Viime keväänä aloin käymään kuntosalilla, mutta vähitellen se jäi pois arjestani, kun fyysinen työ imi voimat minusta melko lailla. Pohjalla minulla oli siis lähes vuoden tauko kuntosalista ja ainoastaan muutama kuukausi vaunujen kanssa tehtyjä kävelylenkkejä - ei siis mikään kovin huima kuntopohja! Loppuraskaudesta kului lähes pari kuukautta siten, että hyvin rauhallista kävelyä lukuunottamatta, en oikeastaan voinut liikkua lainkaan. Viimeinen kuukausi meni lähes kokonaan levossa. Kun Justus syntyi, emme päässeet pakkasen vuoksi pojan kanssa ulos, ja kun ulkoilut aloitimme, oli kyse ihan kymmenistä minuuteista kerrallaan. Eikä lapsen syntymä ollut todellakaan se suurin syy liikkumattomuudelleni, vaan alhainen paino, jonka vuoksi kaikkea lisäkulutusta tuli välttää. Vasta parin viime kuukauden aikana lenkkimäärät ovat lisääntyneet kevätilmojen saavuttua, mutta siltikin liikuntani on rajoittunut täysin rauhalliseen vaunuiluun. Siis pohjani kuntoilun aloittamiselle oli melkoisen huono, mutta mitäpä siitä - suunta voisi olla siispä vain ja ainoastaan ylöspäin ;)
Ennen salille lähtöä kysyin viime hetken vinkit fysioterapeutti-ystävältäni, joka toimii myös kuntosaliohjaajana. Koska olen käynyt itse aikanaan paljon salilla, ja laitteet sekä vapailla painoilla tehtävät liikkeet ovat minulle hyvinkin tuttuja, en kokenut varsinaista ohjausta tarvitsevani, mutta hyvät raamit toistoille ja sarjoille halusin kuitenkin saada. Myös sillä ajatuksella lähdin liikenteeseen, että alkulämmittely saisi jäädä minimiin, jottei kulutus nousisi aerobisen harjoittelun myötä liian suureksi. Näillä eväillä lähdin salille ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin - tietämättä lainkaan millainen fyysinen kuntoni todellisuudessa olisi.
Ennen sairastumistani sekä sairausvuosien aikanakin, on alakroppani sekä keskivartaloni lihaksisto ollut suhteessa paljon paremmassa kunnossa kuin käsilihakseni. Kädet ovat olleet se heikoin kohta ihan aina, minkä muistan varsin hyvin jo vuosilta, jolloin ringetteä pelasin. Mutta nyt lähdin kokeilemaan voimiani tilanteesta, jossa lähtökohdat olivat jotain aivan muuta. Kuukausiin en ollut joutunut liioin alakroppaani rasittamaan ja vatsalihakseni olivat vasta toipumassa raskausajan venytyshaasteesta. Sen sijaan olen kanniskelut kotona jo kuukausia alati kasvavaa henkilökohtaista käsipainoani nimeltään herra Justus, joten aavistelin jo kotona tilanteen olevan entiseen verrattuna melkoisen erilainen. Ja niinhän se todella olikin. Jalkani olivat parin kuukauden vaunulenkkien aikana edes hieman vahvistuneet, mutta entisistä vatsalihaksistani ei ollut tietoakaan. Sen sijaan käsilihakseni olivat suhteessa säilyneet vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa, elleivät ollet jopa paremmassa voinnissa kuin vuosiin!
Lähdin siis salille todella innoissani, suuren uteliaisuuden kera. Ensimmäinen kertani salilla sujuikin omia voimia tunnustellen ja itselle sopivia painoja etsien. Vuoden tauko todella tuntui ja seuraavina päivinä oloni olikin kuin katujyrän alle jääneellä :D Mutta yllättävän pian lihakset alkavat selvästi tottua jälleen rasitukseen, ja kun lähtötilanne oli mitä oli, pystyy kehitystäkin aistimaan varmasti melko nopeasti. Nyt takana on siis muutama salikäynti ja yksi kotona vapailla painoilla sekä jumppapallolla tehty kunnon treeni. Tällä erää kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa tehtävä lihaskuntotreeni saa riittää vaunulenkkien lisäksi. Aerobisen harjoittelun ja sitä kautta tulevan kunnonkohotuksen vuoro tulee varmasti aikanaan, mutta silloinkin ainoastaan kuntoilun ja liikunnan ilon toimiessa motiivina. Ja kaikki tämä tulee varmasti tapahtumaan terveissä rajoissa, mennyt mielessä varoituksena ollen ja oletuksena, että paino ei laske liikunnan vuoksi grammaakaan.
En todellakaan tee itselleni liikuntasuunnitelmia tai merkkaile ennalta salipäiviä kalenteriini tai aio tuntea syyllisyyttä ja ahdistusta, mikäli kuntoilutuokio jääkin välistä. Esimerkiksi yhtenä päivänä salireissu vaihtui kauppareissuun ja kahvitteluun Pressossa, kun kuntosalin ovella totesimme paikan menneen jo poikkeuksellisesti aiemmin kiinni. Viime viikolla sen sijaan suunniteltu salikäynti vaihtui lennossa terassilautojen hiomiseen, kun tarve saada pihaprojektia eteenpäin nousi tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Ja näin sen kuuluukin tällä hetkellä olla: muu elämä ensin, sitten vasta liikuntaharrastukseni. Tällainen ajattelutapa takaa ainakin aluksi sen, ettei liikunnasta muodostu pakkoa itselle, vaan liikunnan tärkeys säilyttää oikeat raaminsa. Kun asiat ovat olleet jo pidemmän aikaa tasapainossa niin kroppani kuin mielenikin suhteen, voi liikunnasta tulla jälleen suurempi osa elämääni, mukava harrastus. Sillä sellaisen siitä todellakin haluan itselleni saada - onhan suurin osa elämästäni kuitenkin sujunut liikkuessa ja monipuolisesti urheilua harrastaessa.
Paineettomuus ja rento ote ovat enemmän kuin huomionarvoisia asioita, sillä myös minulla - kuten suurimmalla osalla syömishäiriötä sairastaneilla - on vaikea tausta pakkoliikunnan suhteen. Näin ollen ei liikunnan aloittaminen ollut mikään yksinkertainen asia. Koen kuitenkin, että pakkoliikunta on osa taaksejäänyttä elämää, jonka olemassaolon mahdollisuus täytyy kuitenkin pitää mielessä. Varovaisesti siis liikenteeseen ja sillä ajatuksella, ettei liikunta saa missään nimessä muuttua suoritteeksi, vaan nautinnon ja liikkumisen ilon tulee olla ihan se ykkösjuttu! Myös liikkumisen ja kuntosaliharjoittelun motiivit selvitin itselleni mielessäni jo ennen ensimmäistä salikertaa. Toisaalta niissä ei juuri selviteltävää ollut, sillä jo vaunulenkkien myötä liikkumisen ilo oli jo löytynyt ja juurikin oikeiden ajatusten kera. Jaksaminen, hyvä lihaskunto, kokonaisvaltainen fyysinen hyvinvointi sekä liikkumisesta tuleva iloinen ja piristynyt mieli - siinä minun motiivini.
Aiemmin motiivini käydä salilla olivat aivan väärät. Haaveilin kiinteämmästä vartalosta ja motiiveistani suurin salillakäynnin suhteen taisi liittyä melko tavalla ulkoisiin tekijöihin. Kävin salilla kulutuksen toivossa ja kalorin kuvat silmissäni, vaikkei tälle olisi ollut edes tarvetta. Hyvin naismaiseen tapaan se kulutus nousi puheissa ja ajatuksissa etusijalle. Näin oli siis jo jossain mielessä ennen sairastumista, sillä muistan kyllä salireissun jälkeen syödyn aterian tai karkkipussin jälkeen todenneeni kerran jos toisenkin - joskin vitsaillen - että tähänhän ne salireissun hyödyt sitten kumoutuivat. Nyt ajatuksissani kuntosaliharjoittelu on kuitenkin kaikkea muuta kuin kalorien kuluttamista ja pelkkien ulkoisten tekijöiden kohentamista - motiiveistani suurimmat ovat on fyysinen jaksavuus ja hyvinvointi. Toki myös nautin siitä, miten kuntosaliharjoittelu tietyissä määrin myös ulkonäkööni vaikuttaa, mutta tällä kertaa se ei onneksi yllä sinne listan etusijalle.
Entäpä sitten syömispuoli? Jotta saleilu oikeasti tuottaisi toivotunlaisia tuloksia eli lihasmassan kehitystä eikä suinkaan lihasmassan kutistumista, niin tottakai syömispuoleen tulee minun kiinnittää aivan uudella tavalla huomiota. Vaikkei tässä mitään suuren luokan kehonrakennustomintaa harrastetakaan, niin tottakai haluan huomioida, että kroppa saa niitä rakennusaineita myös treenin ympärillä kunnolla. Ja voi että, kyllähän se oma nälkäkin on pitänyt huolen siitä, että varmasti tulee syötyä hyvin! Koska minun nälkäni ei todellakaan anna periksi syödä ainoastaan 2-3 tuntia ennen treeniä, niin olen syönyt joka kerta toki kunnon aterian aiemmin, mutta myös jotain pientä ennen kotoa lähtöä, vaikkapa rahkaa tai edes banaanin. Myös kotimatkalle olen varannut aina jotain pientä, sillä usein reissu on yhdistetty kaupassa käyntiin - enhän ikinä selviäisi hengissä muuten kotiin asti. Ja vaikkei kauppareissusta tarvitsisikaan suoriutua, olen kokenut tarvitsevani jotain energialisää heti salin päätteksi. Ja nälkä on sujuvasti jatkanut johdatteluaan myös kotiin päästyäni ja kunnon lämmin ateria on kyllä kadonnut varsin hyvällä ruokahalulla sisuksiini :)
Pitkään tunsin ahdistusta ajatuksesta palata kuntosalille pahimmat muistot pakkoliikunta-ajoilta mieleni päällä yhä ollen. Mutta nyt nuo muistot on onneksi kuopattu kunnolla, eikä minulla tule vanhoja ahdistuksen tunteita laisinkaan pintaan. Ja yksi suuri syy sille, miksei kuntosalilla käynti ole minussa minkäänlaisia negatiivisia tunteita herättänyt on varmastikin se, että sairaimmillani asuin Lahdessa ja kävin aivan eri salilla. Jos tuonne salille palaisin vielä joskus, voisi ahdistavien muistojen aalto olla valtava. Mutta koska nykysalilla en ole sairauden sanelemana käynyt, eivät sairauteen liittyvät vahvat tunteetkaan ole nousseet edes muistojen muodossa pintaan. Sen sijaan liitän kyseiseen liikuntakeskukseen vain ja ainoastaan hyviä urheilumuistoja lukioaikaisten kuntosalikäyntien myötä sekä tenniksen peluun muodossa, kun lähes joka sunnuntai kävimme isäni kanssa tunnin siellä pelailemassa, useamman vuoden ajan ennen sairastumistani.
Kuvat: weheartit.com
Oikeastaan kuntosali, jolla olen täällä Riihimäellä käynyt, on mitä parhain kuntosali treenin vasta-alkajalle. Lahdessa olin jäsenenä kuntosalilla, jonne ensimmäistä kertaa mennessäni tunsin paineet sisälläni suuriksi vain sen vuoksi, että kuvittelin paikan olevan täynnä toinen toistaan treenatumpia, täydellisiin treenikamppeisiin pukeutuneita kuntoilijoita. Riihimäellä en ole koskaan kokenut niskassani tällaisia paineita, vaan koen salin hyvin maanläheiseksi - osittain jo senkin vuoksi, että jäsenyyksiä ei tarvita, kuntoilijoita on laidasta laitaan ja naisille on täysin oma puolensa. Salilla käy toki tosissaan treenaviakin, mutta myös lappu kädessä laitteelta laitteelle kiertäviä aloittelijoitakin. Sali on kuitenkin mielestäni juuri sopiva hyväkuntoisine ja monipuolisine laitteineen. Eli paineiden sijaan olen saattanut aloittaa kuntosaliharjoitukseni uudelleen ilman oman kunnon väheksymistä ja painojen pienuuden häpeilyä. Varmasti jollain salilla nuokin tunteet olisivat mahdollisia, muttei onneksi täällä.
Kovaa kuntosalitreenaajaa minusta tuskin koskaan tulee ja hyvä niin. Minun kuntosaleiluni tapahtuvat hyvällä mielin perus lihaskunnosta huolehtien ja ennen kaikkea rennolla otteella. Tästä en todellakaan ota itselleni jälleen kerran yhtä suoritettavaa asiaa elämääni, vaan salilla käydään rennolla mielellä silloin, kun muu elämä antaa siihen aikaa - muu elämä ensin, sitten vasta saleilu. En ala suorittaa tätä samalla tapaa, kuten aloin suorittaa liikkumista ja syömistäni sairauteni alkuvaiheessa. Tuolloin kaikki alkoikin hurahtamisesta liikkumiseen ja terveellisempään syömiseen. En aio kääntää anoreksiaa päälaelleen ja alkaa tavoitella tuloksia kuntosalilla panostaen samalla treenin kannalta "täydelliseen" ruokavalioon. Ehei, minun kuntosaleiluani johdattelevat hiljaksiin tapahtuva fyysisen kunnon kohentuminen kaiken tämän kroppaani kohdistuneen vuosien kaltoinkohtelun jälkeen sekä ruokailu, joka perustuu alati vahvistuvaan itsetuntemukseen sekä nälkätuntemuksen noudattamiseen. Ehkei näillä ajatuksilla sitä parasta tulosta tehdä, mutta säilyypähän ainakin mieli hyvänä, ote rentona ja elämän tärkein painopiste aivan jossain muualla :)
<3: Laura
Kuulostaa hyvältä. Ihanaa,että voit taas treenata. Liikuntaa kannattaa harjoitella. Sillähän paljon terveyvaikutuksia,mutta täytyy muistaa,että niitä vaikutuksia ei saa ilman hyvää ruokavaliota. Se sinulla onkin varmasti kunnossa.
VastaaPoistaItelle tuli mieleen 5vuodenkainen koulu 2km juoksu testi-ehkä itselläsikin on ollut?- ,jolloin jouduin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen liikkumaan. Bmi oli tuolloin vain 16,2,enkä saanut liikkua kotonakaan. Olin ollut kans hyksissä hoidossa,josta olin saanut luvan aloittaa liikunnan,kun bmi olisi 17. No kuitenkin terkkari ja koululääkäri ei nähnyt estettä,miksi en juoksisi ja niin juoksin. Ja se ahdistus! En voi kuvailla sitä. Itkin loppu tunnin nurkassa,koska ahdisti niin paljon. Onneksi liikunnanopettajan sijainen ymmärsi tilani. Siitä sitten alkoi taas pakkoliikunta ja puolenvuoden jälkeen osastojakso.
Onneksi nyt itekkin pystyn liikkumaan terveesti. En olisi ikinä uskonut,että voin vielä nauttia liikunnasta,mutta kyllä voin! Ärsyttää,kun ruokavalio pitää kaikkien mielestä normalisoitua-pitääkin-,mutta liikunnan ei. Samalla tavalla liikunnankin pitää. Itteäni pidetään uudestaan sairastuneena,kun lähdin yliopistoon opiskellemaan liikuntaa. Ärsyttävää!
Ei mulla muuta. Ihanaa kesää.
Salla
Kiitos todella paljon kommentistasi - se antoi paljon ajattelemisen aihetta! :)Kokemuksesi koulun liikkatunnilta kertoo kyllä enemmän kuin paljon siitä, millainen voima ahdistavilla ja sairauteen liittyvillä muistoilla oikein on! Niistä pitää ehdottomasti päästä eroon, ennen kuin paluu liikunnan pariin on mahdollista.
PoistaMutta tuokin on kyllä enemmän kuin hyvä huomio, mistä viimeiseksi kirjoitit! Tosiaan, jos terve suhde ruokaaan on parantumisen tae, niin sitä pitäisi olla myös oikeanlainen suhde liikuntaan. Asia josta ei juurikaan puhuta. Itse ajattelen asian niin, että se että suhde liikuntaan olisi normalisoitunut, EI todellakaan tarkoita sitä, että kaikkien tulisi alkaa kuntoilemaan. Vaan kun suhde liikuntaan on normalisoitunut ja terve, niin silloin ne todelliset halut liikkua tai olla liikkumatta ovat niitä vaikuttavia tunteita. Jos et ole koskaan pitänyt liikunnasta ja olet alkanut harrastaa pakonomaista liikuntaa ainoastaan sairauden vuoksi, ei liikunnan pariin palaaminen sairaudenkaan jälkeen luultavasti ole se terve tahto. Mutta jos olet terveellä pohjalla liikkunut ennen sairastumistasi ja tervehdyttyäsi pääset jälleen sinuiksi liikunnan kanssa ja löydät liikunnan ilon, on se luultavasti se luontainen tahto. Ja jos parantumisen jälkeen ei liikunta tunnu mieluisalta, vaikka ennen onkin tuntunut, eikä siten aloita uudelleen liikuntaharrastuksia, kertoo sekin parantumisesta - siitä, että voi hyvillä mielin jättää urheiluharrastukset muille ilman sairauden saneluja tai syyllistämisiä.
Mutta mahtavaa, että olet löytänyt sinäkin terveellä tavalla uudelleen liikunnan riemun ja vielä saamassa (saanut jo?) siitä itsellesi ammatin ihan! :) Samoin sinulle ihanaa kesää! :)
Olen niin onnellinen sun puolesta! :) <3
VastaaPoistaMitä mieltä olet siitä, kannattaisko mun alkaa käymään salilla? Täytän ihan juuri 14-vuotta, parantumassa anoreksiasta. Paino on nyt normaalin rajoissa, mutta psyyke laahaa edelleen jäljessä... Harrastan lenkkeilyä juoksun ja kävelyn muodossa ja kerran viikossa käyn ratsastamassa. Innostus saleiluun on ollut jo pitkään, mutta olen vielä hieman epävarma, kannattaako sitä aloittaa. Pakkoliikunta pelottaa edelleen (jota yhä vielä vähän on) ja onko ikänikään edes vielä siihen "sopiva"? Meinaan, monissa eri paikoissa on niin erilaista tietoa, mikä ikä on sopiva salilla käyntiin, plus vielä lisänä se, että anoreksia-tausta minulla on.
Kiitos jos vastaat, ihanaa kesää sulle - olet sen ansainnut! <3
Voi kiitos ihana <3
PoistaItse olisin kyllä todella vahvasti sillä kannalla, että niin kauan kuin sinua itseäsi hiemankaan epäilyttää, ei ole vielä oikea aika aloittaa kuntosalilla käymistä. Sama pätee mielestäni kaikkeen muuhunkin liikuntaan, että niin kauan kuin halu liikkua ei ole oikeasti terve ja luonnollinen, niin silloin sen aika ei ole vielä. Siten, kuten kuvailin tuohon edellisen kommentin vastaukseeni :) Ja koska itsekin tunnistat vielä pakkoliikunnan oireita itsessäsi, suosittelin hieman jarruttelemaan. Normaali paino kun ei ole se koko totuus todellakaan parantumisesta, vaan kuten itsekin totesit, laahaa psyyke vielä sinulla perässä. Eli itse olen vahvasti sitä mieltä, että sinun kannattaisi vielä malttaa mieli ja antaa itsesi toipua kunnolla :)
Ja vielä tuosta ikäasiasta :) Kysyin itseasiassa sitä juurikin tuolta fyssariystävältäni ja hän oli sitä mieltä, että liian aikaisin jo ihan iän kannalta ei ole kuntosaliharjoittelua mielekästä aloittaa. Hän itse sanoi pitävänsä hyvänä rajana myös sellaista, että pituuskasvun jne. pitäisi olla loppunut, ennen kuin kuntosaliharjoittelua edes kannattaa aloitella. Olet niin nuori, että vaikka siis ei anoreksiataustaakaan ajattelisi, ei sinulla olisi mikään "kiire" aloittaa kuntosaliharjoittelua. Ja jos sinä tai kukaan muukaan ei haluaisi oikeasti edes aloittaa sitä kuntosalilla käymistä, niin sitä ei tarvitsisi tehdä, vaikka ikää olisi minkä verran :)
Sellaisia ajatuksia lyhykäisyydessään, toivottavasti niistä on edes jotain apua sinulle :) Ihanaa ja rentouttavaa kesää sinulle! :) Ja upeaa kuulla, että olet jo noinkin pitkällä toipumisessasi <3
Voi kiitos tuhannesti <3
PoistaEt tiedäkkään kuinka sait (taas) mut ajattelemaan asioita. Tunnustan, että suhde liikuntaan on jälleen muuttumassa pakonomaiseksi - kaikki alkoi pitkän tauon jälkeen myös minulla koulussa liikkatunnilla, kun meillä oli 1500m juoksutesti. Sitä kummallisesti anoreksia nostaa heti päätään, kun on kyseessä testi. Ja vielä liikuntaan liittyvä! Totta kai kahden vuoden liikuntakiellon jälkeen fyysinen kuntoni ei ollut hyvä, eikä kukaan sitä minulta odottanutkaan. Paitsi minä, tai oikeastaan sairas puoleni.
Alkoi kamala treenaus ennen testiä. Joka päivä juoksulenkille. Oli pakko kohentaa kuntoa! Onneksi asiaan puututtiin nopeasti, ja nykyään pystyn jättämään juoksulenkit jos ei mieli tee lähteä. Mutta kyllä se valinta on vaikeaa tehdä. Mutta pienin askelin eteenpäin, heh :D
Lisäksi lihaskunto on tullut pakkomielteiseksi, joten saliharjoittelu ei senkään takia ole varmaankaan ajankohtainen juuri nyt. Mutta jos pystyin lopettamaan pakkoliikunnan aikaisemmin, pystyn nytkin!
Kiitos vielä kerran, olet aivan mahtava tyyppi! En voi kertoa kuinka paljon olet mua auttanutkaan <3 taas oivalsin tärkeitä asioita, kiitos sinun :)
Ihanaa kuulla, että vastaus herätti ajatuksia ja sai sinut ajattelamaan tätä liikunta-asiaa terveemmällä tavalla! <3 Tsemppiä aivan valtavasti - pystyt aivan varmasti pääsemään pakkoliikunta-ajatuksista vielä eroon! Ja varmasti ajan kanssa se todellinen liikunnan ilokin sieltä nousee vielä pintaan, mikäli liikunnan haluat harrastuksena elämässäsi pitää :)
PoistaToisaalta tuntuu ihanalta lukea sinun positiivisia ajatuksia liikunnasta, mutta samalla itseni valtaa suunnaton ahdistus. Itselläni kun ei ole tuota palavaa intoa liikkua, vaikka sen kuinka haluaisinkin. Ennen sairastumistani kyllä liikuin, mutta nyt siitä liikunnan ilosta ja hyvästä olosta ja tunteesta, että oikeasti haluan liikkua ei ole jäljellä hippustakaan... Ahdistaa, suututtaa, itkettää!
VastaaPoistaVoi Susu-rakas, todella ikävää, että tämä postaus aiheutti sinussa ahdistuksen tunteita - se ei todellakaan ollut tarkoitukseni :(
PoistaMutta jo sinun reaktiosi kertoo siitä, kuinka et todellakaan ole valmis edes vielä aloittamaan liikntaharrastuksia! Niin kauan kuin et oikeasti halua liikkua liikkumisen riemusta, ei sitä tule tehdä. Jos liikkuisit vaikket haluaisi, tekisit vain hallaa omalle parantumisellesi. Sekin kertoo mielestäni paremmasta, että vaikka ennen olisikin liikkunut ja sairauden jälkeen ei sitä haluaisikaan tehdä, niin pystyy sen hyväksymään ilman syyllisyyksiä ja hyvillä mielin. Mutta koska sinulla ei näin ole, joudut vielä vahvistamaa tervettä puoltasi myös liikunta-asian suhteen.
Ja vaikket koskaan haluaisi enää liikuntaharrastuksia aloittaa, ei siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä! Ei kaikkien tarvitse siitä nauttia, eikä se ole mikään "hyvän ihmisen merkki" - ei todellakaan. Mutta koska sinulla selvästi sairas vertailu on vielä kovaa, niin tämä tuntuu pahalta sinusta. Nyt vain ole rakas tyttö ole armollinen itsellesi ja anna itsesi toipua kunnolla, joohan? <3
Kiitos Laura jälleen ajatuksia herättävästä vastauksesta <3
PoistaKuulostaa kyllä todella hyvältä. Uskon että pystyt pitämään liikunnan ilon lähteenä nyt ja tulevaisuudessa.. Tekee varmasti hyvää tuo liikunta kaiken kannalta :)
VastaaPoistaKiitos :) Luotan siihen todella vahvasti, että niin kauan, kun pystyy olemaan täysin rehellinen itselleen omien ajatustensa suhteen, pysyy liikkumisen motiiveina oikeat asiat ja liikkuminenkin rajattuna - siitä on hyvä lähteä liikkeelle! :) Ja jos mieli alkaa lipsua vähääkään, niin heti täytyy osata vetää jarrua ja miettiä, onko tähän vielä valmis!
PoistaTäälläkin kuntosalilla missä käyn niin ei todellakaan ole mitään paineita siitä, että on suhkot vasta-alkaja itse salin suhteen. Jäsenyyteen kuuluu myös vapaasti käytettävät saunatilat ja uiminen (toki niiden auki pitää olla), joten paikalla on aika paljon vanhempaa väkeä. Ainakin uskon, että juuri vanhemmat ja monet salilla käyvät eläkeläiset tykkäävät vähän saleilla ja sitten mennä saunomaan :D
VastaaPoistaMulla on aina ollut aika vahvat jalkalihakset, mutta vatsalihakset ja käsilihakset ovat huonot. Ehkä pitäisi vähentää herkkuja ja lisätä terveellistä ruokaa enemmä ruokavalioon :)
Se on ihan totta, että jos on syönyt lämpimän ruuan ja lähtee salille parin tunnin päästä niin siinä oikeesti ehtii tulla uudestaan nälkä! Vaikka lenkille meen parin tunnin päästä lämpimästä ruuasta niin tuntuu, että salilla melkee pitäs mennä jo esim. tunnin päästä lämpimästä ruuasta.
Nyt vain syö kunnolla niin sali on ihan mukava harrastus :) Kaikkien juttu se ei todellakaan ole. Mulle se on sopinut ihan lenkkien yhteyteen, vaikka näin kesäaikaan tulee käytyä vähemmän ja no muutenkin on tullut kesäkuu täysin laiskoteltua :)
Kuvailemasi asiat saunovine eläkeläisineen ja salikävijöiden monipuolisuus muutenkin kuulostavat aina hyvältä - se tuo varmasti jollain tapaa rentoutta kaikkien tekemiseen :)
PoistaKiva kuulla, että itse olet löytänyt sinulle mieluisan tavan liikkua - yhdistellen lenkkeilyä ja salia :) Mutta kuten totesit, ei se ole kaikkien juttu eikä tarvitsekaan ollaa! Se onkin tärkeää, että tekee oikeasti sellaisia asioita, mistä oikeasti itse pitää ja nauttii! Minä esimerkiksi en ole koskaan ollut juoksijaihminen, eikä minusta sellaista varmasti tulekaan. Ja se on ihan ok, sillä se ei vain ole minulle tarkoitettu urheilumuoto. Minulle kivoja lajeja ovat taasen luistelu niin kesällä kuin talvellakin, joten miksen harrastaisi sitten niitä, vaan pakottaisin itseni juoksemaan? Ja mitä kirjoitit kesäkuun laiskottelusta - sellainenkin on enemmän kuin sallittua! Ja ilman edes, että sitä laiskotteluksi tarvitsee kutsuakaan. Aina ei vain huvita, aina ei jaksa ja aina ei ole samat intressit :)
Ihanaa ja rentouttavaa kesää sinulle! :)
Onko sulla ollut missään vaiheessa sairauttasi mitään lääkitystä esim.ahdistukseen? Jos saa kysyä, niin mitä lääkkeitä olet käyttänyt? :)
VastaaPoistaOn minulla ollut erinäisiä lääkkeitä apuna niin unettomuuteen kuin ahdistukseenkin. Eniten apua olen saanut Mirtazapiininista unettomuuden kannalta (pieni annos unta turvaamaan) samoin kuin lyhytaikaisena apuna stilnoctista (apuna nukahtamiseen). Aikanaan minulla meni Zyprexa poistamaan ruokaan liittyviä pakkoajatuksia, mutta se vaihdettiin Helsingin jaksollani Ketipinoriin. Ketipinoria sain usein osastolla myös tarvittaessa ahdistukseen, samoin kuin Diapamia, mutta minä reagoin niihin jotenkin hassusti siten, etteivät ne oikeasti tuntuneet minulla juuri missään, eivät edes väsyttäneet. Eli eniten olen saanut apua lääkkeistä silloin, kun ne ovat auttaneet minua nukkumaan :)
PoistaKuulostaa kyllä hyvältä. Noin rennoilla mielin liikuntaan pitää suhtautuakin. Ja jos alkaa liikkuminen mennä pakonomaiseksi niin sillon täytyy muistaa huilata!
VastaaPoistaItse painin nyt jälkkäreiden kanssa. Aina jokaisella osastojaksolla ollessani nehän ovat kuuluneet aterioihin. Mutta nyt ihmettelen, onko ok syödä jälkkäriä joka päivä. Vai täytyisikö miun korvata se jollain terveellisemmällä, esim leivällä. Lämpimiä hetkiä teidän koko poppoolle! Terveisin Mari (mutta nyt vaan taas anonyyminä) .
Tuo onkin enemmän kuin tärkeä asia, että on niin rehellinen itselleen, että jarruttaa liikkumista heti, jos alkaa vähääkään liikunta tuntua pakkopullalta! Otteen täytyy todellakin säilyä rentona ja iloisena :)
PoistaItse olen ainakin ottanut sen kannan, että jälkkäreitä saa ehdottomasti syödä joka päivä! Aina ei ehkä tule syötyä, mutta kukaan ei sitä kiellä eikä se ole mitenkään huono asia, että herkutteleekin joka päivä :)Minusta se on mukava tapa päättää ateria, edes toinen lämpimistä aterioista :) Tai jos tekee mieli kesällä jätskiä ihan muuten vaan, kuuluu se melkein jopa asiaan :) Minulle on muutenkin sopinut aina sellainen, että ennemmin jonkin verran makeaa joka päivä, kuin kerran viikossa siten, että kaikki viikon makeahimot kasataan yhteen hetkeen. Tuolloin muuhun elämään ja arkeen alkaa helposti liittää rajoituksia ja kieltoja ja niitähän emme enää kaipaa takaisin elämäämme, vai mitä? :)
Lämpimiä kesäpäiviä myös sinulle Mari! :)
Kaipaisin tekstissä mainintaa, että jos ei itse tunne olevansa vielä valmis tai ei nauti liikkumisesta yhtä paljon kuin sinä kerrot nauttivasi, ei sinne salille tarvitse lähteä lainkaan. On totta, että nyt kun saleilusta on tullut kunnon villitys, lähes jokainen siellä käy. Itse en kuitenkaan ole koskaan käynyt, enkä tule käymäänkään; en yksinkertaisesti pidä siitä, muttei se tee minusta "huonompaa ihmistä". Mieluummin kävelen, pyöräilen, juoksen kun huvittaa. Olen perushyvässä kunnossa, ehkä jonkun fitness-urheilijan mielestä "laihaläski", mutta en halua lähteä siihen pyöritykseen mukaan ja riskeerata mielenterveyttäni.
VastaaPoistaLoppujen lopuksi ainakin minun kohdallani on kyse itseni hyväksymisestä, ei siitä, että todella tarvitsisin kunnonkohotusta - siihen riittää tavallinen liikunta. Lähestulkoon jokainen syömishäiriöstä parantuva aloittaa kuntosaleilun, mutta osalla se selvästi on vain "pakko" ja keino "muokata vartaloa". Itsellänikin olisi, pitäisi vain kiinni sairaudessa.
Mutta kuten kirjoitit sinullakin olevan, jos oikeasti siitä nauttii ja kun itse on valmis, voi salilla käynnin aloittaa - mikäs siinä silloin enää estää. Se ei kuitenkaan ole edellytys terveydelle, kuten ei myöskään tarkka ruoan terveellisyyden ja proteiinipitoisuuden kyttääminen. Kehostaan täytyy pitää huolta, mutta keinoihin ei välttämättä kuulu sana "kuntosali", sillä eihän 20 vuotta sitten monikaan nainen käynyt salilla, villityksiä vain tulee ja menee.
Kuntosalilla käynti ei siis millään lailla tee parempaa ihmistä, eikä ole minkäänlainen välttämättömyys. Itsestään voi huolehtia muutenkin. Uskoisin, että olet samaa mieltä! Parantumisvaiheessa oleva saattaa kuitenkin alkaa ajatella, että painon noustua on väkisin lähdettävä salille, vaikka se ei nautintoa toisi (vielä sairaiden ja kierojen ajatusmallien kautta siis). "Kaikki muutkin käyvät", "miksen minä osaa nauttia siitä?", "olen laiska/läski/mitä vaan, kun en käy salilla niin kuin muut".
Hyvä teksti ja aivan upeaa kun olet vihdoin löytänyt sen normaalin elämän! On ihana seurata oman pantumisprosessin ohella, miten olet myös päässyt koko ajan eteenpäin :)
Kiitos todella paljon hyvästä ja ajatuksia herättävästä kommentistasi! :) Olet ihan oikeassa siinä, että kenenkään ei tarvitse harrastaa liikuntaa, jos ei halua! Se, ettei nauti liikunnasta tai ei halua sitä harrastuksekseen, ei todellakaan tee kenestäkään sen huonompaa ihmistä - ei missään nimessä! Toivon kovasti, ettei tekstistä jäänyt sellainen kuva, vaikken ottanutkaan asiaa siinä esiin - se ei todelakaan ollut tarkoitukseni! Käsittelin asiaa vain tämän hetkisten omien tuntemusteni kautta, joten tuo huomio - todella tärkeä sellainen - jäi mainitsematta, vaikka sitä kirjoittaessani mietinkin.
PoistaItse taasen en ole koskaan ollut juoksijaihmisiä, eikä minusta sellaista koskaan tuleekaan. Ja olen todella sinut sen asian kanssa :) En halua pakottaa itseäni siihen vain siksi, että niin moni nykyään lenkkeilee. Aion todellakin olla rehellinen omien ajatusteni ja mielihalujeni suhteen, enkä aio enää koskaan muokkautua tiettyyn muottiin vain siksi, että kokisin painetta siihen muiden tekemisten pohjalta. Ja näin sen kuuluisi olla jokaisella!
Kirjoitin ensimmäisiin kommentteihin aika paljon ajatuksia juurikin tähän liittyen. Ja jos asiaa tarkastelee syömishäiriöstä toipuvan kannalta, niin olen todellakin sitä mieltä liikunnan aloittamisetsa, mitä ensimmäisen kommentin vastaukseen kirjoitin eli näin:"Itse ajattelen asian niin, että se että suhde liikuntaan olisi normalisoitunut, EI todellakaan tarkoita sitä, että kaikkien tulisi alkaa kuntoilemaan. Vaan kun suhde liikuntaan on normalisoitunut ja terve, niin silloin ne todelliset halut liikkua tai olla liikkumatta ovat niitä vaikuttavia tunteita. Jos et ole koskaan pitänyt liikunnasta ja olet alkanut harrastaa pakonomaista liikuntaa ainoastaan sairauden vuoksi, ei liikunnan pariin palaaminen sairaudenkaan jälkeen luultavasti ole se terve tahto. Mutta jos olet terveellä pohjalla liikkunut ennen sairastumistasi ja tervehdyttyäsi pääset jälleen sinuiksi liikunnan kanssa ja löydät liikunnan ilon, on se luultavasti se luontainen tahto. Ja jos parantumisen jälkeen ei liikunta tunnu mieluisalta, vaikka ennen onkin tuntunut, eikä siten aloita uudelleen liikuntaharrastuksia, kertoo sekin parantumisesta - siitä, että voi hyvillä mielin jättää urheiluharrastukset muille ilman sairauden saneluja tai syyllistämisiä. " Ja varsinkin, jos toipuminen on vielä käynnissä ja liikkuminen aiheuttaa minkäänlaisia ahdistuksen tunteita, ei aika liikuntaharrastuksille ole vielä oikea.
Itse nyt kirjoitin juuri kuntosalista, koska se on minun toipumiseni kannalta ollut se "kevein" lasku liikunnan pariin. Se, että näin oli paras minun kannaltani, ei se tarkoita sitä, että se olisi samalla tavalla jokaisen muunkin kohdalla. Tärkeintä onkin olla vain rehellinen itselleen - sitä ei voi koskaan korostaa liikaa :)
Ja kuten kirjoitin, menee muu elämä itsellänikin tällä hetkellä todellakin kuntosalin edelle. Ja oikeastaan sielläkin olen käynyt vain äitini seurana ja muuten luultavimmin kuntoilen kontosalla Justuksen ehdoilla :)Eli todellakaan en ajattele, että liikunnan aloittaminen tekisi minusta nyt jotenkin parempaa ihmistä! Eniten ajattelen sitä, että minulla on sitten paremmin varmasti voimia kanniskella herraa ja palata elokuussa fyysisen työni pariin. Tosin enemmän tämä minun "kotikuntosalini" minun voimiani koulii - tänäänkin on ollut siivouspäivä, mikä todella tuntuu Justuksen kanniskelun lisäksi! Oikeastaan aloin siitäkin aiheesta kirjoittaa jo uutta postausta :)
Nyt täytyy jatkaa siivoilua, mutta toivottavasti tämä hieman valaisi ajatuksiani lisää. Olisin mielelläni asiasta kirjoitellut enemmänkin ja ajan kanssa :) Eli loppuun vielä: olen täysin samaa mieltä kanssasi mitä liikkumiseen ja kuntosalilla käymiseen tulee! Toisille ne sopivat, toisille taas eivät, mutta yhtään sen parempia tai huonompia tuollaiset asiat eivät todellakaan meistä ihmisistä tee!
Ihanaa ja lämpöistä kesän jatkoa sinulle! :)
Ihanaa, että olet pitkän tauon jälkeen taas päässyt kntosalin makuun ja tärkeintähän on, että sairautesi ei enää sanele tekemisiäsi vaan saat nauttia aidosti. Onkin todella tärkeää, että aloittaa liikkumisen vasta, kun se fyysisesti on mahdollista ja järkevää. Myös psyykkisesti pitää olla vakaalla pohjalla jos on pakkoliikunta taustaa, kuten sinullakin. Mahtavaa, että saat ammattilaisten tukea ja osaat myös itse ottaa vastuun liikunnan määrästä. Ja tietenkin oikea ravitsemus on tärkeää tulosten saavuttamiseksi. Olen todella iloinen, että saat nauttia liikunnan iloista! Ihanaa loppuviikkoa Laura! <3
VastaaPoistaKoen todellakin, että aika tälle oli juuri nyt otollinen :) Todellakaan ei kannata liian aikaisin alkaa liikuntaa ottamaan mukaan takaisin eämään, sillä siinä voi käydä myös todella huonosti. Mielestäni omalla kohdalani eniten valmiudestani kertoo se, että väliin jäävät kerrat eivät harmita, saa syyllisyyttä aikaan, vaikuta ruokailuihin tai aiheuta mitään muutakaan sairasta toimintaa. Nytkään en ole puntin punttia tällä viikolla nostanut, mutta mitäpä tuosta :) Sitten nostelen, kun aikaa on ja jaksaminen on kohdillaan! :)
PoistaIhanaa viikoloppua myös sinulle Nell ja kiitos taas kommentistasi! <3
Ah, ihana postaus jälleen, voin vaan hämmästellä miten hyvin osaat kirjoittaa! Niin kattavasti kirjoitit ja osasit kirjoittaa sellaisista asioista/ajatuksiasi mistä olisinkin halunnut lukea. Mahtava juttu, että olet terveellä tavalla ottanut liikuntaharrastuksesi osaksi elämää ja laittanut arvot sopivaan järjestykseen! Ja varmasti mukavaa käydä sellaisessa, jossa on "sekalaista sakkia" kuntoilemassa. Mulla on saman väriset pinkit kuntosalikengät, kuin tuossa toisessa kuvassa on. Eihän niitä kehtaa pitää kaapissa pölyttymässä ;)
VastaaPoistaPaljon iloa, malttia ja terveellistä hyvää mieltä kuntosaleiluun! <3
Kiitos Jenni ihanasta kommentista <3 Aivan varmasti pidän niin ilon, maltin kuin terveellisen ja hyvän mielenkin mukana tässäkin hommassa :)
PoistaAh voi että! Nyt nousi kenkäkateus pintaan :D Piristäisi varmasti kummasti tuollaiset pinkit salikengät minun mustieni sijaan! Nyt joudun tyytymään ihailemaan kenkiä noiden kuvien kautta :D
Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua sinulle Jenni! <3
Hei Laura! Oon lukenut sun blogia jo kauan mutten oo koskaan kommentoinut vaikka olen monta kertaa sitä miettinyt. Nyt kuitenkin haluan laittaa viestin..:)
VastaaPoistaOlet todella vahva ihminen! Voi että ihailen sua! Sun postaukset oikeen hehkuu elämää ja terveyttä! Ja sun silmistä näkee kuinka ne oikein säteilevät, sinä säteilet!! <3 Oot tehnyt niin paljon töitä parantumisen eteen että älä enää IKINÄ anna sairaudelle minkäänlaista valtaa! Tiedät sen kyllä!! :)
Itselläni pitäisi nostaa painoa, tiedän että niin sen pitääkin nousta ja haluan näyttää tas terveeltä, hyvinvoivalta ja NAISELTA! Ja näen kyllä itseni liian laihana (mikä on mielestäni tosi hyvä)! koska 2 vuotta takaperin näin itseni normaalina välillä myös lihavana ( vaikka olin sairaan laiha), mulla on takana monta osastojaksoa mutta nyt olen avohoidossa, painoa pitäisi todella saada lisää ja nyt se on jo kahdella edellisellä kerralla noussutkin! Ja pidän sitä todella hyvänä! Pelkään tosi paljon jos mun paino onkin laskenut mutta samalla huomaan kuinka sairaus syöttää ajatuksia että miten muka turvallista ja "kontrolloitua" on pitää painoa samassa tai laskea.. Huh huh mitä se syömishäiriö syöttääkään päähän! Mutta ongelma on myös se että kun nyt olen saanut ateriasuunnitelman sellaiseksi että paino on lähtenyt pikkuhiljaa korjaantumaan niin tuntuu että sitä pitää jotenkin kontrolloida ettei se nouse "liikaa" ja sen takia touhuan aika paljon päivän aikana ja käyn koiran kanssa pienellä lenkillä. Huomaan että jos liikun jonain päivänä enemmän niin se jää jotenkin päälle että seuraavanakin päivänä pitää liikkua ettei paino vain nousisi liikaa ym... Vaikka tuo on varmasti aika turhaa... Mutta onneksi tiedostan sen mutta silti en vaan jotenkin pysty aina tehdä sille mitään. On vaan jotenkin tosi vaikea olla tekemättä hirveästi mitään... Koulu alkaa elokuussa ja minulla on kyllä tavoitteita ja oikeesti haluaisin olla paremmassa kunnossa silloin ja pukeutua taas mieleisiini vaatteisiin ja ostaa myös FARKKUJA JA SHORTSEJA! Viime kesänä olin normaalipainossa ja olin tyytyväinen itseeni, sitten jotenkin koulun alkamisen myötä paino vain lähti laskuun enkä uskaltanut syödä enemmän, en vain tajua kuinka koulukin kuluttaa (plus koulumatkat joka päivä 2-3km...) ja silti söin saman verran kuin silloin kesällä. Ja lisäksi vielä se että pelkäsin jos syön enemmän niin painoni nousee liikaa enkä pysty hallitsemaan sitä ym... Stressaan mys todella paljon koulusta ja pyrin täydellisyyteen...
Nyt käyn joka viikko punnituksessa ja mulla on "turva-rajat" painon suhteen ja hoitajat kertoo kun se lähenee tavoitetta. Silti pelottaa ja nostaa painoa, ja se kun keho muuttuu (vaikka haluan sen muuttuvan, niinkuin kerroinkin jo) MUTTA SILTI se muutos on niin ahdistavaa ja kauheaa vaikka tiiän että se kaikki pitää kohdata jos meinaa parantua. Mulla on tiettyjä pakko oireita kehon kontrollointiin ja sekin myös estää tosi paljon sitä että uskallanko syödä "ekstraa" vai en ja samalla se painon "räjähdys" pelko. Todella paljon ajatuksia pyöritän mielessäni, mutta olen onneksi saanut nyt painoa nousemaan pikkuhiljaa! :) Toisaalta joskus haluaa että ois jo normipainossa ja paino nousis nopeammin mutta tiedän kokemuksista että mulle se nopea painon nousu ei ole hyväksi...
Sun postaukset on niin tsemppaavia ja ne myös antaa mulle todella paljon apua ja vahvuutta myös itse jatkaa vaan eteenpäin! KIITOS! Olet todella ihana, arvokas ja kaunis ihminen! älä ikinä unohda sitä! :) Ihanaa kesää sinulle ja kaikkea hyvää koko teidän perheelle! <3
Heippa! Voi että, kiitos aivan ihanista sanoistasi <3 On ihanaa aina kuulla, että se muutos oikeasti näkyy näin valtavan positiivisena sinne ruudun toisellekin puolen, sillä siltä se myös itsestä tuntuu :) Ja vielä paremman siitä tekee juurikin se, että jos yksikään muu samassa tilanteessa saa omista kokemuksistani lisätsemppiä ja voimaa itselleen :)
PoistaJa sitten muuhun kommenttiisi :) Tuo kuvailemasi ajatuskulku kuulostaa niin valtavan tutulta! Tuo ajatusten ristiriita siitä, kuinka haluaa painon nousevan, ei halua näyttää vartaloltaan liian laihalta vaan oikeasti naiselta, haluaa nauttia kehostaan ihanien vaatteiden myötä ja kaikkea muuta tervettä. MUTTA, sitten on se toinenkin puoli. Ja se toinen puoli vaan kiskoo pois noista terveistä ajatuksista niin väkisin, tavalla, missä ei ole mitään järkeä. Kuten itsekin kuvailit, saadessasi vihdoin viime kesäksi painosi normaalin, olit oikeasti tyytyväinen itseesi. Ja silti sairaus, saatuaan vähääkään otetta sinusta uudelleen, uskottelee, ettet voisi vartaloosi olla tyytyväinen. Mutta toisaalta tuota samaista muistoa siitä, kuinka oikeasti saatoit olla jo sinut itsesi ja vartalosi kanssa kertoo varmasti siitä, että se on myös tulevaisuudessa mahdollista :)
Mielestäni tuo kertoo myös siitä, että painon noustua normaaliin, sinun ei todellakaan kannata olla huolissasi painon räjähtämisestä, vaan siitä, kuinka todellisuudessa saat sen pysymään siellä ilman, että se heti kääntyy laskusuuntaan. Näin on vaikka psyyke olisikin hyvä, koska painon ollessa korkeampi, on myös energiankulutus kovempi, ei vaan pelkästään aineenvaihdunnan vuoksi, mutta varmasti silloin jaksaminenkin on parempaa ja oma aktiivisuutaso nousee luontaisesti, ilman sairaita ajatuksia. Itse ainakaan en juuri tuon vuoksi pelkää painon räjähtämistä käsiin, sillä tiedän normaalipainon tuovan myös vapauksia, ja itselläni ihan jo töihin paluu lisää kulutusta. Eli ennemminkin täytyy huolehtia siitä, että se paino todella pysyy siellä, minne sen on saanut hilattua :)
Ja mitä liikuntaan tulee, niin kuvailemasi asiat kuulostavat tutulta myöskin. Varsinkin tuo, että vaikkapa lisättyään hieman liikuntaa, se ikään kuin jää päälle. Sitten ei yhtäkkiä enää uskallakaan pitää välipäiviä, vaan pelkää jotain pahaa tapahtuvan jo yhdestä lepopäivästä. Siksi olenkin vielä nytkin tiedostetustikin pitänyt kunnon lepopäiviä ihan vaunulenkeistäkin, vaikkei mukana ole mitään pakkoliikuntaa, mutta ihan vain siksi, etten anna sellaisille ajatuksille edes mahdollisuutta!
Aivan valtavan paljon tsemppiä sinulle! <3 Kommenttisi huokui vaikeista ajatuksista huolimatta myös niin paljon terveyttä, että varmasti onnistut vielä nujertamaan sairaat ajatukset lopullisestikin! Ihanaa ja lämpöistä kesää sinulle! :)
Voi kiitos paljon Laura! Kommenttisi auttoi minua todella paljon ja antoi taas lisää voimia ja uusia ajatuksia. Uskon todella siihen että elämä ilman sairautta on niiin todella paljon parempaa kuin sen kanssa eläminen! :) Olet ihana! <3
PoistaLähestymistapasi saleilun aloittamiseen kuulostaa todella hyvältä :) Ei paineita, ei stressiä vaan fiilispohjalta, juuri niin! Minäkin odotan oikeasti kovasti sitä päivää, kun olen itsekkin niin fyysisesti kuin henkisestikkin valmis aloittelemaan taas varsinaista kuntoilua. Tosin enhän minä ole missään vaiheessa edes ollut täysin liikkumatta, vaan koko taipaleeni ajan on tullut käveltyä ja pyöräiltyä, mutta olen harjoitellut koko ajan tunnistamaan pakon ja sairauden sekä oman tahdon välisiä eroja. Enää en siis tee mitään pakko-lähteä-kävelylenkille -lenkkejä, vaan liikunta tulee arkielämän sanelemana. Tosin omilla valinnoillani on myös merkitystä, ja esim. tällä viikolla, kun päätin mennä pyörän sijaan autolla töihin sen takia, koska en suoriutunut kylläisyyteni perusteella mielestäni riittävän hyvin aamiaisesta, iski ratissa melkoinen ahdistus! En olisi uskonut kohtaavani sellaista tunnetta, mutta niin kuitenkin kävi. Yritin ajatella järkevästi ja onnitella itseäni hyvästä ja terveestä päätöksestä, mutta jostain kuitenkin kumpusi se pieni syyllistävä ääni.
VastaaPoistaJa tuosta koululiikunnasta on minullakin jaettavana kokemus sairauteen liittyen. Lukiossa ollessani meillä oli juoksutesti, jossa oli määriltelty tietty aika, jonka aikana piti juosta niin pitkä makta kuin kerkesi. Oma tulokseni oli kiitettävä, taisi olla jopa erinomainen-, mutta koska matkaa parhaaseen tulokseen jäi aivan minimaalisen vähän, olin todella pettynyt ja olisin halunnut uusia testin. Kaverini huomauttivat kummissaan ja huvittuneena suhtautumisestani, mutta minua ärsytti hirveästi heidän kommenttinsa ja sanoinkin heille asiasta jokseenkin äkäiseen sävyyn...Nyt ymmärrän sairaan käytökseni, mitä en silloin tiedostanut.
Mutta paljon iloa sinulle salimaailmaan! :) Uskon todella, että olet selättänyt sairauden jo niin hienosti, ettei pienintäkään syytä huoleen ole!
Emmi
Kiva kuulla Emmi sinunkin kokemuksiasi asiaan liittyen! Tämä on kyllä vaikea asia, kun joutuu taspainoilemaan ajatustensa suhteen ei vaan ruokaan liittyvien asioiden puolesta, vaan myös liikuntaan liittyvien pakkoajatusten vuoksi. Mutta mielestäni sinulla on ollut oikein järkevät keinot yrittää päästä noista liikuntaan liittyvistä sairaista ajatuksista eroon rajaamalla liikunta pois arjestasi pakollista hyötyliikuntaa lukuun ottamatta kokonaan. Juuri eilen muistelin sitä helpotuksen tunnetta, kun minulta ensimmäisen kerran ulkopuolinen taho rajasi liikunnan ja asetti kunnon liikuntakiellon: minun ei tarvitsisi enää jaksaa! Tuo ajatus kertoo siitä, kuinka sairasta pakkoliikunta oikeasti on: viimeisillä voimilla rehkimistä vastoin todellista tahtoa. Mutta onneksi sairaista ajatuksista on oikeasti mahdollista päästä eroon :) Näin on varmasti sinullakin vielä joskus ja silloin pyörän vaihtaminen autoon ei tunnu lainkaan pahalta :)
PoistaKoululiikuntamuistot voivat usealle olla todella ahdistavia, vaikka niihin ei mitään sairasta liittyisikään - vain omia, vaativia tavoitteita. Mutta hienoa, että tunnistat silloisen sairaan ajattelutapasi nyt: se on tärkeää sen kannalta, että opit myös jatkossa suhtautumaan asiaan rennoin ja terveellisin mielin :)
Minullakin rentoudesta todellakin kertoo se, kuinka salille en ole ennättänyt yli kuukauteen, mutta silti porskutan hienosti hyvillä mielin eteenpäin ;) Kuten myöhemmässä postauksessa totesin: arkielämän kuntosalini vie nyt voiton ;) Kunto kasvaa arjessa ja voi että sitä tunnetta, kun jaksoin reissussa talsia pienillä luontopätkillä ihan mainiosti! Oli niin jaksava ja elinvoimainen olo, vaikka kuntoni olisikin moneen muuhun verrattuna vielä kovinkin huono. Mutta minulle tämäkin on jo ihan super hyvä olotila ja tällä hetkellä juuri sopiva kuntotaso, mikä saa rauhassa kohota omaa tahtiaan! :)