Eikä oikeastaan vartaloani, vaan tuota tiettyä painolukemaa. Ennemminkin pelkään sitä painolukeman muutosta, kuin vartalossani tapahtuvia muutoksia. Vaikka muuttuva vartalo tuntuukin välillä kömpelöltä, en koe itseäni rumaksi. Uuteen kroppaan totutteleminen vie aikansa, mutta olen jo oppinut nauttimaan normaalipainoisesta vartalostani. Nautin siitä, kuinka vaatteet istuvat ja näyttävät hyvältä päälläni. Nautin siitä, etten erotu laihuudellani joukosta, vaan olen kuin kuka tahansa muu nuori nainen. Suurin ongelmani ei siis suinkaan ole painon muutoksen näkyminen vartalossa, vaan painolukema, josta sairas puoleni yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni. Olen luonut tuosta painolukemasta pakkomielteen itselleni, en suinkaan laihasta vartalosta. Hieman ristiriitaisen kuuloista - tiedän - mutta siltä minusta tuntuu. Olisikin mielenkiintoista tietää, onko teillä muilla anoreksiaa sairastavilla, siitä toipuvilla tai parantuneilla ollut samanlaisia ajatuksia? Että vaikka mieli hyväksyisikin vartalon ja painon muutokset kehossa, niin tietystä painolukemasta ei haluaisi päästää irti?

Minun tulee todella ryhtyä nyt työstämään tätä ajatusta, etten voi asettaa painoani tiettyyn pysyvään lukuun. Se tulee vaihtelemaan vuosien saatossa useaan otteeseen ja varmasti nousemaankin ajan kanssa. Lihas painaa myös enemmän, joten jos haluan saada lisää lihasmassaa, täytyy senkin mukanaan tuoma painonnousu hyväksyä. Naisen vartalo muokkautuu ja muovautuu elämän aikana moneen kertaan. Raskaudet ja iän tuomat muutokset tuovat mukanaan sellaisia muutoksia painoon ja vartaloon, jotka ovat täysin normaaleja. Ja kovasti toivon, että myös minä saan kokea tällaiset muutokset kehossani. Ja oikeastihan normaalipaino on todella laaja käsite! Ja kun aika kuluu, myös minä varmasti voin unohtaa puntarit, painolukemat ja luottaa siihen hyvään oloon. Sillä rehellisesti voin sanoa jo nyt, että pidän kropastani paljon enemmän nyt, kuin lukuisia kiloja aiemmin! Toiko alhainen paino mukanaan onnellisuuden? Ei, se vei vaan mukanaan sen. Mutta halusin vaan tuoda esiin siis sen, että vaikka kipuilenkin sairauteni kanssa vielä ja sairaus nostaa päätään huimasta edistyksestäni huolimatta usein, mikä näkyy teksteissäni ahdistuksena ja pohdintana liittyen painooni, on se ainoastaan minun sairauttani eikä sitä, millaisina muut ihmiset näen.

Nyt minun täytyy vaan keskittyä siihen, että en anna tämän aamuisen pilata viikonloppuani, viikkojani ja tulevaisuuttani, pelästyttämällä minut takaisin anoreksian maailmaan. Ei, sitä en anna sen tehdä. Vaikka painoni olikin noussut yli kaksi kiloa viikossa ja se tuntui repivän psyykkeeni riekaleiksi, olen yhä tässä: paremmassa voinnissa kuin pitkiin aikoihin. Nyt vaan täytyy pitää mieli rohkeana, eikä antaa tämän vaikuttaa ruokailuihini täällä kotona. Vaikka kuinka pelottaisi ja anoreksian hurjimmat pelot painon ryöstäytymisestä valtaisi minut, pitää vaihtaa se työllä ja tuskalla hankittu terve puoli taas kovemmalle taajuudelle.

<3:Laura