Lupasin kirjoittaa painoprojektini etenemisestä myös itse painon nousuvauhdin näkökulmasta katseltuna. Tässä siis muutama sananen siitä, mutta myös muista ajatuksistani liittyen painon nousemiseen. Viimeksi kirjoitin siitä, miten olen kokenut kilojen myötä muuttuneen kehoni, ja millaisia ajatuksia tämä puoli projektissani minussa herättää. Kirjoitin pari kuukautta sitten melkoisen kattavasti ajatuksiani siitä, minkä painon koen tavoitepainokseni, ja millaisia ajatuksia minulla liittyy tavoitepainoon sekä painon kipurajoihin. Koska ajatukseni tämän asian suhteen ovat säilyneet täysin samana, en asiaa nyt tässä postauksessa erikseen käsittele. Mutta jos asia yhtään kiinnostaa, suosittelen lukemaan ajatuksiani aiheesta tuosta postauksesta, sillä itse ainakin koen aiheen todella tärkeäksi ja merkittäväksi anoreksiasta toipuvan kannalta.
Tulisinko onnistumaan?
Olen peloistani huolimatta joutunut jokaisella osastojaksollani myöntämään, että painon normalisoiminen ei suinkaan tapahdu hetkessä, vaan se vaatii oikeasti kovaa työtä. Koska aiemmin painon ylös hilaaminen on onnistunut minulta vain tarkasti valvotussa ja kontrolloidussa sairaalahoidossa, olin positiivisesta asnteestani huolimatta kieltämättä hieman huolissani omista mahdollisuukistani nostaa painoa kotioloissa. Mutta entiseen verrattuna etuinani tällä kertaa olivat psyykkisesti jo melko eheä ajatusmaailmani sekä maailman paras tsempparini eli Justus. Vaikka synnytyksen jälkeenkin koinkin psyykkisen hyvinvointini hyväksi, paremmaksi kuin kertaakaan sairastumiseni jälkeen, niin ymmärrän nyt myöhemmin, ettei se sitä täysin vielä ollut. Vaikka silloinkin tilanteeni oli hyvä, voin sanoa kulkeneeni aivan uskomattoman positiivisen matkan siitä pisteestä tähän hetkeen: niin terveillä kantimilla mieleni tällä hetkellä on.
Joten vaikka painoprojektin alussa uskoinkin melko vilpittömästi psyykkeeni olevan tasapainossa ja vapaa erilaisista sairaista syömis- ja käyttäytymismalleista tajuan nyt jälkeenpäin sen, kuinka paljon niitä avaamattomia lukkoja siellä vielä todellisuudessa oli. Mutta kun yksi lukko aukesi, ovat muut auenneet ihmeellisellä tavalla siinä rinnalla - ikään kuin huomaamatta. Välillä tuntuikin, että ajatusmaailmani oli kuin kaatuvat dominopalat - mutta vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Kun yksi ajattelumalli kääntyi päälaelleen, sai se aikaan sellaisen vyöryn, että toinen toisensa jälkeen vääristyneet ajatukset alkoivatkin muuttaa muotoaan. Kaikki tämä sai aikaan sen, kuinka painon normalisoiminen muuttuikin mahdottomasta mahdolliseksi loppujen lopuksi hyvinkin lyhyessä ajassa.
Vuosia olin uskotellut itselleni painon normalisoimisen olevan haastavaa valtavan energiantarpeeni vuoksi, kun todellisuudessa kyse on aina kuitenkin ollut niistä lukoista pääni sisällä, joita en edes välttämättä ole tunnistanut todellisiksi. Toki energiantarpeeni onkin ollut suuri, mutta ei missään nimessä niin mahdoton, ettenkö oikeilla valinnoilla olisi jo aiemmin saanut loistavasti ylitettyä energiantarvettani ja siten käännettyä painoani noususuuntaiseksi. Jarru oli päässäni, ei fysiikassani: vaikka pitkään olinkin jo syönyt hyvin, niin ne pienet ratkaisevat vääristymät pääni sisällä jarruttivat yhä painon normalisoitumista. Niin kauan, kun en täysin rehellisesti vastannut nälkätuntemuksiini, vaan katselin syömääni energiamäärää kuin ulkopuolelta, kuin ulkopuolisen määräämänä faktana siitä, mikä energiamäärä minulle riittäisi, ei energiamäärä ollut yksinkertaisesti riittävä. Jollekin muulle se olisikin ehkä riittänyt, mutta ei minulle. Kun unohdin sen päässäni olevan viitteellisen määrän ruokaa, jonka oletetaan yleensä naispuoliselle henkilölle riittävän, ja aloin ajatella asiaa vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani, omista tarpeistani sekä omista tuntemuksistani, alkoi energiamäärä olla vihdoinkin minun tarpeisiini sopiva. Näin painon normalisoituminen kävi yhtäkkiä täysin mahdolliseksi - ja tuloskin on ollut sen mukaista.
Minkälaisin tavoittein ja ajatuksin lähdin liikkeelle?
Kuten aiemmin jo lyhyesti totesinkin, asetin viitteelliseksi tavoitevauhdiksi itselleni puolen kilon viikkotahdin. En halunnut sen olevan liian ehdoton, vaan halusin säilyttää siinäkin rennon otteen. En halunnut ajatella, että nyt alan suorittaa tätäkin asiaa elämässäni, vaan kyseessä täytyy olla luonnollinen tapa vastata omiin nälkätuntemuksiin sekä muihin kehon viesteihin, minkä kautta painokin hakeutuisi sille parhaaseen lukemaan. Ehdottomuutta en halunnut kuvioihin myöskään sen vuoksi, että tiedän valitettavan pitkän kokemuksen myötä sen, kuinka painon ei mitenkään ole mahdollista nousta tasaisesti - ei vaikka kuinka söisi samanlaista energiamäärää koko ajan.
Projektin alussa palauttelinkin tähän asiaan liittyen mieleeni eri osastojaksojeni kokemukset, mitä painon normalisoimiseen tulee. Etsin jopa kansioiden kätköstä muutaman diagrammin, jotka kertovat osastojakson aikaisesta painon nousemisesta. Huono tulos eräällä osastojaksolla, mitä painon normalisoimiseen tulee, kertoi minulle siitä, kuinka painoprojekti ei tulisi olemaan nopea ja helppo. Se kertoi siitä, kuinka mielen täytyy olla täysillä mukana, eikä jarrutteluja sallittaisi. Toinen diagrammi toiselta jaksoltani taas kertoi omaa kieltään siitä, kuinka painon ylössaaminen vauhdillakin on kuin onkin mahdollista, mutta se vaatii minulta valtavasti niin psyykkisesti kuin fyysisestikin - itseni ylittämistä monella eri tavalla. Ensimmäinen diagrammi kertoi karua kieltään siitä, kuinka parin kuukauden osastojakso oli tuonut painooni lisäystä vaivaisen yhden kilon - eli käytännössä ei juuri mitään. Toisella osastojaksolla sen sijaan olin saanut normalisoitua pianoni eli nostettua painoa noin 14 kiloa ainoastaan hieman pidemmällä ajanjaksolla. Mikä vaan siis olisi mahdollista, mutta asenteen täytyisi olla kohdillaan - sitä se ei nimittäin selvästikään ole toisella kuvaamallani osastojaksolla ollut!
Vaikka osastojaksoni eroavatkin paljon toisistaan painon nousuvauhdin kannalta katsottuna, on yksi selkeä asia, mitä nuo kaikki diagrammit yhdessä minulle kertoivat: vaihteluita tulee ja paljon. Ajoittain paino saattaa aluksi jopa laskea, toisinaan taas hypähtää parissa päivässä jopa pari kiloa ylöspäin. Saattaa mennä parikin viikkoa, kun muutosta ei tapahdu numeraalisesti, mutta jo kahden päivän päästä paino on saattanut nousta jopa lähelle kaksikin kiloa. Kaikki tämä siitä huolimatta, että paino olisi otettu samalla vaa`alla, samaan aikaan päivästä ja samalla vaatetuksella. Painon nouseminen ei ole tasaista - sen täytyy mieli tajuta ja hyväksyä. Se, että paino hypähtää parissa päivässä ylöspäin parikin kiloa, ei kerro mitään erityistä niiden kahden päivän syömisistä, vaan tulos on saavutettu niiden kahden edeltävän viikon aikana, jolloin paino ei ole noussut lainkaan tai on jopa laskenut. Ja vaikka paino olisi noussut jo aiemminkin, mitä seuraisi "selittämätön" hypähdys painossa, tulevat mukaan turvotukset, vatsantoiminta ja monet muut painoon äkillisesti vaikuttavat tekijät. Itse pidinkin - ja pidän edelleenkin - lähtökohtana sellaista ajatusta, että mieli ei saa säikähtää tuollaisia vaihteluita. Yksi punnitus ei kerro vielä mitään, neljä kertookin sitten jo paljon enemmän. Kun vaihteluiden mahdollisuuden tiedostaa jo etukäteen, osaa niihin suhtautua sitten hetkessäkin paremmin. Sillä jos mieli säikähtää jokaista hypähdystä, ottaen välittömästi takapakkia monta askelta, ei tulos ole hyvä eikä pysyvä.
Olin siis psyykkisesti varautunut hyvin painon nousemiseen ja mahdollisiin ajatuskuoppiin - enää vain puuttui itse toteutus. Lähdinkin liikkeelle melko innokkaasti, pienen uteilaisuuden kera asenteella, että minähän pystyn tähän! Jouduin kuitenkin lähtemään projektiin myös melkoisen kokeilevalla kannalla, sillä enhän voinut tarkalleen tietää, kuinka paljon kroppani energiaa vaatisi, jotta paino oikeasti alkaisi noustakin. Entiseen verrattuna imetyksen myötä tullut energian lisätarve oli minulle täysin uusi asia, mutta toisaalta en taas juurikaan kuluttanut energiaa liikkumalla. Lähdin siis siltä pohjalta, että aluksi vastaan täysin rehellisesti nälkätuntemuksiini, jonka jälkeen lähden tarvittaessa lisäilemään määriä. Pidin myös Jarnon muistuttelemana mielessäni ne tuntemukset osastojaksoiltani, jolloin olen suorastaan ahtanut ruokaa sisääni: ne ikävät fyysiset, mutta välttämättömät tunteet, jotka ovat seuranneet kasvavia ruokamääriä. Mutta ilman kasvavia ruokamääriä, ei tulisi tulosta - sen tein heti alussa itselleni selväksi. Olin varautunut siihen, että joutuisin syömään paljonkin yli nälkäni, mutta olen saanut todeta sen melkeimpä riittäväksi, että vastaan kunnolla nälkääni. Edelleenkin uskon siis vahvasti siihen, että kehoni huutaa ruokaa niin kauan, kunnes se on saanut varastonsa täytettyä.
Millä mielin kiloja on tullut vastaanotettua?
Kun sain tehtyä ruokailuihini tarvittavat muutokset, alkoi paino nousta melko nopeastikin tavoitteenmukaisesti - maltilla, mutta kuitenkin tuloksellisesti. Olin niin motivoitunut projektiini ja tahdoin todella painon nousevan normaaliin, joten kun vaakalukema alkoi osoittaa nousun merkkejä, olin vilpittömästi onnellinen. Iloitsin ensimmäistä kertaa noususta oikeasti ja motiivina olivat terveys, jaksaminen ja hyvinvointi. Kun aiemmin osastolosuhteissa paino on noussut ylöspäin ja olenkin tuntenut ahdistuksen sijaan helpotusta, ovat motiiveina toimineet kotiloma, vapaudet tai jopa kotiutuminen. Nyt olin jo kotona ja olin vapaa toimimaan haluamallani tavalla, joten ne eivät olleet syitä ilooni, vaan ainoastaan aidot ja rehelliset ilon tunteet edistymisestäni terveyden suhteen.
Ja näitä ajatuksia todella tarvittiin, sillä muutoin minulle olisi varmasti käynyt niin, että mieli olisi pelästynyt painon nousemista alta aika yksikön - siitä ei ole epäilystäkään. Nimittäin aiemmin, jos paino on edes pysynyt samana, saatika liikkunut hieman ylöspäin kotona (mitä ei tosin ole koko aikana tapahtunut kuin korkeintaan parin sadan gramman verran), olen syyllistänyt itseäni ihan järjettömällä tavalla - sairaimmalla mahdollisella. Mieleeni on tulvinut syytöksiä ahneudesta, olen jopa kuvitellut ahmineeni, vaikka syömiseni on ollut kaikkea muuta. Olen lietsonut pelkoa siitä, kuinka paino tulisi räjähtämään käsiin - miten se voi nousta, vaikken edes vastaa nälkätuntemuksiini kunnolla? Pää on ollut täynnä sairaita ajatuksia vailla iloa terveyden kohentumisesta. Nyt nuo sairaat ajatukset ovat kuitenkin pysyneet poissa ja ilo hyvästä voinnista on ollut pinnalla, mutta myös kova luottamus omaa kehoa kohtaan - näin tämän asia kuuluukin edetä.
Minkälaista vauhtia paino on lopulta noussut?
Kuten aiemmin jo kerroinkin, tuli ensimmäinen kilo ihan huomaamatta takaisin, ennen edes varsinaisen painoprojektin aloittamista ja ennen konkreettisten muutosten tekoa. Tämän jälkeen tilanne kuitenkin vakiintui melko pitkäksikin aikaa ilman, että sain todellisuudessa minkäänlaista muutosta aikaan. Koenkin varsinaisen muutoksen lähteneen käyntiin maaliskuun loppupuolella, jolloin otin käyttööni vanhan ateriasuunnitelmani pitkä tauon jälkeen. Siitä lähtien olen merkinnyt ylös yhteiseen kalenteriimme painoni, jotta se on ollut tavoitteellisessa mielessä sekä minun että Jarnon nähtävillä. Tämä oli Jarnon toive, sillä hän oli luonnollisestikin turhautuneena seurannut sivusta jo aivan liian pitkään tilannetta, joka painon kannalta jankkasi paikoillaan. Tilannetta, jolloin en edes aina meinannut uskaltaa kertoa todellista painoani. Ensimmäisen painolukeman merkitsin kalenteriin huhtikuun ensimmäisenä päivänä, jonka jälkeen olen käynyt vaa`alla kerran viikossa, satunnaisesti kahdesti. Mietin pitkään, onko hyvä vai huono idea laittaa painon nousuvauhtia ihan lukemina esille tänne blogin puolelle. Toivon kuitenkin tämän olevan ennemmin hyvänä esimerkkiä tuloksen aikaansaamisesta, kuin lisäävän negatiivisia tunteita painon nousemista kohtaan sellaisilla, jotka sitä suunnattomasti pelkäävät.
Lukemia viime kuukausilta:
1.4. +1,2 kg tammikuun lopulta 10.5. +1,1 kg
10.4. +500 g 17.5. +300 g
15.4. +700 g 20.5. +300 g
22.4. +500 g 27.5 +500 g
29.4. -100 g 3.6. +300 g
6.5. +/- 0 12.6. +600 g
Kuvat: weheartit.com
Jottei postaus veny taas aivan mahdottomiin mittoihin - minkä se tosin on jo tainnut tehdä - ajattelin kirjoittaa aiheesta ainakin vielä yhden postauksen verran. Haluan nimittäin käsitellä aihetta vielä siitä näkökulmasta, että mitä tapahtuu, kun olen tavoitteeseeni eli hyvänolonpainooni päässyt. Onko ajatus helpottava, pelottava vai olenko senkin asian suhteen täysin luottavaisin mielin? Koenko, että joutuisin painon saavutettuani luopumaan jostain, vai jatkanko hyvillä mielin samaan tapaan? Noh, ehkä voitte jo arvatakin suhtautumiseni noihin kysymyksiin, mutta siitä huolimtta haluan vielä kunnolla avata ajatuksiani niihin liittyen. Koska olen elänyt niin hetkessä, en ole aivan liikaa ajatuksiani tuohon asiaan edes vielä uhrannut - mutta nyt voisin sen ehkäpä joku päivä tehdäkin, ihan ajan kanssa :)
<3: Laura
P.s. Millaiselta tuollainen vauhti painon nousemisen suhteen teistä tuntuu? Aiheuttaisiko se sietämätöntä ahdistusta vai olisiko vauhti siedettävä?
<3: Laura
P.s. Millaiselta tuollainen vauhti painon nousemisen suhteen teistä tuntuu? Aiheuttaisiko se sietämätöntä ahdistusta vai olisiko vauhti siedettävä?
Aivan mahtava postaus taas jälleen! Ihana kuulla kokemuksen kertomana näistä tuntemuksista ja että kaikki tuo ON mahdollista :) Jos hoitaja olisi tuon kaiken kertonut niin ei sitä olisi uskonut ja vähintäänkin ajatellut että " ei minun kohdallani tuollainen toimi".
VastaaPoistaPainonnousut eivät itselleni ainakaan aiheuttanut ahdistusta, vaan ehkä vahvistusta että tosiaan sen painon pitäisi nousta melkein joka viikko (eikä kerran kuussa sata grammaa), jotta tuloksia tulee. Ja niinkuin tuossa näkyi että paino on junnannut välillä ja sitten taas ottanut kiinni.
Sitä aina pelästyy kun se 700g:n päivä tulee, mutta ei ota huomioon aikaisemia viikkoja jolloin paino ei ole noussut!
Taulukko myös vahvisti sen, että norsuolo on VAIN tunne, sillä ulkoisesti en voisi sanoa että tuonkaan vertaa olisi painoa sinulle tullut lisää. Näytät toki terveemmältä ja iloisemmalta, mutta norsua sinusta ei saa tekemälläkään ;) Eli painonnousu ei näy ulkoisesti läheskään niin paljon kun se sisäisesti tuntuu tai mitä vaakakaan näyttää!
Viime syksynä kun olin päiväosastolla painoni nousi 6kg, eikä kukaan ulkopuolinen huomannut paljon muutosta, kuin että silmät loistivat elämäniloa! :) PAinoa oli silti vielä nostettavana.
Kiitos tästä postauksesta ja mukavaa viikkoa! :)
Kiva kuulla, että tästä oli apua sinulle :)
PoistaKiitos ja kiva kun kommentoit ja kerroit kokemuksistasi! :)
Ehkä tämän kaiken näin toisen kohdalla pystyykin ajattelemaan terveemmin ja realistisemmin kuin omalla kohdalla? Itsekin olen omassa mielessäni junnannut vuosia ja vuosia niissä muutaman sadan gramman nousuissa per kuukausi ja kauhistellut vauhtia jne. Mutta samalla sitten taas jollain tasolla ymmärtänyt jankkauksen järjettömyyden - sen kuinka kauan todellisuudessa tulisin oikeasti nostamaan painoa, jos nostaisin 10 kg tuollaisella korkeintaan 100 g viikkotahdilla vaikkapa - jos silläkään! Eli jos tulosta ja muutosta haluaa, pitäisi tahdin oikeasti olla ihan mielenkin kannalta vähän vauhdikkaampi. Itse ainakin olen todennut, että mielikin pysyy oikealla suunnalla, kun sille ei anna mahdollisuutta tyytyä siihen jankkaukseen :)
Ja tosiaan, kiva kuulla, että painonnousu näkyy juurikin sinä iloisuutena ja terveytenä, sillä siltä minusta tuntuukin :) Sama epärealistisuushan tuohonkin usein pätee siitä, miten painon nouseminen näkyy oikeasti ulospäin! Esimerkiksi muut ihmiset juurikin havaitsevat muutoksessa ensimmäisenä sen elämänilon, eivätkä todellakaan sitä varsinaista painonnousua jokaisen lisäkilon kohdalla! Voi rauhassa keräillä useammankin kilon, ennen kuin muut edes välttämättä huomaavat niin konkreettisesti muutosta nimenomaan painossa. Kaikki tämä kertoo siitä, kuinka epärealistisia ja sairaita ovat nuo ajatukset muutoksista omassa mielessä sen suhteen, mitä esimerkiksi muutama kilo saa vartalossa aikaan. Ja kun oikeasti se kaikki muutos on aina vaan positiivista :)
Ihanaa alkanutta viikkoa sinullekin ja suuri määrä tsemppiä! :)
Tämä postaus sai ajattelemaan asiaa ja omaa elämää hurjasti. Ja pakko todeta, että olet kyllä hurjan vahva ihminen! Jatka samaan malliin :) Piristävää lukea jotain tällaista - onnistumistarinaa!
VastaaPoistaVoi kiitos ihanasta kommentista :) Aion todellakin jatkaa samaan malliin - menneessä ei vedä enää yhtikäs mikään puoleensa! :)
PoistaTsemppiä ja aurinkoista kesää sinulle! :)
Kiitos jälleen mahtavasta postauksesta! Olet ihanan positiivinen ja rehellinen kirjoituksissasi. Oma painoprojektini on ollut jo pidemmän aikaa huonossa jamassa, mutta tämä sai minut todella miettimään sitä. Kiitos! Toivottavasti minäkin onnistun.
VastaaPoistaKiitos itsellesi kommentista ja mukavaa, että teksti antoi ajattelemisen aihetta :) Tulet varmasti onnistumaan siinä misää minäkin, kunhan vaan saat ajatukset kunnolla kohdilleen ja painon vähitellen nousemaan. Minusta tuntuu, että kun asiat lähtivät rullaamaan ja paino nousi niiden ensimmäisten viikkojen aikana sopivalla tahdilla, niin kaikki muu sen jälkeen onkin sitten pitkälti edennyt omalla painollaan :)
PoistaTsemppiä! :)
On se vaan niin ihmeellinen tuo ihmisen mieli, niin hyvässä kuin pahassa! Huomaa kyllä, että olet käyttänyt paljon aikaasi ajattelemiseen. Hyvä niin, vain silloin ihminen pystyy muuttumaan, kun antaa aikaa ajattelemiselle ja asioiden työstämiselle! Ja varmasti myös huikeaa ajatella aikaa, ennen ja nyt, miten olet muuttunut niin monessa asiassa. Mahtavaa Laura! <3
VastaaPoistaKiitos Jenni <3
PoistaKyllähän tämä on vaatinut ajatustyötä ihan valtavasti, että on oikeasti saanut iskostettua näitä asioita omaan mieleensä ja vielä pysyvästikin! Mutta tulos onkin ollut itselle sitten enemmän kuin mieluisa :) Tosiaan, tuntuu kyllä ihan uskomattomalta välillä ajatella viime vuosina läpikäytyjä asioita ja aikaa nyt! Se viimeistään saa aina tajuamaan, miten ihmeellisen hyvin asiat ovat nyt :)
Ihanaa alkanutta viikkoa sinulle Jenni! <3
Minulla kanssa on ollut jo pitkään tuo paikallaa polkeva tahti päällä. Jotenkin olen itsellenikin uskotellut tekeväni asialle jotain,
VastaaPoistavaikka todellisuudessa olen jatkuvasti kompensoinut ja kontrolloinut syömisiäni liiaksi, enkä ole luottanut edes ateriasuunnitelmaan, vaan sitäkin olen itse pienentänyt varmuuden vuoksi. Tänä kesänä painon nousu olisi tarkoitus todella saada käynnistymään, sillä liikaa aikaa sairauden ehdoilla on jo vierähtänyt. KIITOS kirjoitustesi olen päättänyt todella syödä suunnitelmani mukaisesti ja välilllä mahdollisesti myös ylittää sen.
Erityistä ahdistusta ja murhetta tuottavat nimenomaan herkut, niitä on alkanut toisaalta tehdä jo oikeasti enemmän mieli syödäkin, mutta silti jälkikäteen jjossittelu ja syyttely tuntuu joka kerran vaivaavan. Oletko sinä kokenut tällaista ja miten olet sen kanssa toiminut? Ja kuuluvatko herkut ruokailuusi nykyään lähes päivittäin?
Tsemppiä jatkoon!
Kuulostaa hyvin tutulta tuo, kuinka kuvailit jankkaavaa tahtiasi. Samalla tavalla olen täsmälleen itse toiminut aina ennen, kun olen osastojaksojen välissä yrittänyt pitää painoa tai jopa nostaa sitä. Tuolla toiminnalla paino on kuitenkin aina korkeintaan laskenut! Juurikin se valtaisa kontrolli ja ateriasuunnitelman alapuolella pysyminen eivät ole hellittäneet yhtään ja tulos onkin sitten ollut sen mukainen!
PoistaJoten suunnitelmasi ateriasuunnitelmassa pysymisen ja jopa sen ylittämisen suhteen kuulostaa todella hyvältä! Se on oikeasti varmasti se ainoa oikea vaihtoehto sinulle, mikäli tulosta haluat saada aikaan. Joten ihan hurjan paljon tsemppiä siihen! :)
Itse olen pitänyt herkut osana jokapäiväistä syömistäni :) Olen aina ajatellut niin, että en halua tehdä herkuista mitään "ihmeellisyyttä" mielessäni, eikä minulle ikinä sopisi karkkipäivätyylinen ajattelu. Se edustaa sitä ehdottomuutta, mistä juurikin haluan päästä irti. Joten syön kyllä hyvin vapaasti herkkuja joka päivä, määrältään vaihdellen - mielihaluja kuunnellen. Ja joskus vain siksikin, että niitä minulle tarjotaan :)
Jossain vaiheessa sain sen ajatustavan päälle, että nyt nautin oikeasti tästä painon normalisoimisesta! ;) Nyt tilanteeni on sellainen, että voin syödä näin vapaasti, joten miksipä en nauttisi siitä? :) Enkä todellakaan halua ajatella, että minun täytyisi mistään luopua painon saapuessa normaaliin. Jotenkin luotan niin vahvasti siihen, että mielihalut psysyvät silloin hyvin kurissa ja voin niitä luottavaisesti kuunnella.
Minulle sopii muutenkin sellainen tapa, että joka päivä syön jotain hyvää, kuin yksi kunnon herkkupäivä, jolloin söisi sitten todella paljon kaikkea! Vaikka hyvin minulla sellaisiakin mukaan mahtuu nytkin esimerkiksi juhla-/ illanviettohetkinä, vaikka joka päivä hyvää syönkin. Olen oikeasti todennut, että niistäkin tuleva jokainen energiamuru on suunnattoman tärkeä! Tässä vaiheessa mikään ei oikeasti ole liikaa, sillä jos yksikin osa päivän aterioista jää vajaaksi tai jokin herkkuhetki puuttuu, huomaan sen kyllä viimeistään seuraavan päivän supernälästä.
Toki joku voisi ajatella, että saisihan sen energian "terveellisemmälläkin" tavalla. Itse taas koen, että painon voi saada ylös muillakin keinoin toki, mutta tavallisten herkkujen syöntiä tarvitsee todella siihen, että myös se psyyke eheytyy. Niiden avulla ainakin itse olen löytänyt taas sen sallivuuden ja rentouden ja päihittänyt ne kielletyt ruoat :) Ja toki ne kuuluu sitten myöhemminkin elämään ja kaikille muillekin ihmisille - siksi vain, että ne ovat hyviä ja elämästä todellakin kuuluu nauttia! :)
Tosi hyvä postaus! Itselleni painon normalisoiminen kun tuntuu olevan se kaikkein haasteellisin osa parantumista. Kiva lukea, että toisenlainenkin suhtautuminen kasvaviin lukemiin on mahdollista. En vaan tiedä miten itse pääsisin eroon siitä painonnousun aiheuttamasta paniikista ja ahdistuksesta...
VastaaPoistaSeuraavassa aihetta käsittelevässä postauksessa olisi kiva kuulla vaivaako sinua pelko siitä, että painonnousu jatkuu vielä tavoitepainoosi päästyäsi? Kerroit että painosi on ollut aina siellä normaalipainon alarajalla, mutta entäs jos painoa tuleekin sen jälkeen vielä vaikkapa 5 kiloa lisää tämänhetkisellä ruokamäärällä. Ahdistaako ajatus sinua, vai uskotko että keho kyllä tietää itselleen hyvän painon ja nousu loppuu aikanaan? Aiotko tavoitteeseen päästyäsi vielä noudattaa jonkinlaista "ylläpito ateriasuunnitelmaa" vai pyritkö sitten menemään täysin omien mielitekojen ja nälän mukaan? :)
Ymmärrän paremmin kuin hyvin ajatuksiasi painon nousemiseen liittyen ja siitä syntyvään ahdistukseen liittyen, koska samanlaisin ajatuksin itsekin olen aina ollut tähän asti. Nyt jotenkin ihmeellisesti ajatus on vaan kääntynyt täysin oikeille raiteilleen! En olisi ikinä voinut kuvitellakaan tällaista, joten varmasti sinullakin sen aika koittaa vielä, että mieli todella hyväkyy painonnousun ja haluaa sitä :)
PoistaJa tosiaan, kiitos noista kysymyksistä! :) Voin ehdottomasti kirjoitella asioista juurikin noista näkökulmista! Ne kun ovat juurikin sellaisia, mitä jokainen meistä varmasti tässä tilanteessa päässään pyörittelee:)
Taas paljon ajatuksia sisältävä postaus! :-)
VastaaPoistaMulla painonnostaminen ei sinänsä tuota paljon ahdistusta, koska tiedän sen saavan mut voimaan paremmin. Mutta vaikeaa tässä on se, että mä en suoraan sanoen osaa lihottaa. Tarkotan, että mun elämässä on laihdutus-kytkin ollut päällä aivan liian kauan jonka vuoksi sitä on hankala muuttaa positiivisemmalle kytkimelle eli lihoaminen. Mutta yritys on kova! :)
Vaatii varmasti ihan hurjasti ajatustyötä, että saa ajatusmaailamaansa ja ihan tapojaan käytännön tasolla muutettua, kun on vuosia vain ajatellut kaiken laihdutuksen kannalta! Mutta ehkäpä juurikin tuo ajatus hyvinvoinnista olisi niin ratkaiseva, että se saisi sinut saamaan niitä muutoksia aikaan :) Tsemppiä ihan hurjasti, pystyt varmasti saamaan painoasi ylös, terveempiin lukemiin! :)
PoistaMahtavaa Laura, olet edistynyt todella hienosti! Nuo lukemat, joita postasit, kertovat hyvin, kuinka paino ei todellakaan voi ryöstäytyä käsistä, sitähän moni toipumisessa juuri pelkää, itseni mukaan luettuna. Vaikka minullakin on liki 20 kg:n nostosuorituksia takana, eikä koskaan paino ole yhdessä yössä tai yhden aterian seurauksena räjähtänyt, niin silti pelko aina hiipii mieleen nostamisen alkuvaiheilla. Tekstisi lievensi varmasti näitä pelkoja monien mielessä. Ja kuten osuvasti kuvasit, päässä olevat lukot ovat toipumisen este, ei niinkään fyysiset ominaisuudet. Kaikkien kehot toimivat eritavalla paranemisen tapahtuessa, ja koskaan ei voi ennustaa kuinka kenenkin elimistö ja keho käyttäytyy. Tärkeintä ei ole kuinka noepasti matka terveyteen kuljetaan, vaan se lopputulos.
VastaaPoistaKovan työn olet tehnyt niin fyysisellä ja ennenkaikkea psyykkisellä tasolla. Olet esikuvani ja täältä tullaan perässä kovaa vauhtia!
Nuo on kyllä joskus ihan mahdottomia nuo sairaat ja epärealistiset ajatukset mitä painonnoussun tulee! Itsekin joskus kuvittelin, että jos syön vaikkapa 200 grammaa painavan omenan, jää tuo omena ihan konkreettisesti painona minuun! Ei ihme, jos tuolla ajattelutavalla kuvittelee painon nousevan kiloja yhdessä yössä.
PoistaMutta onneksi tuo ajattelutapa on jo realisoitunut ja pelot kaikonneet :) Se takaa jo hyvän pohjan painon normalisoimisen kannalta. Vaikka toki epäilyjä tuleekin, eivät ne ole mitenkään noin sairaalla pohjalla.
Tuo on myöskin totta, että tässäkään suhteessa vertailu ei kannata, sillä meidän jokaisen keho on niin ainutlaatuinen. Eli jokainen taivaltaa omaa tahtiaan - tärkeintä on se, että suunta on kuitenkin oikea :) Mahtavaa kuulla, että tulet kovaa vauhtia perässä! En tosin jää sinua nyt odottelemaan, vaan tavataan sitten perillä, eikö vaan? ;)
Kiitos ihan suunnattomasti, Laura! Tämä oli tärkeääkin tärkeämpi, mitä kannustavin ja rohkaisevin postaus!! ;) Sinun painoprojektisi on mielestäni edennyt suorastaan ihanteelliseen tahtiin. Nell'n kaksi viimeistä lausetta kiteyttävät aikalailla omatkin ajatukseni; paljon - todella paljon - olet töitä tenhyt niin psyykkisesti kuin fyyysisesti, ja nyt se palkitaan näin ihanasti. Toivon pystyväni samaan kuin Sinä, ja miksen pystyisi? Olet esikuvistani suurin!
VastaaPoistaIhanaa viikon jatkoa juuri Sinulle! <3
Nimenomaan Andrea, mikset sinäkin pystyisi, jos minäkin olen pystynyt? :) Oikeasti voin ajatella rehellisesti näin, koska tiedän, miten vaikeaa tämä minullekin viime vuosien aikana on ollut ja tuntunut ajoittain täysin mahdottomalta asialta. Ja siltikin olen onnistunut saamaan muutosta aikaan! Eli vaikka kuinka luottamus omaa parantumista kohtaan horjuisikin ja ajatus tuntuisi jopa mahdottomalta, ei parantuminen ja muutoksen aikaan saaminen sitä todellakaan ole :)
PoistaTsemppiä ihana Andrea ja samoin kivaa viikkoa sinulle! <3
Kamppailen itse juuri painonnostoon liittyvän ahdistuksen kanssa. Lähdin ensin projektiini hyvillä mielin, mutta jo muutaman kilon jälkeiset "Näytät jo niin hyvältä!"-kommentit saivat minut perääntymään. Nyt ollaan taas alkupisteessä, josta olisi tarkoitus lähteä uudella motivaatiolla liikkeelle.
VastaaPoistaOlen saanut paljon rohkeutta lukemalla juuri sinun tekstejä(: Minua inspiroi ajatus siitä, että kehonkuva muuttuu realistisemmaksi painonnousun myötä. Olen itse havainnut painonnousujen ja -laskujen olevan yhteydessä myös psyykkiseen hyvinvointiin.
Moni terve ihminen varmaan ihmettelee, miksi en vain nauti painon nostamisesta. Fysioterapeuttinikin sanoi, että jos terve minä näkisi minut nyt, ryntäisin Hesburgeriin. Toivon, että saavutan vielä saman asenteen kuin sinulla!:) Kun luen blogiasi, tuntuu että minulla olisi jokin takuu siitä, että painonnousu voi olla oikeasti positiivinen asia. Kiitos siitä<:
Kiva kuulla, jos teksti herätti sellaisia ajatuksia, jotka voisivat auttaa sinua omassa projektissasi! :)
PoistaTuo on kieltämättä todella hämmentämä tunne, kun itse tietää paino olevan nostettavana vielä monta kiloa, mutta jo alussa joku kehuu sinun näyttävän hyvältä. Se saa sairauden niin paniikkiin, ettei terveet ajatukset ja hyvä alkumotivaatio siinä vaakakupissa enää paljoa paina! Itseltäkin on vaatinut aivan valtavasti työtä päästä eroon tuollaisista ajatuksista ja pystyä jättämään muiden kommentit omaan arvoonsa. Varsinkin, kun ne usein tarkoittavat sitä, että "näytät paremmalta, mutta vielä sinun tulisi saada lukuisia kiloja lisää". Tätä varmasti sinullekin kommentoineet ovat tarkoittaneet, eikä niin, että "nyt näytät hyvältä, etkä tarvitse enää lisäkiloja". Mutta siinä vaiheessa, kun mieli tarvitsisi vahvistusta koko ajan siihen, että lisäpaino olisi hyvästä, ei se pysty kommentteja kuulemaan oikein.
Mutta sekin on jo hyvä asia, että olet huomannut painon vaihteluiden vaikutuksen psyykkeeseen! Sillä itselläni ainakin painon nouseminen on saanut mielen mukaan vähitellen hommaan siten, että painon noustessa sekä ruokaan liittyvät pelot kaikkoavat sekä kehonkuva realisoituu :) Samalla tavalla pienikin painon lasku vetää mieltä välittömästi takaisin sairauden puolelle. Mutta varmasti sinunkin olosi helpottuu sitä mukaan, kun ravistemustilasi korjaantuu.
Ja ehkä aikanaan sinäkin pystyt jopa nauttimaan painon normalisoimisesta? :) Eli jatka vaan yrittämistä, niin varmasti pystyt saavuttamaan saman asenteen painon nostamisen suhteen hyvin tuloksin! :)
Kiitos jälleen tästä ajatusta herättävästä postauksesta! Oli varmasti hyödyllistä lukemista meille kaikille!
VastaaPoistaItse olen saanut jo painoa nostettua jonkin verran, ja myös olen huomannut, miten se on positiivisesti vaikuttanut jaksamiseeni. Vielä kilojen nostoa olisi edessä vaikka muille jakaa, mutta ristiriita tuleekin siitä; nyt tuntuu, että ''ehkä minulle sopiva paino onkin tämä. Jaksan jo enemmän kuin laihimmillani, niin eikö se riittäisi?'' Ja kerta normaalipainossa, joka kohdallani on aina ollut alipainon puolella, olen tuntenut itseni lihavaksi ja tarvetta laihduttaa, niin miksen jättäisi painoa tähän? Nyt en tunne tarvetta laihduttaa, mutta kilojen kerääminen tuntuu hirveältä läskistymiseltä... :(
Mainitsit tekstissäsi, että vaikka luulit psyykkeesi olevan jo hyvillä kantimilla, löytyi mielestä kuitenkin vielä lukkoja, jotka jarruttivat. Toivoisin, että kirjoittaisit joskus postauksessasi juuri niistä jarruttavista lukoista, ja niiden avautumisista. Se varmasti auttaisi myös meitä muita samassa tilanteessa olevia. :)
Hienoa, että postaus herätti ajatuksia ja laittoi ehkäpä tarkastelemaan omaakin tilannetta hieman uudenlaisesta näkökulmasta!
PoistaVaikka fyysinen olosi olisikin kohentunut jo, niin ehkäpä psyykkeesi kaipaa selvästi niitä lisäkiloja vielä, jotta voit oikeasti parantua? Uskon nimittäin itse, että tällä asialla on vahva yhteys, ja vaikka aina paino ja psyyke ei kulkisikaan rinta rinnan, niin uskon lopullisen tervehtymisen edellyttävän myös normaalia painoa! Toivonkin, että yrittäisit uhmata sairautta ja nostaa painon normaaliin - samalla varmasti psyykekin ehenisi koko ajan omaa tahtiaan.
Ja kiva, kun kirjoitit tuosta postaustoiveesta! :) Jotain varmasti olen asiaan liittyen kirjoittanutkin, mutta voisimpa eritellä nuo "lukot" yhdessä ja samassa postauksessa selvemminkin! :)
Vihdoin koin sopivan hetken tulleen, että pääsin palaamaan hetkeksi taas blogisi kimppuun! Valitsin tämän postauksen "ensimmäisekseni", koska psyykkeeni kamppailee tällä hetkellä juurikin painon nousuun liittyvien asioiden kanssa. Vaikka vauhtini onkin ollutkin kuluneiden parin vuoden aikana äärimmäisen hidas, minua vaivaa aina vaan huoli, pelko ja ahdistus jokaisesta pienestäkin painon hypähdyksestä eteenpäin. Kerrottakoon täällä sen verran, että alkupisteestä tavoitepainooni oli matkaa n. 12 kg, joista olen osan onnistunut saamaan takaisin, mutta matkaa on vielä. Haluaisin niin kovasti päästä siitä ihmeellisestä jarrusta jo eroon, jotta voisin selättää tämä sairauden lopullisesti ja nostaa painoni varmasti terveellisiin lukemiin! Ja haluaisin ehkä enemmän kuin mitään muuta pystyä olemaan aidosti tyytyväinen omaan vartalooni, mitä en ole ollut vuosikausiin, en edes kaikkein laihimmillani ja sairaimmillani.
VastaaPoistaOn todella ihailtavaa, miten psyykkeesi todellakin tuntuu olevan jo täysin terveiden ajatusten puolella, ja miten hienosti olet saavuttanut tuloksia aivan itse! Voit vilpittömästi onnitella itseäsi ja olla sinnikkyyteesi tyytyväinen, olet ansainnut sen! :) Eikö olekkin jännä, että vaikka luulee jonain hetkenä olevansa jo todella pitkällä paranemisessa (kuten sinä raskauden jälkeen), mutta kun sitten oikeasti ottaa uusia askelia eteenpäin, voi todeta, ettei tilanne aiemmin ollutkaan niin hyvä kuin itse luuli? Minunkin pitäisi oikeasti vain uskaltaa kokeilla ja haastaa itseäni vielä napakammin, mutta meinaa vähän tahmoa...Annan vielä tällä viikolla kuulua itsestäni lisää, joten palaamisiin :)
Emmi
Tosi kivaa Emmi kuulla sinusta pitkästä aikaa taas täällä bloginkin puolella! On kyllä kesä ollut meillä molemmilla niin tavattoman kiireistä aikaa - itsekin totesin juuri, että hyvä jos iltasella ehtii hieman kirjoittelemaan, mikäli energiaa enää on yhtään jäljellä! Mutta ihanaahan tämä vaan on, kun jaksaa mennä ja puuhata :)
PoistaMutta sitten itse asiaan :) Aloin miettimään tuota asiaa siltä kantilta, että onko sinulla suurin huolista painon nousun suhteen kammo itse lukemaa kohtaa, halu pysyä tietyssä lukemassa tai sen alla, pelko vartalon muutoksia kohtaan, pelko painon ryöpsähtämisestä tavoitteen tullessa vastaan jne.? Muodostavatko ne yhdessä kaikki sen ylitsepääsemättömän pelon vai onko sinulla juuri tuo vartalon muutosten hyväksyminen se syy, miksi pelästyt painolukeman nousua niin kovasti? Osaatko itse määritellä niitä pelkoja, mitä tuohon lukeman muuttumiseen sisältyy? Ihan sillä kysyn, kun itselläni suurin pelko on melkeimpä ollut itse numeron muuttuminen. Sehän on ihan järjetöntä, että yksi numero saa aikaa niin valtavan määrän ahdistusta ja tunteita! Sitä ei edes ole niinkään aiheuttanut se koettu fyysinen muutos, vaan se numero itsessään. Sen vuoksi odotankin kahta kauheammin sitä hetkeä, kun vaa`an voin unohtaa täysin :) Vaikka lukeman muuttuminen ylöspäin on nyt ainoastaan positiivinen juttu, niin voisin silti jättää mieluusti jo taakse kaiken painoon liittyvän ajattelun - jo ihan periaatteestakin! :)
Suosittelen todellakin itsensä haastamista, koska uskon oikeasti siihen, että sinunkin mielesi voi yllättää sinut vielä positiivisesti! Itse en olisi ikinä voinut kuvitellakaan tällaista äkillistä muutosta ja vielä positiivisessa hengessä, joten kaikki on siis sinullekin mahdollista! <3
Tänne on aina yhtä ihanaa kirjoitella, kun vastaanotto on joka kerta tällainen :) Olisin vahvasti sitä mieltä, että minulla suurin syy painon nousun pelkoon on nimenomaan tuo vartalon muuttuminen ja oman kehon hyväksyminen sellaisena, kun se on minulle luotu. Tiedän, etten voi itse mitenkään vaikuttaa tiettyihin vartaloni muotoihin ja aina vain kiinnitän huomioni juuri niihin "inhoamiini kohtiin". Se on oikeasti todella uuvuttavaa pitemmän päälle (eli vuosien taistelun ajan...) Suurin haaste minulla on opetella olemaan tyytyväinen ulkonäkööni, johon koitin saada parannusta "pienellä" ruokavalion ja liikunnan hienosäädöllä. Siinä touhussahan olikin sitten lähellä mennä koko elämä pilalle, enkä todellakkaan tullut yhtään sen tyytyväisemmäksi, päinvastoin. Mutta ehkä tosiaan on mahdollista, että ravitsemustilan kohentuessa realisoituu myös kehonkuvani ja ajatusten työstäminenkin helpottuu. Niin ainakin toivon! Itse vaa´an lukemienkin muuttuminen kirpaisee, mutta luulen sen olen vahvasti yhteydessä kehon muuttumisen kanssa. Muistan, miten tyytymätön olin missäkin vaiheessa jne.
PoistaEmmi
Kiva kuulla Emmi - sinulta onkin aina ihanaa saada kommentteja ja omia ajatuksiasi kuhunkin aiheeseen liittyen :)
PoistaItse olen todella vahvasti myöskin juuri tietyt lukemat liittänyt elämän eri vaiheisiin ja ehkäpä siten ovat samalla myös muodostuneet entiset, sairauden määrittelemät rajat ja tiukkuudet, joiden yli paino ei esimerkiksi saa mennä. Uskon kuitenkin, että jos matkan varrella saa oikeasti koko ajan työstettyä psyykettään parempaan ja työstettyään kehonkuvaansa, ei muutos iske niin rajuna. Minulle ainakin on käynyt niin, kun olen koko ajan hyväksynyt jo matkan varrella muutokset, niin uskon hyväksyväni ne hyvin myös siellä maalissa :)
Tuo onkin ensiarvoisen tärkeää, että oppisi hyväksymään oman vartalonsa muodon ja sen, että sitä ei voi muuttaa. Sen sijaan voi löytää sieltä paljon hyvää, ilman että alkaa konkreettisiin muutoksiin muuten kuin omassa mielessä :) Itse juuri tuossa yhtenä päivänä pohdin, kuinka en ole ikinä, ihan ala-asteelta lähtien pitänyt omasta lantion profiilistani, kun seison suoraan peiliä kohden, en edestä enkä takaa. Mutta sitten ihan rupesi naurattamaan, että kuinka paljon oikeasti ehdin edes päivän tai elämäni aikana edes seistä juuri tuossa yhdessä asennossa? Miksi se olisi niin kamalaa, että näytän mielestäni ei niin hyvältä, tuossa yhdessä, luonnottomassa tönkköasennossa? Vähitellen tajuaa, kuinka pienistä "virheistä" ja jutuista onkaan kyse, kun uskaltaa katsoa kokonaisuutta ja etsiä virheiden sijaan niitä hyviä asioita :)Miltä tämä sinusta kuulostaa?
Tsemppiä ihana Emmi <3
Ensinnäkin on jo ihan todella rohkeaa, että uskallat kertoa suoraan, mikä vartalossasi mielestäsi on/on ollut "pielessä"! Minulle tuo on nimittäin todella arka aihe, enkä ole kertonut ääneen vartalooni liittyvistä ajatuksistani muille kuin omalle sairaanhoitajalleni. On jotenkin hirveän vaikea myöntää, ettei ole omaan ulkomuotoonsa tyytyväinen, ja pelkään myös sitä, että jos kerron muille, mistä en vartalossani pidä, hekin alkavat kiinnittää kyseiseen kohtaan huomiota. Ihan hullua, tiedän, ja joku voisi sanoa että pinnallistakin, mutta mm. tällaisten asioiden kanssa olen kamppailut. Terveys on todellakin tärkeintä elämisen kannalta ja kokonaisvaltaiseen hyvään olon pyrinkin! Siihen kuuluu tietysti normaalipaino, mutta myös itsensä hyväksyminen on ensiarvoisen tärkeää! Toivon, että minäkin nauran vielä näille ajatuksilleni joku päivä.. :)
VastaaPoistaTosin johan minä olen saanut ne 5 kg painoa takaisin, enkä voi sanoa olevani nyt yhtään sen tyytymättömämpi vartalooni kuin 5 kg sitten, eli kyllä se mieli tosiaan taitaa sopeutua :) Ja itse syömishetkellä tai ylipäätään ruokailuun liittyvissä tilanteissa ajatukseni eivät todellakaan ole vartalossani vaan ihan muissa jutuissa, eli tämä "ulkonäkökriisi" on vain yksi sairauteeni liittyvistä taustatekijöistä, niin ainakin luulen. Löydän vartalostani myös hyviä puolia, mutta ainakin vielä ne jäävät valitettavasti aikalailla toisarvoisiksi "inhokkieni" rinnalla. Mutta tätä asiaa aion edelleen työstää, koska minähän en aio painiskella näinkin mitättömän asian kanssa enää kovinkaan kauaa! :)
Emmi
Mielestäni sinun ei myöskään tarvitse häpeillä mitään ajatuksiasi, sillä tämän sairauden myötä yksi jos toinenkin ajatus voi kuulostaa hullulta muiden mielestä. Tässäkin asiassa pätee se, että on vain hyvä, kun tiedostat sen, että tietyistä ajatuksista täytyy päästä eroon ja että mitkä vaativat vielä työstöä.
PoistaHaluan oikeasti uskoa, että pystyt vielä hyväksymään kroppasi ja jopa nauttimaan siitä, pitämään sitä lopulta ihan parhaana sinulle! Unohtamatta kuitenkaan myöskään armollisuutta itseä kohtaan tässäkin asiassa, sillä harva nainen on oikeasti täysin tyytyväinen vartaloonsa. Kunhan se itsensä hyväksyminen ja kroppansa rakastaminen on kuitenkin se isompi osa ajatuksia, niin se on pääasia :) Koska kyllä minäkin löytäisin vaikka mitä ongelmakohtia vartalostani - jotka siis ovat vain pienessä mielessäni ongelmakohtia, joita muut eivät ehkä edes ajattelisi - niin olen oikeasti ne jopa hyväksynyt, enkä edes halua lietsoa niistä negatiivisimpia asioita mielessäni, kuin niiden tarvitsisi ollakaan!
Ja kuten itsekin totesit, löydät myös niitä hyviä puolia itsestäsi ja se on jo ihan mahtavaa! Varmasti jossain vaiheessa ne nousevat niin korkealle ajatuksissasi ja muutenkin terveet ajatukset vievät voiton, ettei niillä muilla asioilla ole enää mitään merkitystä sinulle :)
Ja vielä tuosta mitä kirjoitit painon lisääntymisestä ja mielen sopeutumisesta - niin totta! Luota siihen mielen sopeutumiseen jatkossakin ja terveiden ajatusten voittamiseen, niin hyvä tulee <3
Poista