Ihana muutostila - ajatuksia muuttuvasta kropasta

Vitonen rikki - painoprojekti edistyy! - postauksen jälkeen tulikin yhtäkkiä mieleen vaikka kuinka paljon asioita, joita aiheeseen liittyen haluan täällä blogissa käsitellä! Ja teidän toiveidenne myötä niitä tuli vielä entistä enemmän, joten päätimpä kirjoittaa projektiini liittyen useamman eri tekstin, käsitellen yhdessä postauksessa selvemmin yhtä ja samaa aihealuetta :) Ennen kuin paneudun tarkemmin itse painoon, on tässä hieman tämän hetkisiä ajatuksiani vartalostani, joka on kokenut jo varsin mieluisaa muutosprosessia viime kuukausien aikana :) Muutos on ollut mieluisa minulle nyt, mutta ennen se ei olisi sitä todellakaan ollut. Siksi aiheen pohtiminen minulle täysin toisesta näkökulmasta onkin kovin uutta ja mielenkiintoista!

Miltä muuttuva vartalo on tuntunut?

Pitkään en edes ajatellut vartaloni muutoksia. Olen elänyt niin hetkessä Justuksen kanssa, ettei oman vartalo peilailuille ole jäänyt juuri aikaa. Oikeastaan vasta painon noustua nelisen kiloa, havahduin yhtäkkiä siihen, että muutos on oikeasti todellinen. Siihen mennessä olin mennyt hyvän psyykkisen ja fyysisen fiiliksen mukaan eli kuulostellut ainoastaan omaa jaksamistani. En ollut pysähtynyt mallailemaan, mittailemaan ja peilailemaan kasvavan kauhun kera itsenäni, kuten aina ennen olen tehnyt. En ole koko aikana lietsonut muuttuvaan kroppaan liittyviä pelkoja, enkä siten ole antanut negatiivisille ajatuksille edes mahdollisuutta. Toki nämä kaikki ajatukset entisiin, ahdistaviin kokemuksiin liittyen olivat minulla aluksi mielessä - kukapa niitä voisi niin vain unohtaa. Olisin voinut joutua niiden valtaan, mutta jostain syystä oloni oli tällä kertaa positiivinen ja luottavainen. En oikein tiedä, mistä tuo luottamus omia hyväksymisen tunteita kohtaan kumpusi, mutta jo projektini alussa ne olivat vahvasti läsnä - eivätkä oikeastaan ole senkään jälkeen edes horjuneet.

Päivä päivältä, kun kroppani vahvistuu, vahvistuu minulla myös itseluottamus vartaloni suhteen. Kun lihaskuntoni kohenee, kohenee myös oman kehoni, sen äärirajojen hahmottaminen ja tunteminen. Se ei tunnu vain kuorelta, pakolliselta pahalta, vaan fyysisesti toimivalta kokonaisuudelta. Oikeastaan olenkin tietämättäni tainnut käydä vartalon muuttumiseen liittyvää hyväksymisprosessia koko ajan läpi sitä kautta, kuinka toimivaksi kokonaisuudeksi kroppani nykyään koen. On ollut ihan uskomatonta näiden hetki hetkeltä eteenpäin kituutettujen vuosien jälkeen huomata, kuinka paljon omalla kropalla on annettavaa. Se toimii niin kuin sen on tarkoitus toimia. Se jaksaa ja se väsyy. Väsymyksestä se palautuu normaalilla tavalla ja on jälleen valmis uuteen päivään. Jaksamisen tunne on näiden vuosien jälkeen jotain niin uskomatonta, etten siitä olisi enää ikinä valmis luopumaan. Saan koko ajan lisätsemppiä myös siitä, kuinka huomaan selviäväni yhä paremmin erilaisista arkielämän haasteista, jotka tarvitsevat fyysistä jaksamista. Jaksan puuhata kotiaskareiden parissa aina vaan paremmin ja paremmin: fyysiset työt eivät siirry automaattisesti Jarnolle, vaan myös minä kykenen taas itsekin niihin. Mikä olisikaan parempaa kiitosta tehdystä työstä parantumisen eteen, kuin kaikki konkreettiset arjessani näkyvät parannukset? Toki psyykkisestä hyvinvoinnista olen enemmän kuin kiitollinen, mutta myös fyysisyyden kautta tuleva positiivinen palaute minulle itselleni kertoo mitä parhaimmalla tavalla tämän hetkisestä voinnistani!

Ja vaikka fyysinen jaksaminen onkin päällimmäisenä mielessä, niin tottakai olen miettinyt painon normalisoitumisen positiivista vaikutusta mitä ulkonäköönikin tulee. Toki ulkonäkönikin minulle on tärkeä asia, vaikkei se olekaan kaikki kaikessa. En ole suinkaan antanut sairauden takertua muuttuvaan kroppaani, mutta terveelle minälleni olen siihen luvan antanut! Eli negatiivisessa mielessä en ole kroppaani tuijotellut peilistä, mutta positiivisessa mielessä olen ollut enemmän kuin tyytyväinen muuttuneeseen ulkonäkööni. Se, että näytän jaksavalta ja hyvävointiselta jo ihan kasvoiltani ja olemukseltani, on palkitsevaa. Mutta yhtä paljon nautin siitä, että kroppani alkaa näyttää taas aikuisen naisen tavalliselta kropalta ja ennen kaikkea terveeltä. Hyvä olo tuntuu, mutta se varmasti myös näkyy vartalostani, mikä on minulle todella tärkeää tällä hetkellä:)

Suhtautumiseni vartalooni ja olemiseni oman vartaloni kanssa on muuttunut Justuksen syntymän myötä aivan totaalisesti. Suhtautumiseni omaan vartalooni on ollut murrosiästä asti minulla todella haastava, vaikka kyse ei olekaan ollut painosta, vaan juurikin siitä naisellisuudesta. Nuoruuden kipuilujen jälkeen sairaus järisytti jo saavutettua tasapainoa ikävällä tavalla, ja kaikki saavutettu hyäksyntä katosi taivaan tuuliin. Nyt olen sen sijaan löytänyt sellaisen vapauden, mitä en ole ikinä ennen kokenut! Olen häpeillyt omaa vartaloani pukukopeilla vuosien ajan, ja ala-asteiältä peräisin ollut oman kropan peittely jäi vuosiksi päälle. Justuksen syntymä on hoitanut viimeistelyn noiden häpeän tunteiden hautaamisen suhteen, enkä koe enää häpeän tunteitani vaartalooni liittyen. Vaikkei kroppani ole täydellinen, niin tuskin se on yhtään sen huonompi, kuin niillä muillakaan pukukopin naisilla - sen tajuan nyt paremmin kuin hyvin. Erilainen se toki on, muttei yhtään sen huonompi.

Jo se, kuinka synnytyksen jälkeinen löllyvä pallomahani oli minusta lähinnä sympaattisella tavalla hassun näköinen, kertoo siitä, että elämäni ykkösprioriteetit ovat aivan jossain muualla kuin vartaloni ulkonäössä. Kroppani on valjastettu sille ominaiseen tehtävään- tehtävään, jolla on suuri merkitys Justuksen hyvinvoinnille, mikä on minulle tällä hetkellä aivan ensisijaisen tärkeää. Enkä nyt tarkoita vain imetystä, vaan minun  fyysisen hyvinvointini tärkeyttä, jotta pystyn ja jaksan huolehtia minulle rakkaimmasta asiasta tässä maailmassa. Toki osaltaan myös imettäminen on saanut minut astumaan aivan uudenlaiselle hyväksynnän tasolle ja vapauttanut minua valtavasti. Justuksen synnyttyä sulkeuduin aluksi tiiviisti toiseen huoneeseen imettämään, mutta jo jonkin ajan päästä aloin nähdä asian luonnolisena osana pienen lapsen äitinä olemista ja nykyistä elämääni - niin vapaana, etten enää kokenut tarvetta suojata itseäni ihan jokaisen katseilta. Vuosia ja vuosia minun suuri häpeän kohteeni vartalossani ei sitä yhtäkkiä enää olekaan - varsin vapauttavaa, sen voin kertoa!

Miltä muiden kommentit ulkonäköön liittyen tuntuvat?

Todella monelle on varmasti vaikea ottaa omaa ulkonäköä koskevat kehut todesta ja hyvillä mielin vastaan. Enkä tarkoita vaan syömishäiriötä sairastavia, vaan ihan meitä kaikkia. Syömishäiriötä sairastavalle ne saattavat olla se viimeisin asia, mitä haluaa kuulla, sillä sairas mieli kääntää kehut omissa korvissa sanoiksi "olet lihonnut" tai "etpä taida olla enää sairas". Muiden on taas ehkä muista syistä vaikea ottaa kehuja vastaan, uskoa niiden vilpittömyyttä, uskoa niihin itse. Minä taas olen huomannut, kuinka terve itserakkaus on minulla kohottanut päätään tässäkin asiassa. Jokaiseen kommenttiin olen vastannut iloisin mielin kiitos, sillä niin hyvältä nuo sanat ovat minusta tuntuneet. Nuo pienet sanat kuulostavat minun korvissani tällä hetkellä sanoilta: "olet selvästi parantumassa" sekä "näytät terveemmältä eli todella hyvältä". Sairaus ei käännä niitä miksikään muuksi, vaan kuulen ne juurikin niin, kuin ne sanat on tarkoitettu kuultaviksi :)

Kun sain kuulla läheisiltä ensimmäisiä kertoja siitä, kuinka alan näyttää hyvältä tajusin, että muutos oli oikeasti silmin nähtävä. Ja nuo kommentit tuntuivat vain ja ainoastaan mahtavilta! Jopa äidin kommentti äitienpäinä, että "näyttääpä tuo tunika kivalta päälläsi - nyt kun alat taas näyttää ihmiseltä" kirvoitti hyvät naurut ja hyvän mielen :) Koska läheiseni ovat seuranneet tätä kaikkea jo vuosia niin läheltä, näkevät he oikeasti vointini kohenemisen aivan erilaisin silmin kuin kukaan muu. Vuosia syömättömyyden kurimuksessa riutunut kroppani ja oksentelun kuivuttama kehoni kolmen vuoden takaa ovat varmasti syöpyneet heidän mieliinsä vahvemmin, kuin itse voin sitä kuvitellakaan. Tuohon muutoksen näkemiseen sekoittuu varmasti sellainen määrä huojennusta, etten voi sitä itse kunnolla tajutakaan samanlaisissa määrin!

Voi olla, että jonkun toisen mielestä en painon yhä noustessa näytäkään enää hyvältä - tämäkään ei ole mitenkään mahdoton ajatus. Voi olla, että nouseva painoni ja muuttuva kroppani kirvoittaa jonkun mielessä myös negatiivisia kommentteja. En voi olettaa, että kommentit tulisivat olemaan aina positiivisia. Niin ikävältä kuin ajatus tuollaisesta tuntuukin, haluan ajatella selviäväni siitä. En halua uskoa niiden aiheuttavan takapakkia, vaan vahvistavan entisestään vahvaa minäkuvaa ja itseluottamustani - uskoa, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Itse aionkin luottaa tässäkin asiassa läheisiini, omiin parantuviin ajatuksiini sekä numeraaliseen faktaan. Vaikka haluan saavuttaa senkin päivän, kun en oikeasti tiedä painoani - koska sen tietämiselle ei ole enää terveyteni kannalta merkitystä - tukeudun sitä ennen numeroon varmistaakseni sen, että paino nousee myös numeraalisesti tarpeeksi ylös.

Voi tulla päiviä, kun oma vartalo ei tunnukaan mieluisalta. Voi tulla päiviä, kun joudun oman silmän, kehonkuvani ja painoni ristituleen. Mutta siitä aion pitää huolen, että tavoitteeseen noustaan, vaikka joku osa alkaisikin minusta epäröidä. Nyt ei yhtään tunnu siltä, mutta ajatuksissani aion varautua kaikkeen, mikä on vain järkevää sairauden kuoppia vältellessäni. Tähän kaikkeen tulen varmasti saamaan tukea ja varmistusta läheisiltäni, jotka pystyvät katsomaan asiaa terveesti ja ulkopuolisen silmin - ajatellen minun parastani. Haluan luoda terveen suhteen omaan kroppaani hyväksyen sen epätäydellisyyden. Sellaista naista ei varmasti maailmassa olekaan, joka täysin tyytyväinen vartaloonsa olisi, mutta se ei estä olemasta sinut kroppansa kanssa ja rakastamasta sitä. Kriisipäiviä kropan suhteen tulee varmasti siinä missä huonoja hius- ja naamapäiviäkin. Myös vaatekriisit tulevat varmasti kirvoittamaan vielä monet ulkonäkökriisit, mutta ne ovat vain sitä tavallista elämää. Mutta tavallista elämää on myös se, että niistä kriiseistä päästään yli ilman, että aletaan heti käymään sotaa omaa itseä vastaan tuhoisin asein ja vielä tuhoisammin seurauksin.

Miten painon normalisoituminen on vaikuttanut pukeutumiseeni?

Sain kysymyksen liittyen siihen, että onko sairaus jossain vaiheessa vaikuttanut pukeutumiseeni tai rajoittanut sitä jotenkin. Itse en ole koskaan kokenut sellaista vaihetta, että olisin ollut kehoni kanssa niin hukassa, että olisin ostanut selvästi liian isoja vaatteita tajuamatta niiden oikeaa kokoa. Sen sijaan muistan alkuaikoina sairaalla tavalla jopa nauttineeni tiukkoihin vaatteisiin pukeutumisesta tai vanhojen farkkujeni käytöstä, jotka roikkuivat "ihanasti" jalassani. Farkut helpottivat sairaalla tavalla oloani: en olekaan osastosyömisestä huolimatta lihonnut valtavaksi. Samalla myös pyrin realisoimaan vanhojen vaatteiden avulla sitä, kuinka kroppani ei oikeasti ole sellainen, millaisena silmäni peilissä sen näkevät: vaikka kroppani näyttäisi minusta kuinka samanlaiselta kuin 15 kiloa painavampana, ei se sitä voi olla, jos vanhat housut putoavat jalasta. Eli paljon on päähäni tunteita mahtunut vuosien varrella myös vaatteisiin liittyen: sairaalloista mielihyvää isoksi jääneistä vaatteista sekä pakokauhua painon normalisoitumisen myötä pieneksi jäävien vaatteiden vuoksi, mutta myös surua rumalla tavalla roikkuvista vaatteista sekä iloa jälleen hyvin istuvien vaatteiden takia. Paljon tunteita laidasta laitaan - joskus jopa kaikki nuo yhden päivän sisällä.

Olenkin hakenut hyvää oloa mitä kroppaani tulee myös vaatteiden kautta - niin menneinä vuosina kuin tälläkin hetkellä. Jokaisella kerralla, kun painoni on noussut, olen hakenut motivaatiota ja helpotusta vaatteista. Siitä, että saan taas käyttää housuja, eikä aina tarvitse tyytyä leggingseihin. Näyttäisin taas vaatteissani aikuiselta naiselta, enkä liian isoissa vaatteissa liikkuvalta pikkutytöltä. Tällä hetkellä nautin hyvin istuvista vaatteista ja siitä, kun saan taas vähitellen koko vaatekaappini sisällön käyttööni. Näen siis muuttuvan vartaloni vain ja ainoastaan mahdollisuutena ja aukeavina ovina mitä pukeutumiseen tulee. Nouseva paino antaa minulle siis laajemman vaatevalikoiman sekä suuren joukon mahdollisuuksia nauttia vartalostani myös kauniiden vaatteiden kautta.

Sovitettuani trikoista maximekkoa, joka oikein nuoli vartalon muotoja, osasin nauttia vähitellen paljastuvista naisellisista piirteistä. Kyllä, jokainen möykky ja muhkura tulee myöskin esiin, mutta mitä sitten? Kun painoa tulee vielä lisää, lisääntyvät nuokin muodot entisestään, mutta sekin on vain ja ainoastaan normaalia! Kenenkään vartalo ei ole täysin siloiteltua ja tasainen - miksi siis minunkaan pitäisi olla? Vaatteilla voi leikitellä ja hakea sitä omaa itseään myös niiden kautta. Sopivat ja omaa kroppaa imartelevat vaatteet antavat paljon anteeksi ja korostavat omia parhaita puolia ihanalla tavalla. Sen sijaan, että keskittyisin inhoamaan jotain tiettyä kohtaa vartalossani, voin nauttia niistä hyvistä puolista :)

Saako sairaus enää mitään mielihyvää vanhasta olemuksestani?

Sain kysymyksen myös siihen liittyen, että pystynkö näkemään kuinka "pahalta" näytin ennen ja katsomaan kuvia itsestäni nyt ja todeta kuinka hyvältä näytän, ilman että sairaus saa siitä mitään? Kommentissa korostettiin vielä ajatusta siitä, kuinka sairaus saattaisi tarttua ajatukseen, jonka mukaan viimeisillä kiloilla ei olisi kiire, kun alan jo näyttää normaalilta mitä painoon tulee. Kysymys oli enemmän kuin hyvä ja sellainen, mikä tulee todellakin huomioida tulevaisuudessakin. Koen tällä hetkellä, että pystyn todellakin ajattelemaan, kuinka pahalta olen kulloinkin vuosien saatossa näyttänyt. Sairaus ei saa enää mitään noiden vanhojen kuvien katselusta. Se ei koe minkäänlaista mielihyvää kuvia katsellessa, eikä todellakaan katsele kaihoisasti vanhan olemukseni perään - tai oikeastaan terve minä ei katsele, sillä sairaus ei ole enää nimeksikää läsnä. Ennemminkin kuvien katselu saa minut surulliseksi, ahdistumaan ja jopa tavallaan pahoinvoivaksi - niin valtavan rankkoja nuo menneet vuodet ovat minulle olleet. Kuten taannoin totesin, menneisyydelle en voi mitään ja sille, että olen aikanaan tuolta näyttänyt. Siitä voin kuitenkinpitää huolen, ettei paluuta tuollaiseen ole enää ikinä. Ja se onkin lähtökohtana nyt kaikelle eli en todellakaan koe minkäänlaista kaipuuta vanhaan, tuohon riutuneeseen ja kuivettuneeseen kroppaan, mikä oli niukin naukin elävä ihmisraato. Nautin niin kovin siitä, mitä vartalollani on minulle nykyisin annettavanaan, etten olisi siitä enää ikinä valmis luopumaan - en sitten ikinä!

Mutta jotta saan tämän olotilan pitää, täytyy minun todellakin nostaa painoni sinne normaaliin saakka. Jarruttelu painon normalisoimisen suhteen ei saa tulla kysymykseenkään. En aion tyytyä puolitiehen enkä halua pitkittää prosessia enää yhtään. Kuten totesin, saattaa mieli väistämättäkin joutua joskus melkoiseen ristiaallokkoon, mutta siitä huolimatta aion nostaa painon sinne normaaliin asti. Sitten voisin pikkuhiljaa jättää sairauden jo kokonaan taakseni, sillä mieleni olisi jo siihen hyvinkin valmis :)

Kuvat: weheartit.com

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Samankaltaisista ajatuksista kirjoitin jo eräässä vastauspostauksessa, mutta sen jälkeen suurin muutos onkin varsinaisesti vasta tapahtunut. En edes palannut itse lukemaan noita sanoja, enkä siten muista tarkalleen tuon hetkisiä fiiliksiä, vaan kirjoitin tämän tekstin ainoastaan tämän hetkisten ajatusteni pohjalta. Eli jos kiinnostusta löytyy, voi toki kurkata, ovatko tuntemukseni vajaan parin kuukauden aikana kuinka muuttuneet, kun paino on todellisuudessa noussut useammankin kilon :) Itse uskon, että silloiset ajatukseni ovat ainoastaan vahvistuneet ja konkretisoituneet!

 Omien ajatusteni rinnalla, olisi mielenkiintoista kuulla teidänkin kokemuksia asiaan liittyen! Erityisesti siitä, millaisena te koette muiden kommentit ulkonäköönne liittyen? Saako sairaus mielihyvää kauhistelevista kommenteista ja kääntääkö sairas mieli positiivisiksi tarkoitetut sanat negatiivisiksi, jopa haukkumasanoiksi? Vai pystyttekö kuulemaan sanat juurikin niin kuin ne on tarkoitettukin kuultaviksi? Eikä vain vartaloon liittyen, vaan onko kohteliaisuuksien vastaanottaminen ylipäätään vaikeaa teille?

<3: Laura