Ihanaa kera heikkojen kohtien

Viikonloppu vilahti ohi aivan liian nopeasti, niin paljon kaikkea ihanaa ja mieluisaa tekemistä kun oli :) Tämä päivä täyttyi vaikka mistä tekemisestä ja aika palata osastolle tuli kuin yhtäkkiä. Aamulenkin jälkeen alkoikin heti ruoan teko. Lounaaksi nautimme eiliseltä jääneitä lampaan fileitä bataatti-kerma-perunoiden kera. Samalla katselimme uutta suosikkiamme Smash- sarjaa, jonka jälkeen kiisinkin jo kohti kaupunki tapaamaan ystäviäni. Oli aivan mahtavaa tavata tyttöjä pitkästä aikaa! Vain yksi meidän seitsemän tytön porukasta ei päässyt paikalle, joten harvinaisen hyvin olimme osuneet kotikaupunkiimme yhtä aikaa. Oli ihanaa nähdä tyttöjä ja vaihtaa herkkujen äärellä kuulumiset. Ystäviä onkin ehtinyt olla jo kova ikävä, kun viimeksi tammikuun alussa olemme ehtineet porukalla tapaamaan. Tyttöjen luota kiirehdinkin sitten kauppojen kautta kotiin. Ja päivällisen kävimme poikaystäväni kanssa syömässä vanhempieni luona, joten kovaa kiirettä piti tänään! Tuntuu, ettei kunnolla alas ehtinyt missään vaiheessa istahtaa, kun jo piti olla seuraavassa paikassa. Mutta ihana päivä jälleen :)

Kaikesta ihanuudestaan huolimatta koin myös paljon haasteellisia hetkiä ja loma todellakin antoi paljon ajattelemisen aihetta. Tämä kotiloma oli mielestäni todella tärkeä minulle tässä vaiheessa hoitojaksoani kotiutumista ajatellen. Loma kertoi paljon siitä missä mennään, ja kuinka hyvin pärjään jo kotioloisssa sairauteni kanssa. Opin taas valtavasti itsestäni ja sairauteni tämän hetkisestä tilasta kuluneiden päivien aikana. Sairaalan luomat normit ja rajat luovat tavallaan hieman valheellistakin kuvaa siitä, missä vaiheessa toipumista oikeastaan olenkaan. Sairaala antaa tässä vaiheessa minulle sen luvan syödä, levätä sekä rajaa olemistani esimerkiksi rajoittamalla liikuntaani. Tällöin pääsen paljon helpommalla, mitä anorektisen ajattelumaailman toteuttamiseen tulee. Kotona olenkin heti ihan uuden tilanteen edessä, kun kaikki tämä vastuu siirtyy minulle itselleni. Joudun vielä paljon tukeutumaan poikaystävääni ja vanhempiini, ja hakemaan sitä lupaa syödä heiltä. 

Kotona ollessani huomaan, kuinka tietyt vanhat, kotona vallallaan olleet tavat palaavat saman tien, kun kotiin tulen. Tietyt turvaruoat astuvat mukaan kuvioihin ja tietyt ajattelumallit pyörähtävät käyntiin. Minulla on vielä hyvin tarkkaa, mitä ruokia pystyn syömään: aina tietyt jogurtit, leivät ja hedelmät. Vaikka kiellettyjen ruokien listalta joukko ruokia onkin jo heitetty romukoppaan, on listalla niitä vieläkin liikaa. Tässä yksi syy, jonka vuoksi poikaystäväni vastaa lähinnä ruoanlaitosta: en kestä nähdä kuinka ruonlaitossa käytetään esimerkiksi rasvaa ja kermaa. Olemme tehneet kuin sanattoman sopimuksen, ettei minun tarvitse nähdä ja ajatella sitä puolta lainkaan. Tällöin esimerkiksi kalorien laskenta helpottuu hieman. Ja kuten aamulla kuvasin eilistä kauppareissua, alkaa ahdistus puskea pintaan, kun nälkä kasvaa liian voimakkaaksi. Psyykkeeni ei kestä vielä näläntunnetta, jolloin anorektinen ajattelutapa pahenee: kalorilaskuri käynnistyy ja päätöstenteko tuntuu mahdottomalta. Ajatus kääntyy täysin anorektiselle taajuudelle. Tämän vuoksi onkin ensisijaisen tärkeää, ettei nälkä pääse minua yllättämään. Säännöllinen syöminen onkin varmasti avain kotona pärjäämiseen.

Mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka kuinka lomalle lähtiessäni haaveilin siitä ruokailuissa joustamisesta, tuo se paljon haasteita vielä minulle. Painonnousun kannalta tärkeintä olisi noudattaa tarkasti ateriasuunnitelmaa ja toteuttaa sitä jättämättä mitään suunnitelmasta pois. Mutta kotona asiat eivät luonnollisestikaan toteudu samalla tavalla, kuin tarkkaan aikataulutetussa sairaalaelämässä. Lukuisat menot ja kiire venyttävät ruokailuvälejä ja tuntuu, ettei syömiselle yksinkertaisesti ole niin paljon aikaa, kuin se vaatisi! Tuntuu, että jos orjallisesti noudattaisin ateriasuunnitelmaa, saisin olla koko ajan syömässä, enkä ehtisi tehdä mitään muuta. Tälläkin kertaa joudun myöntämään, että ateriasuunnitelmasta putosi ruokia ihan kuin huomaamatta pois. Osin tietoisesti, osin tiedostamatta. Kiire ja vähentynyt näläntunne iskevät ja kovaa anorektiseen puoleeni vakuutteluillaan, etten ehdi syödä tai eihän minulla ole nyt niin nälkä. Tässä yksi syy miksi en vielä ole valmis kotiin: painonnostaminen ei tulisi onnistumaan kotioloissa. Anorektinen puoleni keksisi vielä liikaa tekosyitä jättää ruokia syömättä.

Mutta paljon myös hyvää huomasin kotiloman kautta, mitä edistymiseeni tulee. Olen fyysisesti selvästi paljon vahvemmilla ja paremmassa kunnossa. Vaikka nälkä saakin vielä psyykkeeni heilahtamaan, ei se enää fyysisesti vaikuta minuun samalla tavalla. Fyysisesti oloni pysyy nälänkin tullessa paljonkin siedettävämpänä kuin pahimmassa aliravitsemustilassa. Oli kotonakin hienoa huomata se, kuinka kuntoni on parantunut ja voimat palautuneet jälleen. Kävimme tunnin reippaalla kävelyllä aamulla, eikä minulla ollut lainkaan sitä vanhaa tunnetta siitä, kuinka joudun tsemppaamaan jaksaakseni lenkin loppuun. Olo oli hyvä kaikin puolin. Olin myös iloinen siitä, kuinka lenkille lähtö ei enää tuntunut lainkaan samalla tavalla suorittamiselta, kuin vielä hetki sitten. Saatoin oikeasti nauttia lenkistä, hyvästä lenkkeilyseurasta sekä aivan mahtavasta säästä. Ja lenkin jälkeen vallannut hyvä olo oli ihana :)

Myös kotona havaitsin saman kuin osastolla, että se valtaisa näläntunne on jo heikentymään päin. Yhä luonnollisesti tarvitsen vielä kunnon ateriat ja välipaloja, mutta nälkä ei ole samanlaista kuin ennen, eikä ole koko aikaa läsnä. Nälkä ei piinannut jatkuvasti, vaan nälkäviestini toimi jo paljon normaalimmin kuin aiemmin. Saatoin siis kotioloissakin unohtaa sairauteni ajoittain, eikä pääosaan noussut lomalla vain ruoka ja aterioiden järjestelyt. Nautin tekemisestä, puuhailusta ja vain olemisesta. Saatoimme rauhassa vaan olla ja nauttia ajasta ilman, että ruokailuihin liittyvät asiat pyörisivät mielessäni jatkuvasti. Saatoin oikeasti nauttia myös ruokailuista, eikä perusateriat aiheuttaneet minulle ylitsepääsemätöntä ahdistusta. Kulinaristi minun sisälläni on taas heräilemässä eloon ja annan sen voimistua päivä päivältä. Enää en tunne niin valtavaa syyllisyyttä kaikesta syömisestäni ja voin jopa sanoa nauttivani hyvästä ruoasta. Sen myöntäminen on jo iso askel kohti parempaa :)

Vaikka joudunkin vielä myöntämään, etten täysin kotiin paluuseen valmis vielä ole, otti kotoota lähtö todella koville. Valtaisa ahdistus valtasi minut siinä vaiheessa, kun kello alkoi lähestyä puolta seitsemään ja aikaa lähteä osastolle. Itkuhan siinä tuli, kun se iskeytyi kunnolla tajuntaani, että joutuisin taas lähtemään kotoa pois ja odottamaan jälleen pitkän ja raskaan viikon, että pääsen kotiin taas. On raskasta hyvästellä poikaystävä joka viikko uudestaan ja uudestaan. Puhuimmekin paljon siitä, kuinka minun sairauteni on jo aivan liian kauan toistanut samaa kaavaa: välillä kotona ja välillä osastolla. Lupasin ja vannoin poikaystävälleni, että tämä tulisi todellakin olemaan viimeinen kerta, kun osastolla joudun olemaan. Kaikki tämä antoi vaikeista tunteista huolimatta lisävoimia jaksaa osastolla ja sellaista lisätsemppiä, etten todellakaan ala jarruttelemaan hoidon edistymistä nyt yhtään! Taistelen todella ahdistuksen läpi ja annan painon nousta normaaliin vaikka sitten sillä kilon viikotahdilla - tuntui se kuinka pahalta tahansa. Moneen otteeseen tulen täällä varmasti purkamaan vielä painonnousun tuomaa ahdistusta ja muita vaikeita tunteita, eivät ne tästä päätöksestä huolimatta katoa. Mutta yrittää aion -pakko. Sen verran ikävä kotiin on.

Laura