Ajatuksia liikunnasta

Miten kävikään liikunnalle elämässäni, kun sairaalasta kotiuduin? Siitä on muutama kysellyt, joten tässä hieman siitä lisää:) Jo sairaalassa ollessani sain lisätä liikuntaa viikko-ohjelmaani. Liikunnan lisääminen ja aloitusajankohta olivat jokaisella osastojaksollani aina sidoksissa painooni. Tietyn BMI:n saavutettuani sain ulkoilut, joita lisättiin vähitellen, sekä myöhemmin sain sisällyttää viikkooni myös muunlaista liikkumista. Tarkalleen en enää määriä muista, mutta päivittäisten kävelylenkkien, joita osastolla oli kaksi puolituntista päivässä, lisäksi aloitin lihaskuntoharjoittelun yhdessä fysioterapeutin kanssa. Kun kotiuduin, jatkoin aikalailla samalla linjalla. Kävin kerran viikossa sairaalalla tapaamassa fysioterapeuttia, jonka kanssa teimme fysiatrian tilojen kuntosalilla noin puolen tunnin lihaskuntoharjoitrjoittelun. Tämän lisäksi kävin kuntosalilla omatoimisesti kerran viikossa tekemässä monipuolisen, oman kuntoni mukaisen treenin. Muu liikuntani koostuikin sitten lähinnä hyötyliikunnasta ja kävelylenkeistä Julius-koirani kanssa. Lisäksi kävimme poikaystäni kanssa rullaluistelemassa, mikä oli kivaa vaihtelua kävelylle. Myös työni on melko fyysistä, joten sekin kävi jo lihaskuntojumpasta omalta osaltaan!

Muistan yhä varovaisuuden, jota aloin liikuntakertojen lisäämisen suhteen noudattaa, jottei liikunta muuuttuisi pakkoliikunnaksi vahingossakaan. Muistan tosin myös sen, kuinka hyvät fiilikset minulla oli liikunnan suhteen! Aloin oikeasti nauttia siitä, enkä toteuttanut sitä vain sairauden ääni korvissani. Kävelylenkkien suhteen pientä pakkopulla oli havaittavissa ja osastolta tutut lenkkeilyajat olivat liiaksi mielessäni. Tämän vuoksi pyrinkin löytämään minulle oikeasti mieluisia lajeja, kuten juuri rullaluistelun. Muistan myös kirjoittaneeni tänne siitä, kuinka poikaystäväni futispelin näkeminen herätti sisälläni todellisen innon päästä itsekin vuosien tauon jälkeen pelaamaan!

Minullakin siis pakkoliikunta on ollut hyvin vahva osa sairaudenkuvaa, ja sairaus oikeastaan alkoikin liikuntamäärien lisääntyessä hurjasti. Olen koko ikäni liikkunut paljon ja harrastanut erilaisia joukkuelajeja, kuten futista ja ringetteä. Lisäksi esimerkiksi tennis ja hiihto ovat olleet minulle mieluisia lajeja. Sairastumisen myötä katosi kuitenkin ilo liikunnasta, ja vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut tuntea taas sitä suurta paloa liikkumista kohtaan. Niin kauan kuin liikunta tuntuu suoritukselta, pakolta tai motivaatiota nostaa ainoastaan kalorien kulutus, on lähtökohta liikunnalle täysin väärä. Olenkin tottunut kuulostelemaan ajatuksiani sen suhteen, ja juuri niiden oikeasti mieluisten lajien kautta olen sitä liikunnaniloa taas palautellut mieleeni.

Mutta suurin edelletys liikunnalla on tietenkin fyysinen hyvinvointi, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa normaalia painoa. Vuosien saatossa liikuntani on rajautunut lähinnä juuri kävelyyn juurikin alipainon vuoksi.Ja niinhän sen kuuluukin olla! Liikkuminen ei ole fyysisen voinnin kannalta hyvä asia, muttei myöskään psyykkeen, mikäli liikuntaa harrastaa ainoastaan kalorinkuvat silmissä välkkyen. 

Mutta miten minä liikun juuri nyt? Tällä hetkellä liikuntani rajoittuu käytännössä pelkkiin pieniin kävelylenkkeihin vaunujen kanssa. Jo raskauden loppuvaiheessa olin käytännössä liikuntakiellossa, joten jouduin hyväksymään sen, että liikunta ei ole osa elämääni. Pikkuisen synnyttyä olimme lähes kuukauden ainoastaan sisätiloissa, sillä pakkasten vuoksi vauvaa ei pihalle saanut viedä. Mutta tämä ei minua oikeastaan ahdistanut, ja tyydyinkin raikkaan pakkasilman hengittelyyn takapihalla. Tämä kaikki on tehnyt hyvää psyykkelleeni. On ollut pakko hyväksyä se, että nyt ei ole minun aikani harrastaa liikuntaa. Ja ennen kaikkea, että liikkumattomuus ei saa millään tavalla vaikuttaa ruoakailuihini. Ja hieman omaksi yllätykseksenikin, ei liikkumattomuus ole mieltäni vaivannut juuri ollenkaan. Ainoastaan olen kaivannut sitä virkistävässä mielessä. Tosin energiaa kuluu jo ihan kotona puuhastellessa, kun päivät menee kotitöitä tehdessä ja alati kasvavaa, eläväistä käsipaino kanniskellessa! :D

Olen niin onnellinen ajatuksista, joita käyn liikkuessa läpi mielessäni. Mielessäni ei pyöri suoritus tai energiankulutus. En lähde lenkille nälissäni ajatuksella, että syön sen jälkeen vasta. Nyt mielessä liikkuu toive siitä, kuinka kunto kohenisi ja saisin lihaksia ja jaksavuutta. Ulos lähden syönnin jälkeen siten, että varmasti jaksan hyvin sen puolesta. Tähänkin asiaan liittyy kuitenkin vielä iso Mutta. Vaikka psyykkeeni onkin tällä hetkellä anoreksian suhteen hyvin vahvoilla, on kroppani kuitenkin koetuksella huikean energiantarpeeni vuoksi. Tästä syystä ei energiaa ole hukattavissa liikunnassa lainkaan, joten joudun malttamaan vielä mieleni ja tyytymään pieniin vaunulenkkeihin. Mutta kaikki tämä lisää motivaatiotani lisätä ruokamääriäni ja saada painoni täysin turvalliselle tasolle, jotta voi lähteä rakentamaan liikunnan kautta pohjaa terveelle ja hyvinvoivalle kropalle! Into ja motivaatio ovat kohdillaan, mutta vielä täytyy malttaa hetki odotella! Ja ennen kaikkea, haluan olla täysissä voimissa, kun pojan viikari lähtee liikenteeseen - äidillä täytyy riittää energiaa juosta perässä :)

<3: Laura